Rahoitustarve esimerkiksi koulutuksessa on akuutti johtuen kuluneen vuosikymmenen leikkaustalkoista, joiden aikana koulutuksesta leikattiin yli 2 miljardia euroa (,johon Marinin hallitus on suunnitellut ohjaavansa 256 miljoonaa euroa takaisin). Leikkauksia on perusteltu milloin huonoilla talousnäkymillä, budjettikurilla, väestön ikääntymisellä (pienemmät verotulot) jne. On totta, että jos ei haluta ottaa valtion velkaa (missä ei tosin ole välttämättä mitään vikaa, etenkään jos kyseisillä rahoilla aikaansaatu hyöty/tuotto ylittää velasta aiheutuvat kulut) ja osutaan laskusuhdanteeseen, niin julkisia menoja täytyy supistaa. Mutta koulutuksesta säästäminen ei pitkällä tähtäimellä kannata, vaan sitä voisi verrata suksien voitelematta jättämiseen ennen hiihtokisoja: aluksi sitä ehkä pystyy kompensoimaan, mutta pidemmän päälle jäädään muista jälkeen.
Ensimmäiset isot koulutusleikkaukset ajoittuivat vuosille 2011—2015, jolloin Kataisen ja Sipilän hallitukset leikkasivat tuntuvasti peruskoulutuksesta ja lukiokoulutuksesta. Kansallisen koulutuksen arviointikeskuksen (KARVI) mukaan kunnat joutuivat paikkaamaan tätä rahoitusvajetta omista verovaroistaan, leikkaamalla henkilöstökuluista, vähentämällä opetuksen määrää ja tehostamalla vuosilomasuunnittelua (etenkin varhaisopetuksessa). Valtionosuuksien laskeva trendi on sittemmin jatkunut ja nykyisin valtio maksaakin peruspalvelujen kustannuksista enää 25,4 % ja lukiokoulutuksesta alle 25 % (lakiin kirjattu tavoite on 42 %).1 On tuskin yllättävää, että koulutuksen rahoituksen sysääminen entistä enemmän kuntien vastuulle on lisännyt alueiden välistä epätasa-arvoa koulutuksen tarjonnassa ja sen järjestämisessä, mikä taas on valitettavasti heijastunut myös oppimistuloksiin (KARVI). Kun tähän lisätään yhä pienentyneet valtionosuudet ja koronan kunnille aiheuttamat menopaineet, niin pelottaa ajatella, miten käy koulutukselle ja sen tasa-arvolle tulevaisuudessa.
)
