D
Deleted member 266
Guest
Tuli tämäkin vastaan isoisäni Kalle Krappen (1904-1983) talvisotamuistelmista, hän oli PPP6:n riveissä Suomussalmella:
"19.12. Saimme taas määräyksen partioon. Kyseessä oli väkivaltainen tiedustelu, mukana 1. ja 4. joukkue, arvioitu matka 55 kilometriä.
Pakkasta oli taas -22 astetta, vaikka muutama tunti sitten oli suoja. Tehtävästä emme tienneet, hiihdettiin vain jonossa, jolloin perimmäisillä oli kova latu. Kärkimiehet muuttuivat usein ja tehtävä kuului ryhmänjohtajille. Alikersantti Mäkilä Kuljulta ei kuitenkaan uskaltanut mennä kärkeen ja komppanianpäällikkö pyysi minua "tuuraajaksi". Hulluuttani meninkin, vaikka kannoin raskasta asetta selässäni, enkä hoksannut vaihtaa sitä Jussin kivääriin. Väsytin itseäni turhaan.
Ylilehun kylän laidalla porukka pysähtyi, sillä edessä oli virran yli tehdyt portaat. Kaksi hirttä oli rinnakkain pukkien päällä noin kolmen korkeudella virtaavasta vedestä. "Silta" oli noin 25 metrin pituinen. Koska Ylilehun kylä oli kiväärin kantomatkan päässä, kysyttiin vapaaehtoisia sillan ylittäjiksi. Ilmoittauduin sellaiseksi ja alikersantti Yli-Kulju lupautui kaveriksi.
Läksin yrittämään pikakiväärin perällä lunta pyyhkien ja myöntää täytyy, että pelkäsin virtaan putoamista ainakin yhtä paljon kuin mahdollisuutta tulla ammutuksi. Yli päästyämme otimme asemat suojataksemme toisten ylitystä. Tuli siinä mieleeni, kuinka hyvä maali olisi kahden joukkueen mieslauma ollut väijyksissä olevalla viholliselle.
Edessä oleva maasto oli synkkää korpea, täynnä kuoppia ja hakkuujätteitä, pimeässä toivotonta hiihtomaastoa. Saavuimme kuitenkin maantielle yhtään vihollista näkemättä. Sen varrella oli talo, jonka kaikki kuusi lehmää olivat kuolleet kahleisiinsa, luultavasti janoon.
Katkaisimme tienvarrella olevat vihollisen simarit ja niin alkoi paluutaival, joka minulle niin kuin monelle muullekin muodostui Via Dolorosaksi, kärsimysten tieksi.
Samoja jälkiä noin viitisen kilometriä hiihdettyämme alkoivat miehet väsyä, koska turhaa tölmimistä oli harrastettu jo kolmatta vuorokautta, eikä sapuskasta juuri ollut tietoa. Upseerit olivat levosta eri mieltä, koska pelkäsivät ryssien yllättävän meidät. Sakin päätös voitti ja ylikersantti Mattila sanoi ainakin lepäävänsä porukkansa kanssa. Tässä sotamies Lamminen huomasi unohtaneensa kiväärinsä äsken mainitun talon luo. Vänrikki Aarikka komensi hänet heti sen hakemaan. Koetin puolustaa miestä, koska ylimääräisiä kivääreitä oli kyllä kuormastossa. Ei auttanut ja mies läksi takaisin yksin. Annoin hänelle pistoolini, että olisi voinut edes vähän itsensä puolustaa.
Taas tuli riita herroille polttopuista. Luutnantti Lehtosuo kielsi ottamasta kuivia propseja pinosta nuotioon, koska ne muka olivat valtion omaisuutta. Tällöin Mattila suuttui ja heitti hänelle rahakukkaronsa, jossa oli rahaa 20.000 markkaa, jotta sillä saisi kuitattua nuotion puut. Nuotio tehtiin kaikesta huolimatta ja sen loisteessa kuivatettiin kenkiä ja lämmiteltiin.
Vähin erin läksivät siitä herrat lipsimään kohti lähtöasemia välittämättä miehistä tuon taivaallista. Kun sain kenkäni vähän kuivemmaksi, huomasin olevani melkein viimeisiä. Hiihdin lisäksi harhaan ja kun saavuin edellä mainitulle sillalle, ei ketään näkynyt missään. Koska jalkani tuntuivat heikoilta, läksin ylittämään sitä kahareisin. Se oli hidasta hommaa, koska sukset ja sauvat oli saatava mukana ja pikakivääri, joka oli selässä kahdella hihnalla, laahasi perässä. Vasta sillan puolivälissä huomasin sen siirtää toiselle olalle, jolloin tilanne muuttui.
Toiselle rannalle päästyäni huomasin valoa erään talon ikkunasta ja suunnistin sinne. En päässyt pitkällekään, kun kuulin takaani sanat: "Kalle, älä jumalaut sin men, siäl o ryssi". Toivo Leino se oli, joka oli vielä minustakin jäljessä. Hän oli paremmissa voimissa ja katosi näköpiiristäni pian. Ymmärsin kuitenkin seurata häntä, muutenhan olisin joutunut vangiksi tai tullut ammutuksi.
Latu kulki kylän laitaa ja pian oli edessä aita. Ei se tosin ollut puolta metriä korkeampi, mutta nyt sen ylittäminen tuntui mahdottomalta. Oli siinä toisetkin rypeneet. Otin ensin selästäni pikakiväärin ja heitin sen aidan yli, sitten sukset jaloista ja ryömin aidan alta. Suksien päälle noususta ei tahtonut tulla mitään, horjuin kuin vastasyntynyt vasikka ja kaatuilin sinne tänne. Lepäsin hetken ja vihdoin olin taas suksilla, joskin yksin ja vihollisen armoilla.
Jonkun matkan päässä näin sotilaan, joka nojasi riukuaitaan. Hän ei vastannut kysymykseeni ja menin hänen luokseen, jolloin näin, että mies, suomalainen alikersantti, oli kuollut ja lunta silmäkuopat täynnä. En kerjennyt tutkimaan hänen taskujaan, että olisin saanut selvää henkilöllisyydestä, sillä ryssä oli huomannut liikettä ja konekiväärin valojuovakuulat pyyhkivät ylitseni. Erään suuren kuusen alla oli mies. Hän oli Nurmisen Ville (Linqvist), joka ei jaksanut enää askeltakaan ottaa. Sovin hänen kanssaan, että jos jaksan teltoille, toimitan hänelle apua. Tästä lähdettyäni laski latu pieneen laaksoon, jossa ajoin suoraan keskelle porolaumaa, joita ensin luulin ryssiksi, aamuhämyssä. Kun olin jo pääsemässä tukikohtaan, vihlaisi rinnassa kuin puukolla pistäen ja hetken aikaa oli kuin nauloja olisi mennyt läpi sydämen ja siihen äijä retkahti tielle (Tästä oli seurauksena sydänlaajentuma, joka Jatkosodassa ilmeni väsymyskohtauksina, mutta jonka syyn sain tietää vasta sodasta palattuani).
Ambulanssilla sitten vaan JSP:lle, jossa oli toisia kavereita, joilta olivat varpaat paleltuneet. Minulla ne olivat täysin tunnottomat vasemmassa jalassa. Käskin Poudan Topin, joka oli lääkintä-mies, tuoda lunta ja hieroa niitä. Nuorempi lääkäri oli vihainen, mutta kun sanoin, että varpaat kuuluivat minulle, ei äijä voinut mitään. Pauli Anttilalta ja Jussi Mäkilältä ne olivat jäätyneet kokonaan ja Jussi vierelläni toivoi, että hänen varpaansa leikattaisiin pois, ettei tarvitsisi enää sotia.
Yhtä lukuun ottamatta kaikki sentään selvisivät tältä "urhoolliselta" partiomatkalta, sillä Viljo Nurminenkin haettiin ilmoittamastani paikasta. Tämä yksi oli sotamies Eero Mikkilä Murtamosta. Hän oli, ihme kyllä, kokonaan hiihtotaidoton ja oli jättänyt suksensa ladulle yrittäen perässä jalkaisin toisten tekemää latua. Oli surkeaa katsoa hänen kompuroimistaan, mutta O. Mattila oli kovana, että porukkaa oli seurattava. Mikkilä jäi väsyneenä jälkeen ja oli onnistunut kulkemaan jollekin autiolle mökille, josta sotapoliisit hänet sitten löysivät, varpaat paleltuneina. Tieto hänen löytymisestään tuli meille vasta useiden viikkojen kuluttua ja hänen kohtaloaan surtiin vilpittömästi.
Partiomatka kesti 15 tuntia ja kuljettiin 55 kilometriä -22 asteen pakkasessa. Turhan takia! Kersantti L. Pietilä sanoikin JSP:llä suorat sanat herroille. Eipä ollut mitään puolustukseksi majurillakaan, kun tämä Hinnerjoen poika kirosi, että hiihtämälläkö tässä sodassa miehet tapetaan, vaikka ryssiä vilisee läheisellä tiellä?"
Kalle itse Suomussalmella:
"19.12. Saimme taas määräyksen partioon. Kyseessä oli väkivaltainen tiedustelu, mukana 1. ja 4. joukkue, arvioitu matka 55 kilometriä.
Pakkasta oli taas -22 astetta, vaikka muutama tunti sitten oli suoja. Tehtävästä emme tienneet, hiihdettiin vain jonossa, jolloin perimmäisillä oli kova latu. Kärkimiehet muuttuivat usein ja tehtävä kuului ryhmänjohtajille. Alikersantti Mäkilä Kuljulta ei kuitenkaan uskaltanut mennä kärkeen ja komppanianpäällikkö pyysi minua "tuuraajaksi". Hulluuttani meninkin, vaikka kannoin raskasta asetta selässäni, enkä hoksannut vaihtaa sitä Jussin kivääriin. Väsytin itseäni turhaan.
Ylilehun kylän laidalla porukka pysähtyi, sillä edessä oli virran yli tehdyt portaat. Kaksi hirttä oli rinnakkain pukkien päällä noin kolmen korkeudella virtaavasta vedestä. "Silta" oli noin 25 metrin pituinen. Koska Ylilehun kylä oli kiväärin kantomatkan päässä, kysyttiin vapaaehtoisia sillan ylittäjiksi. Ilmoittauduin sellaiseksi ja alikersantti Yli-Kulju lupautui kaveriksi.
Läksin yrittämään pikakiväärin perällä lunta pyyhkien ja myöntää täytyy, että pelkäsin virtaan putoamista ainakin yhtä paljon kuin mahdollisuutta tulla ammutuksi. Yli päästyämme otimme asemat suojataksemme toisten ylitystä. Tuli siinä mieleeni, kuinka hyvä maali olisi kahden joukkueen mieslauma ollut väijyksissä olevalla viholliselle.
Edessä oleva maasto oli synkkää korpea, täynnä kuoppia ja hakkuujätteitä, pimeässä toivotonta hiihtomaastoa. Saavuimme kuitenkin maantielle yhtään vihollista näkemättä. Sen varrella oli talo, jonka kaikki kuusi lehmää olivat kuolleet kahleisiinsa, luultavasti janoon.
Katkaisimme tienvarrella olevat vihollisen simarit ja niin alkoi paluutaival, joka minulle niin kuin monelle muullekin muodostui Via Dolorosaksi, kärsimysten tieksi.
Samoja jälkiä noin viitisen kilometriä hiihdettyämme alkoivat miehet väsyä, koska turhaa tölmimistä oli harrastettu jo kolmatta vuorokautta, eikä sapuskasta juuri ollut tietoa. Upseerit olivat levosta eri mieltä, koska pelkäsivät ryssien yllättävän meidät. Sakin päätös voitti ja ylikersantti Mattila sanoi ainakin lepäävänsä porukkansa kanssa. Tässä sotamies Lamminen huomasi unohtaneensa kiväärinsä äsken mainitun talon luo. Vänrikki Aarikka komensi hänet heti sen hakemaan. Koetin puolustaa miestä, koska ylimääräisiä kivääreitä oli kyllä kuormastossa. Ei auttanut ja mies läksi takaisin yksin. Annoin hänelle pistoolini, että olisi voinut edes vähän itsensä puolustaa.
Taas tuli riita herroille polttopuista. Luutnantti Lehtosuo kielsi ottamasta kuivia propseja pinosta nuotioon, koska ne muka olivat valtion omaisuutta. Tällöin Mattila suuttui ja heitti hänelle rahakukkaronsa, jossa oli rahaa 20.000 markkaa, jotta sillä saisi kuitattua nuotion puut. Nuotio tehtiin kaikesta huolimatta ja sen loisteessa kuivatettiin kenkiä ja lämmiteltiin.
Vähin erin läksivät siitä herrat lipsimään kohti lähtöasemia välittämättä miehistä tuon taivaallista. Kun sain kenkäni vähän kuivemmaksi, huomasin olevani melkein viimeisiä. Hiihdin lisäksi harhaan ja kun saavuin edellä mainitulle sillalle, ei ketään näkynyt missään. Koska jalkani tuntuivat heikoilta, läksin ylittämään sitä kahareisin. Se oli hidasta hommaa, koska sukset ja sauvat oli saatava mukana ja pikakivääri, joka oli selässä kahdella hihnalla, laahasi perässä. Vasta sillan puolivälissä huomasin sen siirtää toiselle olalle, jolloin tilanne muuttui.
Toiselle rannalle päästyäni huomasin valoa erään talon ikkunasta ja suunnistin sinne. En päässyt pitkällekään, kun kuulin takaani sanat: "Kalle, älä jumalaut sin men, siäl o ryssi". Toivo Leino se oli, joka oli vielä minustakin jäljessä. Hän oli paremmissa voimissa ja katosi näköpiiristäni pian. Ymmärsin kuitenkin seurata häntä, muutenhan olisin joutunut vangiksi tai tullut ammutuksi.
Latu kulki kylän laitaa ja pian oli edessä aita. Ei se tosin ollut puolta metriä korkeampi, mutta nyt sen ylittäminen tuntui mahdottomalta. Oli siinä toisetkin rypeneet. Otin ensin selästäni pikakiväärin ja heitin sen aidan yli, sitten sukset jaloista ja ryömin aidan alta. Suksien päälle noususta ei tahtonut tulla mitään, horjuin kuin vastasyntynyt vasikka ja kaatuilin sinne tänne. Lepäsin hetken ja vihdoin olin taas suksilla, joskin yksin ja vihollisen armoilla.
Jonkun matkan päässä näin sotilaan, joka nojasi riukuaitaan. Hän ei vastannut kysymykseeni ja menin hänen luokseen, jolloin näin, että mies, suomalainen alikersantti, oli kuollut ja lunta silmäkuopat täynnä. En kerjennyt tutkimaan hänen taskujaan, että olisin saanut selvää henkilöllisyydestä, sillä ryssä oli huomannut liikettä ja konekiväärin valojuovakuulat pyyhkivät ylitseni. Erään suuren kuusen alla oli mies. Hän oli Nurmisen Ville (Linqvist), joka ei jaksanut enää askeltakaan ottaa. Sovin hänen kanssaan, että jos jaksan teltoille, toimitan hänelle apua. Tästä lähdettyäni laski latu pieneen laaksoon, jossa ajoin suoraan keskelle porolaumaa, joita ensin luulin ryssiksi, aamuhämyssä. Kun olin jo pääsemässä tukikohtaan, vihlaisi rinnassa kuin puukolla pistäen ja hetken aikaa oli kuin nauloja olisi mennyt läpi sydämen ja siihen äijä retkahti tielle (Tästä oli seurauksena sydänlaajentuma, joka Jatkosodassa ilmeni väsymyskohtauksina, mutta jonka syyn sain tietää vasta sodasta palattuani).
Ambulanssilla sitten vaan JSP:lle, jossa oli toisia kavereita, joilta olivat varpaat paleltuneet. Minulla ne olivat täysin tunnottomat vasemmassa jalassa. Käskin Poudan Topin, joka oli lääkintä-mies, tuoda lunta ja hieroa niitä. Nuorempi lääkäri oli vihainen, mutta kun sanoin, että varpaat kuuluivat minulle, ei äijä voinut mitään. Pauli Anttilalta ja Jussi Mäkilältä ne olivat jäätyneet kokonaan ja Jussi vierelläni toivoi, että hänen varpaansa leikattaisiin pois, ettei tarvitsisi enää sotia.
Yhtä lukuun ottamatta kaikki sentään selvisivät tältä "urhoolliselta" partiomatkalta, sillä Viljo Nurminenkin haettiin ilmoittamastani paikasta. Tämä yksi oli sotamies Eero Mikkilä Murtamosta. Hän oli, ihme kyllä, kokonaan hiihtotaidoton ja oli jättänyt suksensa ladulle yrittäen perässä jalkaisin toisten tekemää latua. Oli surkeaa katsoa hänen kompuroimistaan, mutta O. Mattila oli kovana, että porukkaa oli seurattava. Mikkilä jäi väsyneenä jälkeen ja oli onnistunut kulkemaan jollekin autiolle mökille, josta sotapoliisit hänet sitten löysivät, varpaat paleltuneina. Tieto hänen löytymisestään tuli meille vasta useiden viikkojen kuluttua ja hänen kohtaloaan surtiin vilpittömästi.
Partiomatka kesti 15 tuntia ja kuljettiin 55 kilometriä -22 asteen pakkasessa. Turhan takia! Kersantti L. Pietilä sanoikin JSP:llä suorat sanat herroille. Eipä ollut mitään puolustukseksi majurillakaan, kun tämä Hinnerjoen poika kirosi, että hiihtämälläkö tässä sodassa miehet tapetaan, vaikka ryssiä vilisee läheisellä tiellä?"
Kalle itse Suomussalmella:
Last edited by a moderator:
