Hurja meno näkyi esimerkiksi Pohjois-Savon ja Pohjois-Karjalan rovastikunnissa. Podettiin rauhankriisiä, universaalia ilmiötä, jossa sodasta rauhaan siirtymistä seuraa raaistumisvaihe.
Juttu jatkuu mainoksen jälkeen
Juttu jatkuu
Yliopistotutkija Anu Koskivirta on perehtynyt noiden seutujen henkirikollisuuteen Suomen sodan jälkeen. Viimeisenä sotatalvena 1808 Ruotsin ja Venäjän välinen rintama ylitti rovastikunnat kahdesti. Ongelmia syvensivät 1810-luvun katovuodet.
Entisten sotilaiden lisäksi irtolaisiksi päätyi aviottomia äitejä lapsineen, köyhtyneitä torppareita ja talollisiakin. Oli ryöstömurhia, juopottelurinkien keskinäisiä surmatöitä ja lapsenmurhia, kun kerjuulle joutuneet äidit murhasivat vastasyntyneitä ja vähän vanhempiakin lapsiaan.
Etelä-Suomessa päästiin vähemmällä
Historiantutkijat Jyväskylän yliopistossa huomasivat vuosia sitten, että Suomen 1800-luvun alkupuolesta, autonomian ajan ensimmäisistä vuosikymmenistä, on niukasti koottua tietoa. Niin sai alkunsa kirjaprojekti Suomen sodan jälkeen – 1800-luvun alun yhteiskuntahistoria (Vastapaino 2020), jossa aikakautta on tarkasteltu eri näkökulmista 14 artikkelissa 15 tutkijan voimin.
– Opin tässä projektissa itsekin paljon. Tuli uutta tietoa ja kun artikkelit valaisevat yhteiskuntaa eri näkökulmista, löytyi uusia kytköksiä, miten eri asiat liittyvät toisiinsa, sanoo kaupunkihistorian dosentti, yliopistotutkija Piia Einonen, joka on toimittanut kirjan yhdessä taloushistorian tutkijatohtori Miikka Voutilaisen kanssa.
Piirros on tehty Revonlahden taistelusta, joka käytiin huhtikuussa 1808.
Kuva: August Malmström/ Museovirasto
Sota koetteli väestöä ankarasti Pohjois-Savossa ja eri puolilla Pohjanmaan rannikkoa, mutta eteläisessä Suomessa päästiin vähemmällä.
– Tilanne oli hyvin erilainen sodista kärsineillä alueilla kuin siellä, missä sodankäynniltä oli säästytty, Einonen sanoo.
Kirjaprojektiin osallistuneet tutkijat pohtivatkin, kuinka laajasti vallanvaihdos Ruotsista osaksi Venäjää lopulta kosketti ihmisiä.
1800-luvun alun Suomi oli käytännössä monta Suomea. Maa oli harvaanasuttu ja tieto kulki hitaasti. Jos asui vaikka Lounais-Suomessa sisämaassa, missä sotajoukot eivät liikkuneet, törmäsikö tavallinen talonpoika tai torppari koko asiaan.
Rauhoittamispolitiikka toimi
Olojen rauhoittaminen ja toimivan hallinnon rakentaminen oli Venäjän suurin haaste Suomessa. Kuolleisuus oli kaksinkertaistunut Suomessa sotavuosina. Enemmän kuin väkivalta, ihmisiä vei hautaan nälänhätä ja sotilaiden mukanaan tuomat kulkutaudit.
Monen omaisuus tuhoutui sotatoimialueilla ja Suomen hyvään vauhtiin päässyt varhainen teollistuminen taantui.
Vuonna 1907 otetussa valokuvassa on Pietolan tila Siikajoella. Siellä Ruotsin armeijan kenraali Adlercreutz piti päämajaansa Suomen sodan aikaan.
Kuva: Signe Brander/ Museovirasto
Uuden hallitsijan keisari Aleksanteri I:n painolastina oli myös suomalaisten kärsimyshistoria.
Venäläiset olivat miehittäneet Suomen 1700-luvulla isovihan aikaan 1713–1721 ja toisen kerran pikkuvihassa 1742–1743. Karjalassa ja Inkerinmaalla sodittiin 1600-luvun puolivälissä. Suomi oli 25-vuotisen sodan jaloissa 1500-luvun lopulla ja 1400-luvun lopussa hävityssotaa käytiin Hämeessä ja Savossa.
Kansan suullisessa kertomaperinteessä venäläiset olivat vainolaisia.
Aleksanteri I ryhtyi palkitsemaan uuden vallan kanssa yhteistyötä tekeviä suomalaisia kunniamerkein, tittelein, viroin ja rahalla. Tarjolla oli uusia uramahdollisuuksia. Rauhaan siirryttiin lopulta Ruotsin vallan aikaisten virka- ja luottamusmiesten johdolla. Myös Ruotsin aikaiset lait pidettiin voimassa.
– Suomeen ei esimerkiksi ulotettu maaorjuutta, mitä oli pelätty, Einonen sanoo.
Hän arvioi, että Venäjän käyttämä rauhoittamispolitiikka onnistui hyvin. Ilmassa olisi ollut kaikki ainekset russofobian nousuun, mutta kun arkielämän tasolla elämänmeno ei juuri muuttunut vallanvaihdoksesta, ryssävihakin laimeni.
1918 sisällissodan siemenet jo kylvetty
Kirjassa Miikka Voutilaisen artikkeli osoittaa, miten tavallinen vieras nälkä oli alempien yhteiskuntaluokkien keskuudessa noina aikoina.
Elettiin esiteollisessa yhteiskunnassa, jossa ravinnon energia tuli pääasiassa katoherkästä viljasta.
Oulun läänissä sadot epäonnistuivat joka kolmas vuosi ja Kuopion seudulla epäonnistui noin kaksi satoa viidessä vuodessa. Eteläisessä Suomessa oli helpompaa.
Katoihin sopeuduttiin lisäämällä viljaan erilaisia luonnontuotteita petusta eli männyn kuoresta ruumeniin, heinäkasvien kukintoihin ja havunneulasiin.
Vertaamalla eri tietolähteitä korvikeravinnon käytöstä Voutilainen arvioi, että lähes 10 prosenttia väestöstä söi henkensä pitimiksi korvikeravinnosta valmistettua ruokaa normaaleinakin satovuosina, eli kärsi nälkää.
Maaseudun tilatonta väestöä alkoi pikku hiljaa purkautua kaupunkeihin jo autonomian ensimmäisinä vuosikymmeninä, joissa orastava teollisuus tarjosi uusia työpaikkoja. Se ennakoi sääty-yhteiskunnan murtumista.
– Lisäksi vanhojen säätyjen rinnalle alkoi koulutuksen myötä nousta uusia ammattiryhmiä, kuten lääkäreitä ja opettajia, eli keskiluokka alkoi syntyä, Einonen sanoo.
Taloudellinen eriarvoisuus oli alkanut Suomessa kasvaa jo 1700-luvun lopulla, eikä autonominen Suomi pystynyt ratkaisemaan ongelmaa. Vanhat säädyt onnistuivat pitämään kiinni omista etuoikeuksistaan, eikä 1800-luvun alun hidas teollistuminen taittanut lisääntyneen tilattoman väestön köyhtymistä.
– Voi sanoa, että itsenäistyneen Suomen sisällissodan juuret ovat jo yli sata vuotta aikaisemmin alkaneessa eriarvoistumisen kasvamisessa, Einonen sanoo.
Suomi oli vielä hahmoton
Alueena Suomi oli autonomian alussa vielä hahmoton ja identiteetti jakautunut.
Viipurin alue ja Karjalan kannas, niin sanottu Vanha Suomi, oli liitetty Venäjään jo 1700-luvulla ja se suuntautui Pietariin. Länsi-Suomella oli vahvat siteet länteen ja Ruotsiin. Itä-Lapista kulkivat historialliset kauppareitit Ruijaan ja Jäämerelle.
– Viimeiset valvomattomat rajat suljettiin pohjoisessa vasta 1852 ja 1889. Voi ajatella, että vasta silloin Suomen rajat varsinaisesti määriteltiin, Einonen sanoo.
Venäjän keisari Alenksanteri I vieraili Suomessa vuonna 1819. Piirros esittää keisarin ja hänen seurueensa ruokailua Vuolijoella. Keisari kävi matkallaan myös Oulussa.
Kuva: Museovirasto/Bolms
Oulu sopeutui nopeasti vallanvaihtoon
Pohjois-Pohjanmaalla Ruotsin ja Venäjän armeijat kävivät isoja taisteluja keväällä 1808 Pyhäjoella, Siikajoella ja Revonlahdella. Sotatoimet loppuivat saman vuoden marraskuun 19. päivä allekirjoitettuun Olkijoen sopimukseen, joka tehtiin Pattijoen Olkijoella, Lassilan majatalossa.
1800-luvun alussa Pohjois-Pohjanmaalla kärsittiin katovuosista ja taudeista vuosina 1807–1813, jolloin myös Suomen sota kulki alueen yli. Ajanjaksosta puhuttiin myöhemmin seitsemänä nälkävuotena, jolloin myös alueen väkiluku romahti.
Oulussa ei taisteltu, mutta sodan eri vaiheissa kaupungissa majoitettiin molempien osapuolten sotilaita ja pidettiin sotilassairaalaa. Perääntyvä Ruotsin armeija jätti Ouluun 600 haavoittunutta.
Venäläiset miehittivät kaupungin marraskuun lopussa.
Vallanvaihto sujui kivuttomasti. Lääninjohto oli lähtenyt kaupungista Ruotsin armeijan joukkojen mukana, jolloin suhteiden määritteleminen uuteen vallanpitäjään lankesi porvariston kontolle.
Oululaiskauppiaat päätyivät yhteistyöhön uuden vallanpitäjän kanssa. Kun myös miehittäjät pitivät hyviä suhteita tärkeinä, vallanvaihto sujui niin hyvin, että keisari Aleksanteri I palkitsi kaupungin porvareita arvonimillä ja löi Oululle kiitokseksi mitalin. Kerrotaan, että jään sulatti erityisesti miehityksen alkuvaiheessa järjestetyt tanssiaiset loisteliaine tarjoiluineen.
Jo 1820-luvulla Oulun väestö kasvoi nopeasti. Kun Haminan rauha solmittiin vuonna 1809, Oulussa oli noin 2 000 asukasta ja runsaan 10 vuoden kuluttua jo yli 3 000. 1830-luvulla halla tuhosi viljasatoa useana peräkkäisenä vuotena ja lisäksi koleraepidemia vei oululaisia hautaan. Pahin oli vuosi 1834, jolloin kuolleita oli kaksi kertaa enemmän kuin syntyneitä.
Lähde: Oulun kaupungin Aikamatka Oulu -nettisivut vuodelta 2005
Helposti saa väkiluvun kasvamaan, kun vaan on tahtoa.
seura.fi
