Nykyaikainen sodankäynti - sotilaallinen voima muutoksessa

OldSkool

Kapteeni
doria-siteltä löytyi minulle varsin tuore opus jota ei ole täällä havaintojeni mukaan vielä avattu. Rekkedal, Mälkki "Nykyaikainen sotataito – sotilaallinen voima muutoksessa" on peräti 593-sivuinen oppikirja, MPKK:n käyttöön, neljäs versio, verkkokäyttöön.
En ole tuota vielä lukenut mutta halusin laittaa nimenomaan tänne Taktiikka ja Strategia -puolelle, nojatuolikenraalien ja von Clausewitz-fanien iloksi. Vaikka onhan se laajalti myös sotahistoriaa käsittelevä kirja.
doria esittelee tätä mm näin:
Nykyaikainen sotataito – sotilaallinen voima muutoksessa esittelee nykyaikaisen sotataidon keskeisiä ja ajankohtaisia piirteitä. Painopiste on sotateorioissa ja operaatiotaidossa. Tähän liittyen tarkastellaan erityisesti liikesodankäynnin teoriaa, koska sillä on ollut 1970-luvulta alkaen merkittävä rooli sodankäyntiä koskevassa keskustelussa. Myös puolustushaarojen yhteisoperaatioita käsitellään osana sotataidon nykyisiä trendejä. Kirja ei ole siis perinteinen kuvaus Napoleonin sotien jälkeisen ajan sotahistoriasta. Se pyrkii sen sijaan osoittamaan meidän aikaamme asti ulottuvien sotaan liittyvien ajatusten ja teknologisten trendien kehittymisen. Kirjassa on myös kiinnitetty huomiota sotaan inhimillisenä ilmiönä. Näitä ajatuksia on tuotu esiin erityisesti valittujen sotateoreetikoiden ja sodankäynnin filosofien kautta. Kirjassa pohditaan sotataidon historian lisäksi myös kylmän sodan päättymisen jälkeistä aikaa ja näistä kokemuksista mahdollisesti johdettavia trendejä.
Sotaa on yleensä käyty maa-alueiden, voimavarojen ja kansojen hallinnasta, vaikka aseellisen konfliktin puhkeamiseen on luonnollisesti muitakin syitä. Sota on syttynyt, kun osapuolet eivät ole voineet päästä keskenään hyväksyttävään ja rauhanomaiseen ratkaisuun sisäpoliittisesti tai valtioiden tai liittoutumien välillä. Tavanomaisten sotien tarkastelu ei toisaalta anna kattavaa kuvaa sodankäynnin kokonaisvaltaisesta muuttumisesta, koska erityisesti nykyaikaa leimaa yhä enemmän epätavanomainen sodankäynti, sissisodat sekä matalan intensiteetin konfliktit. Tämä kirja on tarkoitettu opetuskäyttöön sotilasopetuslaitoksissa (alun perin Ruotsissa ja Norjassa). Sotilasalaan liittyvä kansainvälinen yhteistyö saattaa lisääntyä Euroopassa tulevina vuosina. Tämä merkitsee sitä, että entistä useampien upseerien mutta myös poliitikoiden tulee tuntea sotataitoon liittyvät kansainväliset termit sekä keskeiset ongelmanasettelut sotatieteissä sotateorian sekä sotahistorian aloilta. Luonnollisesti tämän tietämyksen tulee olla myös osa siviiliasiantuntijoiden asevoimia koskevaa taustatietoa.

ja itse teoksen introssa kuvataan mm että
Lähes vuosikymmen on kulunut N. M. Rekkedalin Modern Krigskonst -julkaisun kääntämisestä
ja toimittamisesta Maanpuolustuskorkeakoulun oppikirjaksi. Kirjan neljännen painoksen
saatteena totesin, että ”konseptin kopiointi ei saa olla vain kopiokonetyötä.
<snip>
Rekkedalin käännösteoksen suosioon on toisaalta selvä syy: hän kirjoittaa sodankäynnistä
käytännönläheisesti ja Carl von Clausewitzia tulkiten, ja on siksi erityisen sopivaa suomalaisille
lukijoille
, jotka löytävät sodankäynnin kokemusläheisistä esimerkeistä ja todellisten ilmiöiden
historiatieteellisistä kuvauksista tarvitsemaansa konkretiaa.

"Lukeminen kannattaa aina!"
 
Tulipa kahlattua. Ei mennyt Uusivuosi hukkaan. Annanpa niin positiivisen kritiikin kuin kykenen. Nils Marisus Rekkedalin kirja on kriisinhallintaorientoituneen kirja, Afganistan on varmaan se nykyajan sodankäynnin viimeinen päivitys tälle 2006 ilmestyneelle teokselle.

Joidenkin englanninkielisten termien kääntämättä jättämisen perusteluissa oli tällaiselle tuliselle fennomaanille askarruttavia asioita. "Kukaan ei Suomen rajojen ulkopuolella tiedä, mikä on voimanlähde! Centre of Gravity on sen sijaan lähes kaikille tuttu - -" Mitä väliä sillä on muutenkin suomenkielisessä käännöksessä? Niinpä epäsuora lähestymistapa on sitten indirect approach jne.

Kääntäjä perustelee asiaa hiukan uskottavammin sillä, että "sotataidolliset ja -tieteelliset keskustelut on viime vuosikymmeninä käyty englannin kielellä". Hän ei kuitenkaan kerro, koskeeko uusi sotatieteen kieli angloamerikkalaisten maiden ja Ruotsin, Suomen ja Norjan lisäksi myös Saksaa, Ranskaa, Venäjää ja Kiinaa sekä niiden julkaisuja. Epäilen, että taidollinen näköala, sotatieteellinen repertuaari ja maailmankuva kaventuvat voimakkaasti tällä englanninkielisellä ammattirajauksella.

Toisaalta kääntäjä palvelee lukijaa antamalla sekä suomenkielisen että englanninkielisen termin hyvin usein rinnakkain, vaikka ei ihan joka termissä Lönnrotiksi ryhdykään. Näin lukija saa tilaisuuden oppia tätä käsitekieltä.

Sunzi (vanh. Sun Tsu), Clausewitz ja Guderian ovat edelleen 2000-luvun sotataidon henkisellä pohjalla. Asia ei yllätä. Kun seuraa huolellisesti Yhdysvaltain merijalkaväkidivisioonien toimintaa Irakissa 2003, se on suoraan Guderianin muistelmista koskien vuosia 1940-1941.

Olisin mielelläni nähnyt enemmän nykyaikaisten teorioiden soveltamista nykyajan esimerkkien valossa. Kirja on ikään kuin päivitetty länsimaisen sotataidon henkisteoreettisen ajattelun historiikki tai kertaus. Samalla se menee aivan norsunluutorniin, kauas taistelukentältä.

Minua kiinnostaa käytäntö ja sota. Miten hyökkääjän tiue tukitaan? Jos itse tekisin "nojatuolikenraalina" rinnastuksen, se olisi yksityiskohtainen vertailu Guderianin Blitzkriegin ja Irakin Shock and awe -taktiikan välillä. Tosin yhtäläisyyksiä on enemmän kuin eroja. Samalla haavoittuvuudetkin ovat pitkälti samat.

Ylivoima, tilannetieto, dominoiva aloitteellisuus ja suuri nopeus, joilla halvaannutetaan vastustajan oma tilannekuva ja ennen kaikkea vastustajan halu tapella. Tätä oli Shock and awe ja tätä oli Guderianin Blitzkrieg.

Rekkedal käy läpi Yhdysvaltain doktriinit aina vuoteen 1993 meko huolellisesti. Kumpikaan Yhdysvaltain uuden Irakin sotaan valitun doktriinin (1996) teoreetikoista, Harlan K. Ullman tai James P. Wade, ei kuitenkaan esiinny kirjassa. Eivät heidän ajatuksensa. Eivät heidän tapansa. Ei siis lainkaan se käytäntö, joka näkyi 2003. Sen sijaan Guderiania ja ensimmäistä maailmansotaa otetaan esimerkeiksi laveasti kirjan aikana. Jopa Mao esiintyy ajatuksineen teoksessa. Kuitenkin Rekkedal päätyy ennemmin Kongon pusikkoon kuin modernin liikkuvan armeijan hyökkäykseen.

Ehkä norjalainen professori ei näe Norjalle muuta uhkakuvaa, ja asia ohjaa hänen ajatteluaan?

Eli lopuksi koko historioivan norsunluuteorian clue: pitää miettiä toisaalta futurististeknologisia skenaarioita ja toisaalta epäsymmetristä sodankäyntiä terroristeja vastaan jossain köyhässä maassa.

Teoreettisesti orientoituneelle suomalaiselle reserviläiselle teos tarjoaa elämyksiä sikäli, että se laajentaa operaatiokäsityksen sodan voittamisen tasolle, niihin tekijöihin, jotka siihen vaikuttavat. Amerikkalaistenkin on valittava joka kerran, vaikka olisi mikä Grenada vastassa.

Mutta me suomalaiset emme voi valita sodan voittamista. Meille sodan voitto on tukikohta, joka ei ammu laukaustakaan mutta täyttää tehtävänsä. Meille sodan voitto on tehdä viholliselle koko homma täysin kustannustehottomaksi. Meille sodan voitto on länsimaisten arvojen ja itsemääräämisoikeuden säilyminen. Muuta me emme voi ikinä haaveilla. Eikä pidä. Jos me lähdemme johonkin sodan voittajien eli näiden uusien heoinzguderianien operaatiokelkkaan, se on sitten parempi tehdäkin jossain Mutu-Mumbolassa.
 
Guderianista nykyaikaisen sodankäynnin takana.

Minua usein ihmetyttää Guderianin nostaminen Sunzin veroiseksi guruksi. Guderian oli hyvä niin kauan kuin Luftwaffella oli täydellinen ilmaherruus. Hänellä kävi smanlainen tuuri kuin Paavo Talvelalla. Uhkarohkeus toi voiton, epäonnistuminen olisi ollut katastrofi eikä päätä olisi silitetty...

Syviä kiiloja voi käyttää, kun vastustaja tiedetään heikoksi, kuten Puola ja Suomi 1939, Ranska 1940, Venäjä 1941 tai Irak 2003. Moottoroitujen neuvostojoukkojen piti ajella Ouluun sen, mitä sen aikaisista kanistereista lähti. Mutta kun "blitzkriegkiila" on jonossa kapealla tiellä, se on aika haavoittuvainen. Keksi-Euroopassa oli enemmän teitä ja viljavainioita, joilla porskuttaa ja Messerschmittit pitivät taivaan puhtoisena.

Ennen kesää 1944 Guderian oli yksi suuri tunari. Maihinnousua odotettiin ja siihen varauduttiin, vaikka aika ja paikka olivat epäselviä. Rannikkopuolustuksen tarkastaja Rommel halusi panssaridivisioonat eteen lähelle Kanaalin rantaa, jotta niillä pääsisi nopeasti eri suuntiin, jotta ne voisivat nopeilla vastahyökkäyksillä lyödä maihinnousujoukot mereen. Hänen mukaansa liian kaukana oleva strateginen reservi ei enää ilmaylivoiman vuoksi pääsisi taistelualueelle. Hän halusi myös yhdistää puolustushaarat yhteen operatiiviseen johtoon. Tämä ei kelvannut Dönitzille eikä Göringille. Von Rundstedt ja Guderian taas halusivat panssarit sisämaahan, jotta ensin voitaisiin tunnistaa hyökkäys. Rommelin mielestä ensimmäinen päivä tulisi ratkaisemaan kaiken: jos liittoutuneet pääsisivät kiinnittymään ja tuomaan raskaan kalustonsa, heitä ei enää saisi pois mantereelta.

Rundstedtin ja Guderianin kokemukset olivat ajalta, jolloin Luftwaffe hallitsi taivasta. Rommelin kokemukset olivat aivan toiset. Hitler antoi lopulta Rommelille kolme panssaridivisioonaa ja kolme jätettiin sisämaahan.

Rannat (silloin käytettiin termiä area eikä Beach) olivat Sword, Juno, Gold, Omaha ja Utah. Saksalaisilla oli neljä divisioonaa, joista yksi kokenut. Muut koostuivat sekalaisesta väestä, venäläisistä sotavangeista, lääketieteellisin perustein rintamapalveluksesta hylätyistä, nuorista pojista jne. Caenissa oli kunnon panssaridivisioona ja sitten kaakossa Hitler Jugendin SS-panssaridivisioona.

Liittoutuneiden laskuvarjodivisioonat ja erilliset kommando-osastot aiheuttivat paljon sekavuutta vastaisen yön aikana. Sword area otettiin haltuun klo 7.20 mitättömin tappioin ja jatkettiin matkaa 8 km, mutta ei päästy ihan Caeniin asti.

Juno area: miinoja ja nousuvettä. Tappioita paljon. Lisäksi kanadalaiset jäivät kohta juntturiin SS-panssaridivisioonan kanssa. Silti kuudessa päivässä 15 kilometriä. Gold-alueella oli myös tappioita, mutta amerikkalaisdivisioona pääsi tavoitteeseensa Caenin tielle päivän loppuun mennessä.

Omaha arean rantautujat törmäsivät siihen ainoaan kokoneeseen 352. Divisioonaan. Toisaalta myös amerikkalaisella 1. Jalkaväkidivisioonalla valtaosalla oli sotakokemusta Afrikasta ja Italiasta. Mutta amerikkalaiset saivat murron aikaan.

Utah area: 25 000 maihin, kaatuneita, haavoituneita, hukkuneita ja omassa tulesa siipeensä saaneita yhteensä 197.

Saksalainen 21. Panssaridivisioona teki vastahyökkäyksen ja pääsi Kanaalin rantaan jakaen Sword ja Juno-alueiden joukot kahtia iltakahdeksaan mennessä, mutta vetäytyi, koska sen voima ei riittänyt laajentamaan aukkoa maíhinnousurintamassa. Lisäksi saksalaisilla ei ollut tilannekuvaa ja maahanlaskujen vuoksi kaikkialta Normandiasta tuli hyökkäysilmoituksia. Silti kolme saksalaista panssaridivisioonaa olivat alkupäivinä todellinen uhka ja aiheuttivat etenkin briteille suuria panssaritappioita Caenin alueella. Montgomery sai rantaan kolme panssaridivisioonaa ja yritti suoraan Pariisiin vievään maastoon. Saksalaiset kaksi panssaridivisioonaa estivät sen.

Sillanpäät yhdistettiin muutamassa päivässä, ja koko ajan tuotiin lisää kalustoa ja väkeä. Liittoutuneiden tappiot ensimmäisenä päivänä olivat 5287 kaatunutta ja 23 079 haavoittunutta. Tappiot olivat siis suurin piirtein saman verran kuin venäläisillä kovimpana päivänä talvisodan lopussa Viipurinlahdella - valtavan paljon pienemmällä sektorilla kuin koko Normandia!

Saksalaisten vastarinta Normandiassa eliminoitiin elokuun puolivälin jälkeen, eli taistelu Normandiasta kesti yli kaksi kuukautta.

Turha varmaan kertoa, miten Von Rundstedtin ja guru-Guderianin sisämaan tankeille kävi jo ryhmitysalueilla ja miten vaikea niiden oli edes liikkua.

Oppi?

Pidän tällaisten nykyaikaisten Sunzi-Guderian-Nato-kriisinhallinta-teorioiden antia suuntaa antavana sille mietinnälle, miten torjunta suoritetaan, en sille, miten Mutu-Mumboila otetaan haltuun ja hallitaan klaanipäälliköt ja huumeet.
 
Hyvä vonka, mielestäni tiivistit olennaisimman, en tosin ole kahlannut kokonaan läpi tuota bittikauden tiiliskiveä. Aika monessa tällaisessa esityksessä kannattaa huomata poimia se: nimittäin YLIVOIMAN MERKITYS. Silkka aineellinenkin ylivoima lopulta perii tst-kentän kuninkaan viitan. Ja kun tuota lähtee pohtimaan eteenpäin, se panee väkisin miettimään, millä keinoin ylivoima parhaiten kiistetään? Miten puolustusratkaisut syntyvät, kun tai jos lähtökohtana vääjäämättä on "vain" TORJUNTAVOITTO? Jos nostat sodan aloittamisen kynnystä ja satsaat siihen, tarkoittaako se myös sitä, että torjuntavoiton saalistaminen tulee todennäköisemmäksi? Vai pelaako tuo ratkaisu vain ennaltaehkäisevänä toimena? Lukumääriä kannattaa miettiä ja ratkaisuja, joiden voimin torjuntavoiton haaliminen tulee edes mahdolliseksi. Onko paras pidäke korkea teknologia vähissä määrin vai matalampi teknologia suurissa määrin? En osaa sanoa, todennäköisesti molempi komponentti on jees völjyssä, mutta raha rietas tulee vastaan. En osaa sanoa.
 
Guderianista nykyaikaisen sodankäynnin takana.
Minua usein ihmetyttää Guderianin nostaminen Sunzin veroiseksi guruksi.

Noh noh, Guderian oli sentään motorisoidun sodankäynnin teoreetikko ja kehittäjä, maihinnousun torjunnassa oli puolensa ja puolensa. Rommel oli oikeassa painottaessaan liittoutuneiden ilmaherruuden merkitystä, mutta se aiheutti suurimmat katastrofit vasta kun päästiin liikuntasotaan Ranskan sisämaassa, jos Rommel olisi saanut operatiivisen komennon olisi maihinnousu ollut paljon verisempi.

Toisaalta Sakut eivät tienneet missä maihnnousu tapahtuisi mahdollisuuksia oli Normadiasta Pas de Calaisiin saakka, moottoroidut osastot ottivat kyllä osumaa mahinnousun alussa mutta olivat mitä suurimmassa määrin operatiivisessa kunnossa kunnes huolto ja tappiot kuluttivat ne olemattomiin. Oikealla tilannekuvalla ne olisi voitu keskittää vastaiskuun maihinnousualuetta vastaan, lopulta ei tehty oikein kumpaakaan.

Maihinnousu sinällään oli aika pitkälti ns done deal, liittoutuneilla oli miehiä materiaalia ja kuljetuskalustoa ottaa ranta haltuun, kysymys on siitä kuinka pian olisi kyetty jatkamaan.
 
Toisaalta Sakut eivät tienneet missä maihnnousu tapahtuisi mahdollisuuksia oli Normadiasta Pas de Calaisiin saakka, moottoroidut osastot ottivat kyllä osumaa mahinnousun alussa mutta olivat mitä suurimmassa määrin operatiivisessa kunnossa kunnes huolto ja tappiot kuluttivat ne olemattomiin. Oikealla tilannekuvalla ne olisi voitu keskittää vastaiskuun maihinnousualuetta vastaan, lopulta ei tehty oikein kumpaakaan.
.

Pointti on siinä, että sotateoreetikot ovat kokemustensa ja oman viitekehyksensä vankeja ja se pitää muistaa.

Juuri siksihän kuusi panssaridivisioonaa olisi pitänyt pitää lähellä Kanaalia. Tiet sekä Calaisin että Normandian suuntaan olivat käytässä, etenkin yöllä.

Calais on lähempänä Doveria ja saksalaiset luonnollisesti odottivat hyökkäystä sinne. Itse asiassa pohjoisosa "Atlantin vallia" oli erittäin hyvin linnoitettu - jopa Tanskan länsirannikolla oli tiivis bunkkeriketju (on vieläkin, tai ne vanhat bunkkerinrauniot).

Maihinnousupaikaksi valittiin Normandia, jossa voisi avata leveän rintaman. Se oli vähemmän puolustettu. Tärkein satama oli Cherbourg, mutta pieleen mennyt Dieppe oli opettanut, ettei kannata hyökätä suoraan vahvasti linnoitettuun satamaan. Ensin tehdään oikein leveä sillanpää ja sitten toisessa vaiheessa siitä murtaudutaan ulos.

Harhauttaakseen saksalaiset Pas-de-Calais'n alueelle liittoutuneet valmistelivat massiivisen harhautussuunnitelman nimeltä Operation Fortitude. Liittoutuneet loivat kokonaisen kuvitteellisen Ensimmäisen yhdysvaltalaisen armeijaryhmän tukikohtineen, valerakennuksineen, materiaalivarastoineen ja väärennettyine radioliikenteineen. Siellä järjestettiin jopa katselmuksia - kymmenelle tuhannelle kansalliskaartilaiselle ja sotainvalidille!

Harhautusta pidettiin yllä vielä DDayn jälkeen. Guderian odotti vielä elokuussa päähyökkäystä pohjoisemmas.

Kokemus on psykologinen asia., Guderianin ja Rommelin kokemukset sodasta olivat tyystin erilaiset.
 
Ja kun tuota lähtee pohtimaan eteenpäin, se panee väkisin miettimään, millä keinoin ylivoima parhaiten kiistetään? Miten puolustusratkaisut syntyvät, kun tai jos lähtökohtana vääjäämättä on "vain" TORJUNTAVOITTO? Jos nostat sodan aloittamisen kynnystä ja satsaat siihen, tarkoittaako se myös sitä, että torjuntavoiton saalistaminen tulee todennäköisemmäksi? Vai pelaako tuo ratkaisu vain ennaltaehkäisevänä toimena? Lukumääriä kannattaa miettiä ja ratkaisuja, joiden voimin torjuntavoiton haaliminen tulee edes mahdolliseksi. Onko paras pidäke korkea teknologia vähissä määrin vai matalampi teknologia suurissa määrin? En osaa sanoa, todennäköisesti molempi komponentti on jees völjyssä, mutta raha rietas tulee vastaan. En osaa sanoa.

Jotta ei hukata pointtia kohta Napoleoniin asti, tämä tosiaan on hyvä pitää mielessä.
 
Ylivoimastahan oli kyse Normandiassakin, lopun perin. Keskitettiin hirmuinen voima suht kapealle, otettiin ilmaherruus saman tien, naulattiin puolustajan reservit kuin seinään ja ammuttiin ja pommitettiin niin maan perhanasti. Maahanlaskut toivat oman komponenttinsa, varmistettiin ajallinen ja paikallinen hirmuinen ylivoima näillä tempuilla. Ja Sun Tsupit oli luettu: kusetettiin vastustajaa urakalla.

Ylivoimasta oli kyse Stalingradissakin. Pohjois-Afrikassa. Valkeasaaressa. Persianlahdella.

Israelkin on ollut sodissaan ylivoimainen: se on kylmästi keskittänyt kulloiseenkin tilanteeseen tarvittavan voiman, - ylivoiman, ja ampunut käsittämättömiä määriä tykistöllä ja raketinheittimillä. Yhdysvallat oli Vietnamissa ylivoimainen. Varsovan Liitto ei ollut ylivoimainen Natoa vastaan, olen varma, että se olisi ottanut turpaansa jäsentenvälisessä ja nimenomaan siksi, että sillä ei ollut TARVITTAVAA ylivoimaa.

Mutta millä tavoin sotavoima olisi muuttumassa ja murroksessa? Onko edes sittenkään? Osittain on, osittain ikivanhat lainalaisuudet ovat päteviä edelleen. Mielenkiintoinen ja samalla vaikea asia käsittää, kun on jäänyt Torjuntavoittoakatemia käymättä.
 
Ylivoimastahan oli kyse Normandiassakin, lopun perin. Keskitettiin hirmuinen voima suht kapealle, otettiin ilmaherruus saman tien, naulattiin puolustajan reservit kuin seinään ja ammuttiin ja pommitettiin niin maan perhanasti. Maahanlaskut toivat oman komponenttinsa, varmistettiin ajallinen ja paikallinen hirmuinen ylivoima näillä tempuilla. Ja Sun Tsupit oli luettu: kusetettiin vastustajaa urakalla.

Ylivoimasta oli kyse Stalingradissakin. Pohjois-Afrikassa. Valkeasaaressa. Persianlahdella.

Israelkin on ollut sodissaan ylivoimainen: se on kylmästi keskittänyt kulloiseenkin tilanteeseen tarvittavan voiman, - ylivoiman, ja ampunut käsittämättömiä määriä tykistöllä ja raketinheittimillä. Yhdysvallat oli Vietnamissa ylivoimainen. Varsovan Liitto ei ollut ylivoimainen Natoa vastaan, olen varma, että se olisi ottanut turpaansa jäsentenvälisessä ja nimenomaan siksi, että sillä ei ollut TARVITTAVAA ylivoimaa.

Mutta millä tavoin sotavoima olisi muuttumassa ja murroksessa? Onko edes sittenkään? Osittain on, osittain ikivanhat lainalaisuudet ovat päteviä edelleen. Mielenkiintoinen ja samalla vaikea asia käsittää, kun on jäänyt Torjuntavoittoakatemia käymättä.


Panssariprikaatissa se opetettiin näin. Luodaan paikallinen ylivoima. Kaikki voima, reservitkin tarvittaessa, laitetaan murtokohtaan eli sinne, missä alkaa tulla menestystä. Lyödään nyrkillä, ei hajautetulla kädellä sormet levällään.

Sama koskee puolustustaistelua. Mikäli puolustajat ovat siten hajautettuna, etteivät voi tukea toisiaan, heidät lyödään erillistaisteluissa johonkin harjanteille, mihin ovat jääneet käkkimään. Joukkueen on oltava komppaniansa osa, sen taas pataljoonan, joka on osa esim. prikaatia jne.

Sissisota on tuhoon tuomittu hanke. Ihan 1970-luvun alussa PsPr lähetettiin "sotimaan" Lappiin, jossa vastassa oli itsellinen sissipataljoona, jonka piti sitten pysyä piilossa ja aiheuttaa tuho hyökkääjälle. Kolme päivää Panssariprikaatin jääkärit ja vaunut ajoivat heitä ympäri jänkää, minkä jälkeen harjoitus keskeytettiin, kun uupuneet sissit kieltäytyivät jatkamasta harjoitusta.

Ihan täydellä voimalla prikaati tuskin edes oli liikkeellä. Panssariprikaatin kokoisessa yksikössä oli 40-50 vuotta sitten ainakin kasarmioloissa jotakuinkin esikuntakomppania, huoltokomppania, ainakin panssaripataljoona + jääkäripataljoona, joissa upotettuna panssaripioneerikomppania, panssariviestikomppania, panssarintorjuntakomppania, vielä mahdollisesti erillinen autokomppania, korohorokomppania ja tukena oma patteristo. Ei sitä helposti pysäytetä väsyneellä kivääripataljoonalla, joka ei saa nukuttua ja syö sissimuonaa kuusen alla.

Hassuinta on, että armeija ei tahtonut uskoa, ettei tuollaisesta erilisyksiköiden sissitouhusta mihinkään ole eikä oikein kovin hatarasta aluepuolustuksestakaan.

Raappana loi Ilomantsissa liki tasavahvuisten joukkojen avulla paikallisen ylivoiman ja toteutti vielä kaksi kaksipuoleista saarrostusta. Siellä vihollinen sai aidosti selkäänsä viimeistä kertaa.

Ylivoimasta Vietnamissa. Vietnamin "sisseillä" taas oli jatkuva yhteys toisiinsa, omat huoltoreitit ja toimiva organisaatio. Sissien valvomilla alueilla oli liikkeen palveluksessa lukuisia siviilejä, esimerkiksi kyläpappeja, kylänjohtajia ja opettajia. Kaikki Etelä-Vietnamissa taistelleet joukot eivät olleet Vietnamin kommunistisissejä. Osa heistä oli Pohjois-Vietnamin armeijan joukkoja, joita kutsutaan nimellä APV Vietkongin tukena ja osallisena oli siis myös Pohjois-Vietnamin kansanarmeija.

Amerikkalaiset eivät taas ilmeisesti halunneet voittaa sotaa: voimankäytön ohjeet olivat täysin käsittämättömät oikeaan sotaan. Tässä se ylivoima tavallaan hävisi tai ainakaan ei päässyt tavoitteisiinsa ja jätti koko viidakon. Oliko tuo nyt sitten "torjuntavoitto" vietnamilaisille.

Mutta kai tässä kohta ollaan itsekin olkihattu päässä kyliemme reunoilla vanha rynkky vehnäsäkin alla, kun ei muuta ole. Vai? Tuskinpa, sillä suomalsiet eivät sodi sissisotaa kodeissaan.

Meidän pitää olla huolissamme siitä, mitä puolustuksen nälkäkuuri tekee hengelle ja tahtotilalle ja joukoille.

Kun tässä nyt Guderianista puhuttiin niin jatketaan. Hänen mukaansa "mekanisoidun yhtymän tuli olla joukko, joka on kokonaan panssaroitu ja liikkuu kokonaisuudessaan teloilla, jotta kaikilla osilla on sama liikkuvuus. Silloin koko yhtymä saavuttaa saman taktisen liikkuvuuden ja suojan tason." No, Natsi-Saksan armeija ei koskaan saavuttanut tätä ihannetta, mutta puutteellisestikin mekanisoiduilla joukoilla saatiin aikaiseksi huimia tuloksia.

Suomen sodan ajan panssariprikaatit olivat hyvin lähellä tätä mekanisoitua ihannetta; jalkaväki ja tykistö olivat kokonaan mekanisoituja. Nythän kahden sodanajan prikaatin sijasta on enää pari noin pataljoonan vahvuista mekanisoitua tst-osastoa." (lainaukset Suomen Sotilaan toimittajalta)

Edit: Kuten Hande totesi, mekanisoidut tst-osastot ovat hyvin tulivoimaisia kokoonpanoja. Tästä ei kannata tehdä sivupolkua, vaikka viittaus 1990-luvun prikaatien meknisaation asteeseen on oikea.

Nyt kun Leopardeja tulee lisää, kysynkin:

Onko yhden komppanian ilmakuljetuskyky vieläkin tärkeämpi kuin operatiivisten joukkojen riittävä laajuus ja mekanisointi?
 
Viimeksi muokattu:
Mistähän nämä legendat etelän valmiusprikaatien kesken jaetuista, tai jalkaväkiprikaateihin ripotelluista tst-panssareista aina kumpuavat. Kyllä ne tankit ovat Leopardien käyttöajan olleet KARJPR:n ja kahden mekanisoidun tst-osaston kokoonpanoissa. Noiden yhteisvoima vastaa oikein komeasti kahta T-72/BMP-varustettua sa-panssariprikaatia. Valmiusprikaatin Pasit ja vedettävä tykistö ilmentävät ilmeisesti oman aikakautensa tuotetta, hölmöntölväystä nimeltä itäkaluallergia. Varikoltahan olisi löytynyt prikaatin tukiosien tarvitsema MT-LBV/122PSH-kalusto. Toivottoman vähänhän meillä edelleen on mekanisoituja joukkoja, mutta etenkin Suomen Sotilaassa viljellyille suoranaisille valheille ei ole tarvetta edes sanoman tehostamiseksi.

Panssarijoukkomme ovat (ainakin paperilla) tänä päivänä huomattavasti voimakkaammat, kuin vuosituhannen vaihteessa. Panssariprikaatin komentaja nosti hiljan esiin mm. koulutusjärjestelmästä aiheutuvat vakavat puutteet Parolassa tuotettavien PSV/PSJ-joukkojen yhteiskoulutuksessa, eikä valmiusprikaatin psv-koulutuksen eriyttäminen toiseen varuskuntaan varmaan ainakaan paranna tilannetta sekään.
 
Mistähän nämä legendat etelän valmiusprikaatien kesken jaetuista, tai jalkaväkiprikaateihin ripotelluista tst-panssareista aina kumpuavat. Kyllä ne tankit ovat Leopardien käyttöajan olleet KARJPR:n ja kahden mekanisoidun tst-osaston kokoonpanoissa. Noiden yhteisvoima vastaa oikein komeasti kahta T-72/BMP-varustettua sa-panssariprikaatia. Valmiusprikaatin Pasit ja vedettävä tykistö ilmentävät ilmeisesti oman aikakautensa tuotetta, hölmöntölväystä nimeltä itäkaluallergia. Varikoltahan olisi löytynyt prikaatin tukiosien tarvitsema MT-LBV/122PSH-kalusto. Toivottoman vähänhän meillä edelleen on mekanisoituja joukkoja, mutta etenkin Suomen Sotilaassa viljellyille suoranaisille valheille ei ole tarvetta edes sanoman tehostamiseksi.

Panssarijoukkomme ovat (ainakin paperilla) tänä päivänä huomattavasti voimakkaammat, kuin vuosituhannen vaihteessa. Panssariprikaatin komentaja nosti hiljan esiin mm. koulutusjärjestelmästä aiheutuvat vakavat puutteet Parolassa tuotettavien PSV/PSJ-joukkojen yhteiskoulutuksessa, eikä valmiusprikaatin psv-koulutuksen eriyttäminen toiseen varuskuntaan varmaan ainakaan paranna tilannetta sekään.

Tuo legenda oli Suomen Sotilaan ex-toimittajalta, joka ilmeisesti käsitteli sodanajan kokoonpanoa. En tiedä, millaisen valmiusprikaatin koki perustettavan. Jääkärit polkupyörillä?

Mutta ei hukata pointtia tälläkään kertaa. Jos tekee pitkän viestin, siellä on aina sivulauseessa jokin tulkintakysymys, josta päästään sata lasissa íhan eri suuntaan.

Millä tavalla näillä joukoilla luodaan paikallinen ylivoima? Mitä muuta epäsymmetriseen sodankäyntiin kuuluu kuin maahanlaskut ja kommandot? Miten harhautetaan? Millaisia illegaaleja on jo maassa? Puolustusvaliokunnassa? Televisio ja radio? Miten mielialoja muokataan?
 
Juu ei ajeta tätä sivuraidetta yhtään pidemmälle, ettei mene erinomainen avaus pilalle.

Täytyypä tutustua aiheeseen paremmin heti kun kerkeää, eli todennäköisesti nevör...
 
Joo,,en ole sissisotaa havittelemassa minäkään. Tuo ylivoima- kiinnostaa. Se nimittäin hämärtyy helposti kaiken maailman erilaisten - osaamisten - alle. Asiat selitetään mielellään osaamisella ja kaluston korkealla laadulla. Ja sitten hups, kun asioihin paneutuu, kyse on pitkälti monesti ihan numeraalista ylivoimasta.
 
Joo,,en ole sissisotaa havittelemassa minäkään. Tuo ylivoima- kiinnostaa. Se nimittäin hämärtyy helposti kaiken maailman erilaisten - osaamisten - alle. Asiat selitetään mielellään osaamisella ja kaluston korkealla laadulla. Ja sitten hups, kun asioihin paneutuu, kyse on pitkälti monesti ihan numeraalista ylivoimasta.

Minulle on joka tapauksessa helpompaa miettiä voittamisen psykologiaa, koska tietoni PV:n uudistuksesta ja lähikehityksestä ja -menneisyydestä ovat heikot. Olen selvästi kujalla operatiivisesta kalustosta ja tst-tavasta. Etäisyys Puolustusvoimien ja reservin välillä on kasvanut aika pitkäksi, ehkä liian pitkäksi ollakseen järkevää. Toisaalta, miksi minun edes pitäisi tietää muusta kuin paikallispuolustuksesta, joka on sektori, mihin minusta olisi taisteluarvoa. Ja siihen touhuun olen kouluttautunut kymmenien vuorokausien ajan. Kahden vuorokauden sotilastaitokilpailussa joitakin vuosia sitten olin ykkönen (jaetulla sijalla) minua vanhemman miehen kanssa. Osallistujien (joukkueellinen) keski-ikä oli ehkä 26-27 vuotta ja minä olin 40 ja kaveri oli 50. Mutta kun ei nuoret ymmärrä piiruja, laittaa venttiseiskaa käyttökuntoon eivätkä osaa suunnistaa saati osaa heittää käsikranaattia.


Lähdetään siis Sunzin tielle ja ollaan topiikissa.

Sotaa sieluistamme käydään koko ajan. Olemme kylmässä sodassa juuri nyt.

Sodassa meidät pakotetaan toimimaan siten kuin meidän halutaan toimivan. Keinoja on. Serbia pakotettiin "teknisesti" rauhaan pommittamalla infrastruktuuri kaukaa ilman maahyökkäystä ja neuvottelemalla tiukasti. Meitä pommitetaan propagandalla.

Sotia käydään eniten taloudellispoliittisista syistä. Itämeri on talousmeri, arktisten alueiden merkitys kasvaa, täällä on puhdasta juomavettä. Pohjolan strateginen merkitys on kasvanut ja lisäänbtyy tulevina vuosikymmeninä. Samalla Yhdysvallat vakiinnuttaa suurvalta-asemaansa entisissä puskurivaltioissa. Aivan tällä hetkellä olemme sivusuunta. Venäjä pelkää eniten juuri nyt menettävänsä Mustanmeren.

Sota on liian kamala asia, jotta ihmiset ymmärtäisivät sen. He eivät halua kuulla siitä mitään. Eivät ajatella vakavia. Mitä suurempi vastuu, sen pelottavampaa. Poliitikko tavallaan tuntee sen, mutta ei ole henkisesti valmis ajattelemaan koko asiaa. Hän työntää sen pois mielestään kuin Väinö Tanner, joka eduskunnassa ministerinä vastusti armeijan rahoja päättäväisesti. Hän ei uskonut sodan syttyneen edes silloin, kun näki työhuoneensa ikkunasta pommikoneet. Psyykelle tieto oli liian kauhistava: olihan hän torjunut koko ajatuksen.

Sodat kasvattivat armeijan aikuiseksi mutta eivät poliitikkoja.

Koska kansa on tällaisissa asioissa siis tyhmää, heihin vaikutetaan suoralla doktrinaatiolla tai indoktrinaatiolla. Vuodesta 1945 vuoteen 1991 molemmista huolehti Neuvostoliitto ja KGB hyvin tehokkaasti. Monet meistä kasvoivat tähän aika syvään. Olemme patriootteja, mutta Taitolajin sanoin, hyödytämme tahtomattamme Venäjää. Lännen vaikutus tuli meille etupäässä filmeistä, purukumista ja rock & rollista. Eihän jumaliste Detroitin itäpuolella tehdä länsiautoja. Mutta mediamme meni kyykkyyn aivan täysin.

Kekkonen ajatteli, että kansa vaistoaa ja ymmärtää tämän kaksoispelin ja kaksoispuheen, liturgian. Mutta hän ei ottanut huomiooon sitä, että uudet sukupolvet eivät pysy vanhojen juonessa mukana vaan ottavat homman yksi yhteen ja alkavat kilpailla perseennuolemisessa kuin totalitaristisissa maissa tehdään. Hän ei uskaltanut jättää perässähiihtäjille hommaa. Ei Väyrysille, ei Karjalaisille tai imelä-Eikalle. Demokratia kuoli.

Koivisto, vanha sotilas, palautti meidät parlamentarismiin.

Toisen suurvallan, Yhdysvaltojen, ei tarvitse kamppailla sieluistamme enää. Se menetti koko homman vakoillessaan kaikkia kaikkialla. Kukaan ei luota tuon poliisivaltion koneistoon. Ei sekään ole Euroopassa hyvän hyvyyttään, vaan siksi että se on suurvalta. Jokaiselle alueelle sillä on oma keino, eikä sekään halua paljastaa kulloistakin keinoaan.

Armeija, joka on kasvanut aikuiseksi, ymmärtää kaiken pelkistetyn sodan kautta. Siitä putoaa yksi pala, ulkopolitiikka, pois. Kenraalien kartoilla meidän on mentävä Natoon, jos haluamme olla länttä. Muita vaihtoehtoja ei ole. Paitsi itä. (Raja railona aukeaa / edessä Aasia, itä / takana länttä ja Eurooppaa / varjelen, vartija, sitä...) Tuohjan se on ollut Suomen ikiaikainen geopoliittinen rooli.

Mannerheim halusi viedä meidät kokonaan pois tuosta asetelmasta. Hän kaavaili 1945 sveitsiläistyyppistä vahvaa, kumartelematonta ja lujasydämistä neutraalia valtiota, jonka ei pitäisi milloinkaan liittyä joukkoihin, jotka hautoisivat jotain Venäjää vastaan. Koska Suomi ei selviytyisi enää yhdestäkään suursodasta. Riittävän vahvana se saisi pitää tilansa ja paikkansa.

Mutta sitten tulikin YYA ja sinne meni se suoraselkäisyys ja sinne meni se vahvuus.

Presidentti Niinistö on taitava henkinen soturi, joka haluaa lujasti kiinni eurooppalaisiin rakenteisiin. Samalla hän kritikoi voimakkaasti EU:ta, joka ei noudata omia sääntöjään. Jos pidetään sovitut asiat, rahakriisit eivät niin uhkaa.

Tällä hetkellä meillä onkin muuten poliittisessa johdossa surkeimmat soturit, mitä on kehdossa keinunut. Täydellisiä sisäpoliittisia diletantteja, joiden pienille päille suuri maailma ja sen juonet ovat ihan liikaa ajateltavaksi.

Liikaa ajateltavaksi, kuten Estonian kipparin psyykelle oli aikanaan tajuta tosiasia, että laiva tosissaan uppoaa hyiseen mereen. Mayday lähti vasta kun komentosilta oli meressä ja terävä-älyisimmät olivat istuneet puolisen tuntia pelastuskannella katselemalla ihmetellen Mariellan etääntyviä valoja horisontissa.

Sunzi ymmärsi psyykkiset elementit myös. Kun samurai karjaisee, tyhmä möllöttää säikähtäneenä ja jäykkänä ja sitten onkin ilmassa irtopäitä ja käsivarsia.
 
Paikallisen ylivoiman luomiseen liittynee nykypäivänä kaiken toiminnan nopeus. Vielä Guderianin aikaan panssariarmeijat liikkuivat höyryjunilla ja päällystämättömiä teitä pitkin. Matka Helsingistä itärajalle kesti päivän, kun nyt päästään perille parissa tunnissa. Mannertenväliset matkat ovat nopeutuneet vielä enemmän, tiedonkulusta puhumattakaan.

Perinteinen suuren reservin asevelvollisarmeija on vähän huono vastaamaan tähän haasteeseen. Sota on helposti ohi, kun nostoväelle jaetaan vasta kutsuntailmoituksia. "Sattumalta" sodan ajan vahvuutta onkin pienennetty ja hankittu johtamisjärjestelmiä ja kaukovaikutteisia aseita. Määrällinenkin ylivoima voidaan luoda tilannekuvaa ja tulivoimaa hyväksikäyttäen.
 
Paikallisen ylivoiman luomiseen liittynee nykypäivänä kaiken toiminnan nopeus. Vielä Guderianin aikaan panssariarmeijat liikkuivat höyryjunilla ja päällystämättömiä teitä pitkin. Matka Helsingistä itärajalle kesti päivän, kun nyt päästään perille parissa tunnissa. Mannertenväliset matkat ovat nopeutuneet vielä enemmän, tiedonkulusta puhumattakaan.

Perinteinen suuren reservin asevelvollisarmeija on vähän huono vastaamaan tähän haasteeseen. Sota on helposti ohi, kun nostoväelle jaetaan vasta kutsuntailmoituksia. "Sattumalta" sodan ajan vahvuutta onkin pienennetty ja hankittu johtamisjärjestelmiä ja kaukovaikutteisia aseita. Määrällinenkin ylivoima voidaan luoda tilannekuvaa ja tulivoimaa hyväksikäyttäen.


Ei pidä paikkaansa. Jalkaväkeä voidaan toki nykyisin lennättää nopeasti ympäri maailmaa. Raskaan kaluston ja niiden tarvitseman huollon kuljettaminen vaatii edelleen viikkoja tai kuukausia.
 
Sissisota on tuhoon tuomittu hanke. Ihan 1970-luvun alussa PsPr lähetettiin "sotimaan" Lappiin, jossa vastassa oli itsellinen sissipataljoona, jonka piti sitten pysyä piilossa ja aiheuttaa tuho hyökkääjälle. Kolme päivää Panssariprikaatin jääkärit ja vaunut ajoivat heitä ympäri jänkää, minkä jälkeen harjoitus keskeytettiin, kun uupuneet sissit kieltäytyivät jatkamasta harjoitusta. Ihan täydellä voimalla prikaati tuskin edes oli liikkeellä. Panssariprikaatin kokoisessa yksikössä oli 40-50 vuotta sitten ainakin kasarmioloissa jotakuinkin esikuntakomppania, huoltokomppania, ainakin panssaripataljoona + jääkäripataljoona, joissa upotettuna panssaripioneerikomppania, panssariviestikomppania, panssarintorjuntakomppania, vielä mahdollisesti erillinen autokomppania, korohorokomppania ja tukena oma patteristo. Ei sitä helposti pysäytetä väsyneellä kivääripataljoonalla, joka ei saa nukuttua ja syö sissimuonaa kuusen alla.
Tuostahan on juttua Kantakosken kirjassakin aikoinaan. Tuosta harjoituksesta unohtuu vaan kokonaan pois ASEVAIKUTUS. Jos sissit eivät voi oikeasti suluttaa teitä ja tuhota panssareita siten, eivätkä ampua kertasingoilla jne. niin tietenkin "ottavat siipeensä". Niin, puhumattakaan it:n puuttumisesta, tuollahan panssariprikaati teki "tiedustelua" jollain pienlentokoneella 24/7. TODELLISUUDESSA kaikkien suurempien teiden kohdalla olisi sulutus, pikkutiet vaaravyöhykkeessä ja sissit napsisivat panssarijoukon tiedustelijoita pois pelistä yksi kerrallaan. Vihollisen tiedustelukoneet ammuttaisiin alas olkapääohjuksilla. Tilannetietoisuus takaisi, ettei sissejä yllätettäisi housut kintuissa vaan säilyttäisivät aloitteen. jne. jne. Tietysti, jos sisseillä ei ole MITÄÄN kulkupeliä jalkapatikan sijasta ja maasto on jotain muuta kuin metsää, niin huonostihan siinä käy. En kuitenkaan usko, että tuollaista touhua suunniteltaisiin vakavasti tuollaisessa ympäristössä.

Todellisuudessa (toivottavasti) homma menisi tähän tapaan:
Tiedustelijat huomaavat etenevien vihollispanssareiden tulon. Mönkijän selkään hyppäävät pst-miehet sinkoineen/ohjuksineen kohdealueelle. Muut alkavat pikamiinoittaa seutua. Jotkut lähtevät jo koukkaamaan oletettuun selustaan lenkin kautta. Vihollisen kärki törmää miinoitteeseen ja kiertää, saa niskaansa pst:tä ja kärsii lisää tappioita. Vihollinen levittäytyy ja lähtee jahtaamaan sissiporukoita, jotka haihtuvat ilmaan mönkijöillään. Levittäytynyt vihollinen törmää miinoituksiin. Eteneminen stoppaa. Pääporukka lähtee koukkaamaan tai yrittämään toista tietä pitkin, taas osutaan miinoihin ja tulee tappioita. Eteneminen hidastuu. Jostain läsähtää vielä singoa ja ohjustakin vaunujen niskaan. Epätietoisuus lisääntyy: Kuinka monta finskiä siellä on ja mitä seuraavaksi tapahtuu? Vihollinen tilaa tykistöä sivuilleen ja eteensä ja ryhmittäytyy uudelleen. Samalla selustassa alkaa huolto takkuuntumaan tielle kun eteneminen ei oikein toimi.

Vihollinen päättää uhkarohkeasti murtautua tieltä ulos ja rynniä jonkinmoisesti tukevaa maastoa pitkin syvälle sissien "ryhmitykseen". Onnistuukin siinä, tappiot toki kasvavat kun osuvat pikamiinoitteisiin. Osa vaunuista jää kiinni, koska maasto ei sittenkään sovi kunnolla tarkoituksiin. Eteneminen muuttuu jalkamiehen vauhdilla tallustamiseksi. Sieltä täältä välillä losahtavat kessit antavat syytä pistää jalkaväki etenemään edeltä, tsekkaamaan miinoja ja siivoamaan pst:t pois. Voi jalkaväkiparkaa, saa niskaansa lyhyitä sarjoja lähietäisyydeltä, tarkka-ampujia ja viuhkapanoksia. Tappiot kasvavat, mutta vaunuja säästyy. Joukko alkaa kuitenkin hajoamaan, koska näköyhteyttä ei ole ja porukat hujan hajan. Finskejä on toki saatu hengiltä. Mitäpäs sitten? Alkaa tulla jo pimeäkin. Pyritäänkö takaisin tielle vai jäädäänkö metsään? Jätetäänkö jalkaväki metsään ja mennään itse tielle? Pimeässä ajeleminen ei ole ihan helppoa, taas jää vaunuja kiinni ja pitää valojakin käyttää jos halutaan perille - perkeleen finski taas täräyttää jostain singolla aina ja häipyy samantien.

Finski mokoma ei hyökkää yöllä ja joukot ovat suotta olleet valveilla ja yrittäen kovasti kaivaa asemia. Aamulla tulee kuitenkin ilkeätä uutista: Finski on hyökännyt huoltokolonnan kimppuun tiellä. Eikun perään äkkiä. Huppista. Finski onkin yöllä miinoittanut paluureittiä ja tietä. Eipäs mennäkään apuun ihan niin vikkelään. Jalkaväki edellä taas raivaamaan tietä, no sepäs sopii finskeille, jotka ovat valmiina odottamassa. Tappiot kasvavat. Tulitukea voisi tilata, mutta minne kun ollaan ihan finskeissä kiinni? Rynnitään päälle. Ai kun tellut paukkuvat kivasti ja kessit kosahtelevat kylkiin. Koukataan äkkiä, päättää vihollinen ja koukkaakin, miinat vievät vähän vahvuutta mutta koukkaus onnistuukin - tavallaan, puolet porukasta pääsee perille yhdessä, loput ovat kiinni maastossa tai eksyneet. Finskeiltä saadaan nirriä pois, mutta hinta on taas kova. Ainiin ja se huolto on muuten tässä vaiheessa jo teurastettu, eli olisi kiva ammus- ja polttoainetäydennystäkin jostain saada mutta mistäs pirusta...

jne.jne.
 
Tuostahan on juttua Kantakosken kirjassakin aikoinaan. Tuosta harjoituksesta unohtuu vaan kokonaan pois ASEVAIKUTUS. Jos sissit eivät voi oikeasti suluttaa teitä ja tuhota panssareita siten, eivätkä ampua kertasingoilla jne. niin tietenkin "ottavat siipeensä". Niin, puhumattakaan it:n puuttumisesta, tuollahan panssariprikaati teki "tiedustelua" jollain pienlentokoneella 24/7. TODELLISUUDESSA kaikkien suurempien teiden kohdalla olisi sulutus, pikkutiet vaaravyöhykkeessä ja sissit napsisivat panssarijoukon tiedustelijoita pois pelistä yksi kerrallaan. Vihollisen tiedustelukoneet ammuttaisiin alas olkapääohjuksilla. Tilannetietoisuus takaisi, ettei sissejä yllätettäisi housut kintuissa vaan säilyttäisivät aloitteen. jne. jne. Tietysti, jos sisseillä ei ole MITÄÄN kulkupeliä jalkapatikan sijasta ja maasto on jotain muuta kuin metsää, niin huonostihan siinä käy. En kuitenkaan usko, että tuollaista touhua suunniteltaisiin vakavasti tuollaisessa ympäristössä.

Todellisuudessa (toivottavasti) homma menisi tähän tapaan:
Tiedustelijat huomaavat etenevien vihollispanssareiden tulon. Mönkijän selkään hyppäävät pst-miehet sinkoineen/ohjuksineen kohdealueelle. Muut alkavat pikamiinoittaa seutua. Jotkut lähtevät jo koukkaamaan oletettuun selustaan lenkin kautta. Vihollisen kärki törmää miinoitteeseen ja kiertää, saa niskaansa pst:tä ja kärsii lisää tappioita. Vihollinen levittäytyy ja lähtee jahtaamaan sissiporukoita, jotka haihtuvat ilmaan mönkijöillään. Levittäytynyt vihollinen törmää miinoituksiin. Eteneminen stoppaa. Pääporukka lähtee koukkaamaan tai yrittämään toista tietä pitkin, taas osutaan miinoihin ja tulee tappioita. Eteneminen hidastuu. Jostain läsähtää vielä singoa ja ohjustakin vaunujen niskaan. Epätietoisuus lisääntyy: Kuinka monta finskiä siellä on ja mitä seuraavaksi tapahtuu? Vihollinen tilaa tykistöä sivuilleen ja eteensä ja ryhmittäytyy uudelleen. Samalla selustassa alkaa huolto takkuuntumaan tielle kun eteneminen ei oikein toimi.

Vihollinen päättää uhkarohkeasti murtautua tieltä ulos ja rynniä jonkinmoisesti tukevaa maastoa pitkin syvälle sissien "ryhmitykseen". Onnistuukin siinä, tappiot toki kasvavat kun osuvat pikamiinoitteisiin. Osa vaunuista jää kiinni, koska maasto ei sittenkään sovi kunnolla tarkoituksiin. Eteneminen muuttuu jalkamiehen vauhdilla tallustamiseksi. Sieltä täältä välillä losahtavat kessit antavat syytä pistää jalkaväki etenemään edeltä, tsekkaamaan miinoja ja siivoamaan pst:t pois. Voi jalkaväkiparkaa, saa niskaansa lyhyitä sarjoja lähietäisyydeltä, tarkka-ampujia ja viuhkapanoksia. Tappiot kasvavat, mutta vaunuja säästyy. Joukko alkaa kuitenkin hajoamaan, koska näköyhteyttä ei ole ja porukat hujan hajan. Finskejä on toki saatu hengiltä. Mitäpäs sitten? Alkaa tulla jo pimeäkin. Pyritäänkö takaisin tielle vai jäädäänkö metsään? Jätetäänkö jalkaväki metsään ja mennään itse tielle? Pimeässä ajeleminen ei ole ihan helppoa, taas jää vaunuja kiinni ja pitää valojakin käyttää jos halutaan perille - perkeleen finski taas täräyttää jostain singolla aina ja häipyy samantien.

Finski mokoma ei hyökkää yöllä ja joukot ovat suotta olleet valveilla ja yrittäen kovasti kaivaa asemia. Aamulla tulee kuitenkin ilkeätä uutista: Finski on hyökännyt huoltokolonnan kimppuun tiellä. Eikun perään äkkiä. Huppista. Finski onkin yöllä miinoittanut paluureittiä ja tietä. Eipäs mennäkään apuun ihan niin vikkelään. Jalkaväki edellä taas raivaamaan tietä, no sepäs sopii finskeille, jotka ovat valmiina odottamassa. Tappiot kasvavat. Tulitukea voisi tilata, mutta minne kun ollaan ihan finskeissä kiinni? Rynnitään päälle. Ai kun tellut paukkuvat kivasti ja kessit kosahtelevat kylkiin. Koukataan äkkiä, päättää vihollinen ja koukkaakin, miinat vievät vähän vahvuutta mutta koukkaus onnistuukin - tavallaan, puolet porukasta pääsee perille yhdessä, loput ovat kiinni maastossa tai eksyneet. Finskeiltä saadaan nirriä pois, mutta hinta on taas kova. Ainiin ja se huolto on muuten tässä vaiheessa jo teurastettu, eli olisi kiva ammus- ja polttoainetäydennystäkin jostain saada mutta mistäs pirusta...

jne.jne.

Juu. Sissit vain ajelevat mönkijöineen singot selässä ja homma käy. Sulute pitäisi tietysti suojata sakara- ja putkimiinoilla. Ai mutta niitä ei enää olekaan, kun Haloska otti ne pois sisseiltä, ettei vihollinen vammaudu.

Nyt sissin pitää keskittyä ajoneuvojen ja panssarien tuhoamiseen ilman sulutteita.

Mutta ei tässä varmaan hätää ollutkaan. Oikein hyvä juttu.
 
Ei pidä paikkaansa. Jalkaväkeä voidaan toki nykyisin lennättää nopeasti ympäri maailmaa.

Ongelma ei ole kuljettaminen vaan joukkojen perustaminen ja kouluttaminen, joka on hidasta ja vaatii poliittista päätöksentekoa. Puoli miljoonaa kiväärimiestä paperilla lämmittää minua paljon vähemmän kuin vaikka vain 100000 jotka on keretty perustaa, varustaa ja laittaa metsään.
 
Back
Top