Päivälleen 79 vuotta sitten Suomussalmella

EK

Kenraali
Olen mykistynyt ja niin varmaan täälläkin View attachment 26340, jossa nuo sotilaskantakortit on juuri julkaistu, mutta ei aloiteta tästä enää mitään juupas-eipäs-väittelyä joulun kunniaksi.

Historia on historiaa, eivätkä sitä tämän päivän herkkänahkaisuudet muuksi muuta.
En minä se herkkänahkainen olekaan, enkä yritä mitenkään mulkuttaa. Joku muu voi olla ja ajattelin varoittaa. Kuten sanoin, mielestäni sinänsä hyvä viesti ja ketju. Ja arkistolaitoksella on hieman eri status ja luvat kuin yksityishenkilöillä.

Itse jouduin aikoinaan anomaan henkilörekisterin muodostamiseen luvan, kun yhdistelin useamman arkistonmuodostajan tietoja, vaikka tutkimusta teinkin ja rekisteri oli vain omaan käyttöön.
 

Old Boy

Kenraali
Ja arkistolaitoksella on hieman eri status ja luvat
Kyllä tässä oikeilla jäljillä oltiin! Arkistolaitoksella on tosiaan erityisluvat säilyttää henkilötietoja. Ei siis tarvi hävittää kantakortteja, kun henkilö ei enää iän tai muu n syyn johdosta kuulu reserviin. Mutta niiden luovuttamista koskevat samat pykälät. Kantakorttien kohdalla niitä voi luovuttaa tai panna nähtäville kun 50 vuotta on kulunu henkilön kuolemasta.
 

veeteetee

Eversti
26.12.1939 http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=1611079
1545832741229.png
1545832776988.png
1545832817129.png
1545832863634.png
1545832945133.png
1545832972068.png
Sama maasto Karttapaikalta kopioituna tänään:
1545835596423.png
 
Viimeksi muokattu:

veeteetee

Eversti
Ja sama ajankohta Kallen sotapäiväkirjasta:

"28.12. Päivällä läksi komppania väkivaltaiselle tiedustelulle kohteenaan Suomussalmen-Juntusrannan tie, joka piti katkaista. Sinne päästiinkin taistelutta. Illalla paikalle saapui vihollisdivisioonan koko kalusto. Se oli lähetetty avuksi Suomussalmen kirkolla hätää kärsiville joukoille, mutta havaittuaan pääsyn mahdottomaksi se kääntyi takaisin aikomuksella painua Juntusrannan kautta Uhtualle. Juuri tähän hätään ehti ensimmäinen komppania luutnantti Lehtosuon johdolla. Kolonnan lähestyttyä levittäydyttiin ketjuun ja taistelu alkoi.

Nyt oli päästy tositoimiin ja tahto oli kova. Venäläisten kolonnan kärjessä oli tykki, joka alkoi ampua puiden latvoihin herkkiä kranaatteja, jotka siellä räjähtäessään levittivät tuhoa alla oleviin suomalaisiin. Koska komppaniasta oli vain kolme joukkuetta ketjussa, oli taistelu kovin epätasainen, kunnes saatiin avuksi yksi konekivääri ja kevyt heitin. Konekiväärin ampujana oli korpraali Usko Rintanen Kauklaisista, eikä hän suostunut asettaan jättämään koko taistelun aikana. Hän se vaiensi tykkitulen, koska yhtään tykkimiestä ei päässyt elävänä tykin luo. Mutta vasta kun heitin alkoi tiputtaa kranaattejaan pitkin pari kilometriä pitkää kolonnaa, katsoi ryssä parhaaksi lähteä käpikkään yli Kiantajärven jään kohti Juntusrantaa. Ei ollut sekään helppoa hommaa, koska heillä ei ollut edes suksia ja lunta oli lähes pari metriä ja lisäksi eversti Susitaipaleen porukka kiusantekijänä.

Jo illalla kaatuivat alikersantti E. Pietilä, sotamiehet Lamminen, Vaimala ja Kivinen, sekä aamulla vastatullut vänrikki Venäläinen ja hevosmies Toivonen Alakeereltä. Koska olin sairaslistalla, en päässyt alussa mukaan, sillä töpinällä täytyi olla suojavartio.

29.12. Illalla tuli vääpeli pyytämään saattovartioksi patruuna- ja muonakuljetukselle. Tehtävään oli haettu vapaaehtoisia, mutta terveitä miehiä ei ollut menemässä. Mäentaan Markkulan kanssa päätimme lähteä, minä sillä ehdolla, ettei tarvitse hiihtää. Ryssiä oli nähty hiippailemassa pitkin metsiä ja tämä kahdeksan kilometrin taival tiettömässä korvessa tuntui jännittävältä. Onnellisesti pääsimme perille ja hain oman joukkueeni oikealta sivustalta. Luutnantti Lehtosuo oli ensimmäisenä tienvarressa toivottamassa tervetulleeksi. Ryssä ampui valojuovapatruunoita parilla konekiväärillä, mutta ei se mies niskaansa köyristänyt. Hän oli pieni mies ja säästyi. Pahemmin kävi mainitsemani vänrikki Venäläisen, joka seisoi mistään välittämättä kivellä. Jo toinen suihku toi miehen alas, otsa kuulan lävistämänä.

http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=1610966
1545834019486.png

Ketjussa ei näkynyt joukkueemme johtajaa ja Nurmisen Ville sanoi sen aikoja hävinneen. Maaleja liikkui tarpeeksi asti ja sain koetella pyssyni tehoa. Se oli Toivo Anttilan omistama, koska hänestä oli tehty pikakivääriampuja sairauteni ajaksi. Meillä oli oikein jännittävää, kunnes vääpeli muutaman tunnin jälkeen lähetti tiedon, että minun piti taas mennä saattovarmistukseen. En totellut, vaan sanoin jääväni linjaan, hakekoon jonkun muun tilalleni. Pian tuli käsky komppanianpäällikön luo. Hän pyysi minua lähtemään, koska tehtävä oli muka vaarallinen ja sillä matkalla olivat juuri puskaryssät tulittaneet toista kolonnaa. Hän antoi ryypyn pullostaan ja niin oli pakko taas lähteä. Läksin hiihtämään pitkin viivasuoraa tietä. Vihollisen konekivääri ampui kovasti valojuoviaan, mutta koska suihku meni lähellä puiden latvoja, en niistä välittänyt.

Tien vierestä joku huusi: "Kuka saatanan hullu siellä hiihtää". Siellä oli pari miestä taustavarmistuksena, joista toinen veljeni. He neuvoivat toisen ladun, josta en tiennyt. Kun olin juuri päässyt tieltä, räsähti kranaatti lähellä puussa ja sain aiheen pojilta kysyä, oliko tämä latu nyt turvallinen muka. Tiellä liikkuminen oli kielletty, koska hevosmies Toivonen oli siinä juuri kaatunut. Syy tähän pantiin kyllä puskaryssien tiliin, mutta olen varma, että kk:n suihku oli hänet tällä suoralla tavoittanut.

Saattovarmistusta oli lisätty ja pääsimme töpinään onnellisesti. Siellä oli kuitenkin alikersantti Arvo Lehto, joka pyysi minua mukaan, koska piti mennä hakemaan Nestor Krappea jostain vartiopaikalta. Läksimme heti sinne ja siellä mies oli yksin tienvarressa nälissään ja viluissaan jalat pahasti paleltuneina. Hän luuli itsensä jo kokonaan unhoitetun. Koska Lehto oli muonitusaliupseeri, saimme molemmat syödäksemme, eikä vihollispartioitakaan tullut vastaamme."

_DSC9265 kevyt.jpg
 

veeteetee

Eversti
Jatkoa:

"30.12. läksimme Lehdon kanssa muonakuorman vientiin Kylänmäkeen. Joukot olivat jo poistuneet ja läksimme niiden perään. Metsästä tuli kuitenkin Toivo Leino ryhmänsä kanssa. Heidät oli komennettu johonkin partiotehtävään ja tässä he olivat äärimmäisen väsyneinä. Kiväärinsä he saivat kuormaan ja niin päästiin komppaniaan, joka oli majoittunut noin viiden kilometrin päähän.

Teltassa tuli heti riita vänrikki A:n kanssa. Hän tuli mahtipontisesti tiukkaamaan, missä olin ollut kolme päivää. Suutuin ja sanoin, että kahteen otteeseen etulinjassa, mutta missä oli silloin herra vänrikki? Ja että lomani jatkuu edelleen. Tilanteen pelasti komppanianpäällikkö, sillä hän tukki vänskän suun ja taisi kehua vähän liikaakin, sekä määräsi minut ryhmyriksi. Sen jälkeen sain kutsun hänen teltalleen ja hän tiedusteli, voinko lähteä majoitustiedusteluun 25 kilometrin päähän. En luullut jaksavani hiihtää vielä, mutta hän sanoi, että sinne mennään hiihtoratsain. No, kyllä se kävi, kun ei tarvinnut kuin seistä suksien päällä.

Olihan matka jännittäväkin, kun ei varmasti tiennyt, missä ryssä väijyi ja meitä oli vain kahdeksan miestä. Johtajanamme oli luutnantti Viljo Kause. Kolusimme kylissä kaikki rakennukset, mutta havaitsimme kaikkien talojen olevan sellaisessa kunnossa ryssien jäljiltä, ettei niihin voi suomalainen majoittua ja niin päädyttiin telttamajoitukseen.

Tässä saimme levätä 09.01. asti, jolloin lähdettiin kohti Ruhtinaansalmea noin kahdenkymmenen kilometrin päähän. Sen rannalla oli useita amfibiotankkeja, jotka olivat uiden ylittäneet vesistön, mutta suomalaisten toimesta löytäneet matkan pään.

Tavoitteena joukkueellamme oli Honkavaaran talo. Tuli kuitenkin pimeä ja palattiin järven rannalla olevaan taloon. Aamulla lähdettiin liikkeelle. Olin kärjessä ja huomasin oikealta tulevan kymmenkunta miestä lumipuvuissa. Menimme Anttilan kanssa asemiin ja taaksemme konttasi vänskä käskien heti ampumaan. Me Topin kanssa päätettiin antaa tulla lähemmäksi, jos kuitenkin olisivat omia. Niin olivatkin. Luutnantti Olli Varho sieltä tuli porukkoineen. Sanoin hänelle, kuinka lähellä kuolemaa hän oli ollut ja mistä syystä. Vänskä oli eri nolon näköinen ja sieti ollakin, lökäpöksy.

Menimme eteenpäin ja Honkavaaran piipusta nousi sauhu. Siis asuttu, mutta ketä? Vänskä kysyi vapaaehtoisia ja Kuljun Amin kanssa me mentiin katsomaan. Ämmiä ja mukuloita talo täynnä ja kiukkuisia meille. Siviilit oli määrä evakuoida, mutta meidän ollessamme teltanpystytyspuuhissa vänskä päästi ne menemään ryssien puolelle, Paukuttajan torppaan. Ryssä uskoi ämmien puheen ja parin päivän päästä tuli laivue, joka pommitti vahingossa juuri Paukuttajan nuuskaksi ja me ihmettelimme tapahtumaa Honkavaarassa, jota piti pommittaa."

Tiedossani ei ole, mitä Suomussalmen taloista nämä kaksi kuvaa esittävät:
1547057784129.png
1547057824579.png
EDIT: tuossa Suomussalmen pitäjäkartassa nuo tekstissä mainitut talot ovat venäläisten miehittämästä Juntusrannasta etelään, Kylmäjärven takana.
 
Viimeksi muokattu:

EK

Kenraali
Jatkoa:

"30.12. läksimme Lehdon kanssa muonakuorman vientiin Kylänmäkeen. Joukot olivat jo poistuneet ja läksimme niiden perään. Metsästä tuli kuitenkin Toivo Leino ryhmänsä kanssa. Heidät oli komennettu johonkin partiotehtävään ja tässä he olivat äärimmäisen väsyneinä. Kiväärinsä he saivat kuormaan ja niin päästiin komppaniaan, joka oli majoittunut noin viiden kilometrin päähän.

Teltassa tuli heti riita vänrikki A:n kanssa. Hän tuli mahtipontisesti tiukkaamaan, missä olin ollut kolme päivää. Suutuin ja sanoin, että kahteen otteeseen etulinjassa, mutta missä oli silloin herra vänrikki? Ja että lomani jatkuu edelleen. Tilanteen pelasti komppanianpäällikkö, sillä hän tukki vänskän suun ja taisi kehua vähän liikaakin, sekä määräsi minut ryhmyriksi. Sen jälkeen sain kutsun hänen teltalleen ja hän tiedusteli, voinko lähteä majoitustiedusteluun 25 kilometrin päähän. En luullut jaksavani hiihtää vielä, mutta hän sanoi, että sinne mennään hiihtoratsain. No, kyllä se kävi, kun ei tarvinnut kuin seistä suksien päällä.

Olihan matka jännittäväkin, kun ei varmasti tiennyt, missä ryssä väijyi ja meitä oli vain kahdeksan miestä. Johtajanamme oli luutnantti Viljo Kause. Kolusimme kylissä kaikki rakennukset, mutta havaitsimme kaikkien talojen olevan sellaisessa kunnossa ryssien jäljiltä, ettei niihin voi suomalainen majoittua ja niin päädyttiin telttamajoitukseen.

Tässä saimme levätä 09.01. asti, jolloin lähdettiin kohti Ruhtinaansalmea noin kahdenkymmenen kilometrin päähän. Sen rannalla oli useita amfibiotankkeja, jotka olivat uiden ylittäneet vesistön, mutta suomalaisten toimesta löytäneet matkan pään.

Tavoitteena joukkueellamme oli Honkavaaran talo. Tuli kuitenkin pimeä ja palattiin järven rannalla olevaan taloon. Aamulla lähdettiin liikkeelle. Olin kärjessä ja huomasin oikealta tulevan kymmenkunta miestä lumipuvuissa. Menimme Anttilan kanssa asemiin ja taaksemme konttasi vänskä käskien heti ampumaan. Me Topin kanssa päätettiin antaa tulla lähemmäksi, jos kuitenkin olisivat omia. Niin olivatkin. Luutnantti Olli Varho sieltä tuli porukkoineen. Sanoin hänelle, kuinka lähellä kuolemaa hän oli ollut ja mistä syystä. Vänskä oli eri nolon näköinen ja sieti ollakin, lökäpöksy.

Menimme eteenpäin ja Honkavaaran piipusta nousi sauhu. Siis asuttu, mutta ketä? Vänskä kysyi vapaaehtoisia ja Kuljun Amin kanssa me mentiin katsomaan. Ämmiä ja mukuloita talo täynnä ja kiukkuisia meille. Siviilit oli määrä evakuoida, mutta meidän ollessamme teltanpystytyspuuhissa vänskä päästi ne menemään ryssien puolelle, Paukuttajan torppaan. Ryssä uskoi ämmien puheen ja parin päivän päästä tuli laivue, joka pommitti vahingossa juuri Paukuttajan nuuskaksi ja me ihmettelimme tapahtumaa Honkavaarassa, jota piti pommittaa."

Tiedossani ei ole, mitä Suomussalmen taloista nämä kaksi kuvaa esittävät:
View attachment 26726
View attachment 26727
EDIT: tuossa Suomussalmen pitäjäkartassa nuo tekstissä mainitut talot ovat venäläisten miehittämästä Juntusrannasta etelään, Kylmäjärven takana.
Paukuttajan pommituksesta tarkemmin Mikael Juntunen Paukan pommi ja ulkomuistista referoin, että Paukuttajan talojen väki kerääntyi suojaan pommitukselta perunakellariin, joka sai tietenkin täysosuman. Puna-armeija sitten siirsi haavoittuneet ja muut hengissä selvinneet rajan taakse, josta heidät palautettiin talvisodan päätyttyä.

Ruhtinaansalmen siviilit (tarkoittaa koko pohjoista Suomussalmea) jäivät tosiaan evakuoimatta ja niitä sitten liikkui taistelujen aikaan vähän suuntaan ja toiseen. Suomalaiset evakuoivat yleensä tapaamansa siviilit, mutta osa siirtyi enemmän tai vähemmän vapaaehtoisesti kohden itää, kunnes viimein osa päätyi aina Neuvostoliiton puolelle saakka. Täältä heidät palautettiin välirauhan aikana, rauhansopimuksen mukaisesti.
 

veeteetee

Eversti
"12.01. Siirryimme kolmisen kilometriä pohjoiseen suon reunalle varmistukseen. Laitoimme teltat kuntoon.

13.01. Käski vänrikki kaivaa asemat. Selitin asian turhaksi, koska edessä oli järvi, eikä tällaisessa paikassa, eikä näillä työkaluilla asemia maahan kaiveta. Määräys on määräys ja asemat on oltava valmiina huomenna. P. Vaurio pelkäsi kovasti, että se teilaa meidät pistoolillaan, kuten niin monesti oli uhannut.

Kun herra sitten tuli, hän käski minua kanssaan asemien tarkistukseen. Odotettu kiroaminen alkoi, mutta kun hän alkoi availla pistoolituppeaan, otin minäkin pistoolini esille, vedin panoksen piippuun ja kysyin, onko hänellä mitään toivomuksia kotiin, koska jommankumman on nyt kuoltava. Olisin varmasti ampunutkin, siksi paljon vihasin miestä, joka omia miehiään uhkaamalla koettaa säilyttää olematonta arvovaltaansa. Äijä rupesi kuitenkin rukoilemaan armoa, jolloin menin ja otin pistoolin pois. Hän pyysi hartaasti saada pitää sen ja lupasi pyhästi parantaa tapansa. Otin vain patruunalippaat pois ja mies sai pitää tyhjän pyssyn. Sovimme, ettei puhuta asiasta muille. Asia olisikin puolestani ollut sillä loppuun käsitelty, sillä paljaalla pistoolilla ei mies olisi voinut rellestää.

Puhelin soi kuitenkin ja vänrikki määrättiin komentoteltalle. Siellä komppanianpäällikkö Lehtosuo pyysi nähdä vänrikin pistoolin. Koska siitä kuitenkin puuttuivat panoslippaat, koetti mies selittää niiden jääneen teltalle. Tähän luutnantti sanoi lippaiden olevan Krappen taskussa, kuten olivatkin.

Nyt tuli vänrikki kotiin syyttäen minua asian ilmiannosta, vaikka en ollut voinut siitä mitään ilmoittaa, koska tapahtumasta oli vasta pari tuntia ja asiahan oli sovittu.

Sain kuitenkin puhelinsanoman, jolla määrättiin komentopaikalla käymään. Tiesin, että asia koski välienselvittelyämme ja ajattelin joutuvani syytteeseen esimiehen uhkaamisesta pistoolilla.

Päästyäni komentoteltalle pyysi komppanianpäällikkö viereensä istumaan ja tarjosi tupakan. Selostin hänelle tapahtuman ja syyn käyttäytymiseeni, jolloin hän sanoi: "Miksi et ampunut, kun kerran oli tilaisuus. Olisi päästy koko paskasta". Asia oli jo pataljoonan komentoportaan tiedossa ja olisin kuulemma voinut vetää asian sotaoikeuteen. Sanoin kuitenkin, että asia on sovittu, mutta jos vänrikki vielä uhkaisi omia miehiään tietäisin, mitä tekisin.

Ilmiannon asiasta oli tehnyt alikersantti Honkilahdelta. Hän oli tapansa mukaan partioinut yksin metsässä ja osunut juuri paikalle, kun riitelimme vänskän kanssa. Hän ei ilmaissut itseään, vaan hiihti komentopaikalle, jolloin asia paljastui tahdostani riippumatta. Vänskä oli niin totinen, että annoin hänelle patruunalippaat takaisin ehdolla, että pistooli pysyy tupessaan.

Kalle ja pistoolinsa:
1547299726738.png
Pyysimme T. Anttilan kanssa lupaa saada jäädä etulinjoille Kiviahon tukikohtaan. " Jos siellä joku suosiolla uskaltaa olla, saa varmasti jäädä", vastasi komppanianpäällikkö ja niin me jäimme. Parin viikon päästä tuli loput ryhmästäni, mutta heistä osa häipyi vänrikin kelkkaan rauhallisemmille maille. Tukikohta ei mitenkään mielestäni ollut paha, joskin ryssä ajoittain tuiskutti sitä tykistöllään ja joskus häiritsi tankeillaan, mutta sainpa ainakin olla ilman pitkiä partiomatkoja."
 
Viimeksi muokattu:

veeteetee

Eversti
"SYÄKS KALLE VASIKALIHA"

(Seuraava Kalle Krappen kirjoitus on aikoinaan julkaistu Kansa Taisteli -lehdessä ja koskee juuri 13.01.1940:tä.)

Oli tammikuun 13. päivä 1940. PPP6/1:n 4. joukkue oli saanut tehtäväkseen ns. Kiviahon lohkolla varmistaa kuormasto ja reservit lähellä Kylmäjärveä, jonka toiselle rannalla sijaitsi Juntusrannan kylä, vihollisen voimakas tukikohta tykistö- ja hyökkäys-vaunuasemineen.

Olin käymässä töpinässä ja sieltä tullessani alkoi Kiviahon tukikohdasta, missä silloin isännöi 1. joukkue, kuulua melkoista rätinää, kivääri- ja pikakivääritulta, mikä kuulakkaana pakkaspäivänä tuntui tulevan aivan läheltä.

Pian sieltä tulikin tuttu mies liidunvalkein naamoin ja selitti vihollisen tuhonneen koko muun joukkueen yllätyshyökkäyksellä ja samaa tolkuttivat ne kolme pioneeria, jotka sieltä pakenivat turvallisempia seutuja etsien.

Teltallemme päästyämme oli siellä vastassa hermostunut joukkueenjohtajamme, joka valisti, että puhelinyhteydet Kiviahon tukikohtaan olivat poikki luultavasti vihollisen katkaisemina ja 4. joukkue oli määrätty ottamaan selvä tilanteesta. Tehtävän hän antoi pikakivääriryhmäni suoritettavaksi. Kun yritin selittää, että ryhmässäni oli vain kaksi miestä käytettävissäni, ei se ollut mikään puolustus, koska hän muka tarvitsi muun joukkueen reservissä. Ryhmän pikakivääriampujan korpraali Anttilan kanssa läksimme kaksistaan matkalle. Matkan varrelta kaappasimme korpraali Hollmenin vartiopaikaltaan mukaamme, joten meitä oli kolme kovaa korpraalia matkassa, mutta kova oli tehtäväkin saaduista tiedoista päätellen.

Etenimme porrastaen, jolloin kaksi miestä oli kiväärit laukaisuvalmiina kolmannen edetessä näköetäisyydellä ja pelko siitä, mitä tuleman piti, oli kaikilla sydämessä. Olihan ilman muuta selvää, että vihollinen oli varmistanut valtaamansa tukikohdan ja tulta oli odotettavissa mikä hetki hyvänsä.

"Kirk-kirk, kirk-kirk", kuului edestä. Siis selvästi hiihtäjien sauvojen ääni. Makasimme hiljaa ampumavalmiina ja odotimme. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut ja läksimme taas eteenpäin. "Kirk-kirk", kuului taas, mutta suoraan päältämme! Kaksi pitkää männynhujaletta siellä latvaosillaan hankasi toisiaan silloin tällöin sattuneissa tuulenpuuskissa. Hymyilimme toisillemme, vaikka tiesimme pahimman olevan vielä edessä.

Korpraali Anttila ensimmäisenä sai näköyhteyden kohteeseemme. Hän oli ottanut aseman pikakiväärilleen, avannut lipaslaukkunsa ja valmiina antamaan tulta. Siinä oli alhaalla noin 70 metrin päässä melkein uusi metsänvartijan asunto, mutta missä olivat kaatuneet äskeisen taistelun jäljiltä? Oliko taistelu käyty etäämpänä?

"Kyl siäl ryssi o, äske juur karas must miäs navetost asunrippi yli piha", kertoi Anttila ja hän oli mies, joka ei näe harhanäkyjä. Suomalaisillahan oli lumipuvut.
Epäilys kaiverti kumminkin mieltäni ja pienen neuvottelun jälkeen sovimme, että toiset jäävät asemiin minun mennessäni ottamaan lähemmin selvää, keitä ja kuinka paljon talossa on asukkaita. Sovimme, että jos syntyy tappelu, he ampuvat minkä ennättävät ja lähtevät sitten hilpasemaan minusta välittämättä ja niin läksin.

Onneksi ei talossa ollut yhtään ikkunaa lähestymissuunnassani ja niin hiihdin kavereihini luottaen talon lähelle, kunnes tuli vastaan piikkilanka-aita, johon oli sukset jätettävä. Kun astuin niiltä pois, olin hukkua lumeen. Kuin saukko aloin kontata piikkilankojen alta jättäen lumeen syvän vanan.

Voi hitto, kun pelkäsin! Olihan tällainen uutta ja outoa minulle. Sydän läpätti haljetakseen, eikä käsiäni paleltanut, vaikka olin kontannut kovassa pakkasessa paljain käsin. Tuli siinä mieleen äidin esirukoukset ja muija ja mukulat kotona, mutta ei auttanut, tehtävä oli suoritettava.

Kiväärini jätin talon seinustalle ja otin käteeni pistoolin sekä munakranaatin. Hiivin hiljaa seinänviertä ja kuuntelin. Jotain mulinaa kuului sisältä vaimeana. Nyt tai ei koskaan, päätin. Hyppäsin parilla askeleella raput ja olin porstuassa. Kun juuri olin tarttumassa ovenripaan vetääkseni oven auki ja huutaakseni "ruki ver", kuten oli opetettu, aukeni ovi ja porstuaan astui ylikersantti Mattila ja sanoi iloisesti: "Syäks Kalle vasikaliha?".

Siinä seisoi edessäni mies, lapsuudentuttava, käsissään valtaisa puukaukalo täynnä höyryävää vasikanlihaa, jota oli viemässä ulos jäähtymään.

Hieman kummeksuen hän katseli hikistä ja kai kalpeaa naamaani ja pistoolia sekä käsikranaattia piteleviä väriseviä käsiäni, sillä vasikanhyytelöksi valahtivat jäseneni jännityksen äkkiä lauettua.

Talon lattialla makasi osa joukkuetta täydessä rauhassa. Ulkona makasi asemissa kaksi rämäpäätä sotilasta odottaen tilanteen kehitystä ja heidät oli äkkiä haettava pois, etteivät he luulisi minun vangiksi joutuneen ja toimisi sopimuksemme mukaan: ala ampua läpi talon.

Rähäkkä oli syntynyt syystä, että joukko vihollisia oli lähtenyt läheisestä Pususaaresta kohden Kiviahoa, nähtävästi luullen sen olevan vielä miehittämättä tai heikäläisten hallussa. Jo tilanteen alkuvaiheessa olivat alussa mainitut urhot lähteneet hilpasemaan antaen kuvan joukkueen tuhoutumisesta ja kun vielä muonakuski oli katkaissut puhelinyhteyden, tuntui heidän kertomuksensa uskottavalta. Nälkiintyneen vasikan pojat olivat panneet penkkiin, koska sitä ei näissä olosuhteissa voitu hoitaa.

Näin onnellisesti päättyi tämä kolmen miehen partioretki Suomussalmella talvisodan kovina pakkaspäivinä. Mikään uroteko se ei varsinaisesti ollut, mutta olipahan vaan yksi monista erheellisistä tiedoista niissä olosuhteissa aiheutunut retki, josta ei jännitystä puuttunut.
 

veeteetee

Eversti
"20.01. Saimme kovan kranaatti- ja srapnellikeskityksen. Se oli suunnattu pääasiassa Kiviahon torppaan, josta juuri olimme muuttaneet telttamajoitukseen, tosin melko lähelle sitä. Jos olisimme siellä majailleet, olisi tullut paljon vainajia, koska tuli oli suorasuuntaustulta ja ryssillä suora näkö-yhteys torppaan, joten jo ensimmäiset laukaukset siihen osuivat. Hyvää tuuria siis.

21.01. Olin yhteysladulla Jokiahon tukikohtaan ja kiväärin piippu otti kiinni kuusen oksaan heittäen minut ympäri, jolloin oikean käden peukalo vääntyi suoraan ylös. Koko käsi ajettui pahasti, eikä hiihto enää käynyt. Sain komennuksen JSP:lle, mutta koska sinne oli matkaa 15km, en sinne mennyt.

22.-27.01. Hiljaiseloa. Vartiopalvelua. Pyysin vänrikki Antti Anttilalta vartiopaikkoja vähennettäviksi, koska niitä oli turhan paljon ja miehistä alkoi väsymyksen takia tulla tappisilmiä, sillä viikkokaupalla kukaan ei voinut vaatteita vähentää nukkumaan mennessään, koska seuraava tuuri alkoi kahden tunnin päästä. Edessä oli sentään aukeaa maastoa siksi paljon, että miehet olisivat hyvin ehtineet asemiin, jos olisi ollut tarvis. Anttila vastasi varsin koppavasti :"Miehistö alkaa pelätä, jos se ei ole väsynyt". Kun väitin asian olevan päinvastoin, hän sanoi, ettei miehistö voi arvostella upseerien tekoja. Höh. Veljensä Toivon kanssa kuitenkin vähensimme yhden parivartion ja miehet olivat tyytyväisiä."

1547995381857.png
Kiviaho ja Jokiaho 2018 (https://asiointi.maanmittauslaitos.fi/karttapaikka/)
 

veeteetee

Eversti
Huomisen Kallen-päivän 28.01. kunniaksi - isoisälleni, enoni pojalle ja omalle pojalleni - lisää muistelmia:

"28.01. Kallen päivä. Sain kortin naapuriteltasta, jossa vänrikki Kiiskinen ja Olavi Mattila tilasivat kahvit. Koska olin saanut paketin kotoa, voin heidän toivomuksensa täyttää.

Yöllä pakotti kättäni kovasti ja läksin ulos kävelemään. Kiviahon rikkiammutun talo savupiipusta nousi sauhua. Konttasin sisälle takaikkunasta (ovi oli päin ryssiä), jolloin kuului komento "kädet ylös!" ja pistoolin varmistin napsahti. Tunsin äijän äänestä ja hänkin sitten minut. Oli päättänyt lämmittää torpan kammarin ja ruveta taloksi. Niin teimme molemmat ja ruvettiin nukkumaan. Heräsin kipuun ja päätin jättää Kiiskisen nukkumaan ja lähteä hiljaa pois. Ollessani ikkuna-aukossa kuului taas "ruki ver". Kiiskinen oli herännyt ja luuli ryssän olevan liikkeellä. Nauroimme asialle ja hänkin lähti ulos talosta. Juuri kun olimme päässeet ulos, tuli ensimmäinen kranu rakennukseen, mutta onneksi se oli suutari, joka kuitenkin heitti hirrenpalasia päällemme. Pihalla oli kuoppa ja siihen painuimme pitkäksemme, sillä nyt se alkoi ampua pihan toisella puolella olevaa saunaakin, joten räiske oli melkoinen. En enää odottanut ehjin nahoin selviytyvämme tuiskeesta, mutta Kiiskinen se vaan hyräili jotain laulua, kuin oltaisiin leikkisodassa. Kovapäinen mies totisesti!

Kun tuli lakkasi kömmimme kuopasta ja Kiiskinen tarjosi Saimaan kysyen, tiedänkö Saimaan moton. En tiennyt, jolloin hän valisti: "Saimaa saa sairaankin naimaan".

Hetken istuttuamme sanoi Kiiskinen: "Menen yli linjojen ja tulen takaisin kk:n asemien kohdalta. Mene sinne, etteivät pojat luule minua ryssäksi ja ammu". Koetin estellä, ettei yksin lähtisi, mutta ei muuttanut mies mieltään, vaan otti selkäänsä konepistoolin ja taskunsa täyteen munakranaatteja ja häipyi suksineen vihollisen puolelle.

Menin kk:n asemiin ja juuri, kun pääsin sinne kuului vihollisen puolelta muksahdus, toinen ja kolmas ja sitten lauloi konepistooli. Jonkin kuluttua alkoi hämyssä häämöttää jokin musta piste, joka olikin Kiiskinen. Hän oli joutunut jättämään suksensa ja kahlasi nyt jalkaisin paksussa lumessa, joten ei pienestä miehestä näkynyt kuin pää. Konekivääriampuja piti koko ajan sormeaan liipaisimella. Jos hänen paluutaan olisi häiritty, olisi annettu räiskiä. Mitään ei kumminkaan tapahtunut ja Kiiskinen tuli hikisenä ja väsyneenä takaisin. Hullurohkea teko!

Aamun valjetessa otimme kiikarit ja aloimme tähystää vihollisen puolelle. Kiiskinen kertoi: "Pääsin ryssien korsun tuntumaan kenenkään huomaamatta. Olivat voimansa tunnossa jättäneet asemansa vartioimatta. Pudotin kaikkien kolmen korsun savupiipusta käsikranaatin ja kun äijiä alkoi tulla ovista, annoin konepistoolin puhua. Kun ei ketään enää näkynyt, läksin kotiin, mutta sukseni olivat hautautuneet lumeen ja päätin yrittää jalan, sillä kiire alkoi olla, koska pelkäsin apuvoimia olevan tulossa". Nähtävästi olivat viestiyhteydet katkenneet, koska vasta nyt alkoi näkyä liikettä.

Kiiskinen vaan kiikaroi ja kun kahdeksas ahkio läksi vanjan tukikohdasta, oli poika tyytyväinen ja sanoi kostaneensa parhaan ystävänsä vänrikki Venäläisen kuoleman (kaatui Käkimäessä). Rämäpäinen, mutta harvinaisen lupsakka mies!"

1548574860850.png
 

veeteetee

Eversti
"04.02. Tuli vanja kahdella tankilla asemiemme eteen. Mikä lie tiedusteluluonteinen retki. Yrittivät kyllä ylös jäältä, mutta rantatöyräs oli niin jyrkkä, etteivät päässeet. Me polttopullojen ja kasapanosten kanssa jännättiin kovasti, kuinka äijän käy. On harmi, kun ei ole yhtään tykin tapaistakaan ja kai se sen tietää, sillä ei se tuossa huvireissujakaan tekisi.

05.02. Pitäisi päästä reserviin, mutta en halua, jos ei ole pakko. Ei siellä kuitenkaan laiskotella, vaan ainaista partiointia on ja milläs hiihdät, kun käsi on kipeä. Muu osa ryhmästäni lähti A:n joukkueeseen, mutta soitin komppanianpäällikölle ja kieltäydyin kunniasta ja saimme T. Anttilan kanssa jäädä kapitulanteiksi tänne Kiviahoon. Menetin kyllä hyvät miehet Erkki Lukkariston ja Ville Nurmisen, mutta en kumminkaan viitsinyt kuunnella A:n höpinöitä ja mikäs täällä on ollessa.

06.02. Vanjakin muisti meitä taas tykistöllään, mutta ei nähtävästi löytänyt telttojamme, koska ampuu yli ja Kiviahon torppaa, johon tosi on matkaa vain sata metriä. Ainoastaan muutama sirpale tuli telttaamme haavoittamatta ketään. Teltat oli kaivettu jäätyneeseen maahan metrin verran, joten vain täysosuma tai läheiseen puuhun osunut ammus olisi aiheuttanut suurempia vahinkoja.

Illalla tuli pastori Tarna kahden lähettinsä kanssa teltan ulkopuolelle ja käski minut ulos. Hänellä oli aikomus pitää hartaushetki teltassamme ja pyysi siihen lupaa. "Tottakai saat puhua", sanoin. Hän tulikin ja sanoi, ettei uskalla äänissä puhua, ettei vanja ala taas ampumaan. Kuiskaten tämä hengenmies sitten meille yritti puhua ja veisata, vaikka annoinkin luvan paasata täydellä höyryllä.

Lopetettuaan hän pyysi minua ulos ja lausui toivomuksen, että minä olisin lähtenyt häntä saattamaan Jokiahon tukikohtaan. En ollut halukas lähtemään, koska käteni oli edelleen kipeä ja valistin, ettei välillämme ollut muuta kuin yksi latu, jota hiihdetään neljästi vuorokaudessa ja jos siinä on sivulatu, on se vanjan tekemä. "Sitähän minä juuri pelkäänkin" sanoi pappi ja lupasi lähettää Ruotsista minulle hyvän paketin, jos autan häntä. Sanoin hänelle, etten oikein usko pappeihin, ja mitäs hän pelkää, koska tulevaisuus on hänelle taattu. Lupasin kuitenkin mennä ja sanoin pojille, että vetävät railakkaan marssin lähtiäisiksi. "Sitten on piru, sanoi Rannanjärvi" tulikin railakkaasti ja pappi pani niskansa lysyyn ja painui ladulle niin, etten saanut kiinni ennen Jokiahoa. Kunniakseen sanottakoon, että paketti tuli ja komea, joka sitten yhdessä nautittiin telttakunnan kesken."

1549376384609.png
Ryhmitys Suomussalmella helmikuussa 1939 (Kirjasta ”Talvisodan historia 3”, WSOY 1991)
 

veeteetee

Eversti
Tälle päivälle ja huomisellekin:

" 07.02. Oli taas rokotus. Jodimikko työnsi piikkinsä nyt reiteeni. En edes viitsinyt kysyä, mitä tautia vastaa sen piti vaikuttaa, koska se oli käynyt tavanomaiseksi. Vanja on jostain taas ärtynyt, koska paahtaa tykistöllään. Nyt saa Jokiaho pääosan. Illalla tuli täydennystä. 17-44 -vuotiaita pohjoissavolaisia tyyppejä. Yksin nämä lapset eivät uskaltaneet vartioon, mutta pantiin heitä kaksi, päästiin sittenkin vähemmällä vartioinnilla. Äitiä heille tuli ikävä, mutta sitten tuli sikotauti avuksi ja heidät siirrettiin pois etulinjoilta. Sikopaimeneksi oli itseoikeutettu sotamies Toivo Heino eli "Ruinaaja-Heino" Kodiksamista. Hän sanoi lapsia olevan jo tarpeeksi, ettei ole väliä, vaikka tauti tarttuisikin.

08.02. Sain kohteliaan pyynnön käydä A:n tukikohdassa. Hän oli siviilissä osuusteurastamon pomoja Kuopiosta ja saanut valtaisan määrän makkaraa liikkeestä paketissa. En sille makkaralle niinkään arvoa antanut, mutta tuttuja poikia teki mieli katsomaan. Lähdin siis, koska tilanne näytti tavanomaiselta. Matkaa kertyi kuutisen kilometriä ja latu kulki Jokiahon kautta, jossa L. Junnila pomotti.

Sieltä sain ohjeet hiihtää edelleen. Kun olin hiihtänyt kolmisen kilometriä saavuin aukealle suolle, alkoi vanja paahtaa konekiväärillään minua. En tuosta häkeltynyt, koska joka kolmas oli valojuovakuula ja ilmaisi selvästi, että suihku meni ainakin kolme metriä ylitseni. Hiihtelin siis rauhallisesti kipeän käteni kanssa, kunnes näin A:n huitovan kovasti edessäni johonkin metsään päin. En tuosta tullut hullua hurskaammaksi ja koska konekiväärikin oli vaiennut, menin suoraan herran tykö. Hän alkoi heti kirota, että olin hiihtänyt yölatua, jota oli päivällä kielletty kulkemasta. Päivälatu kiersi jostain metsän pimennosta. Ihmettelin vieraan vastaanottoa ja hän sanoi vain, ettei olisi toivonut hyvän miehen kaatuvan. Ohhoh, joko nyt on piiput näin.

Hän haki sitten pakettinsa, otti puukon tupestaan ja alkoi katkoa naruja, kun tanner tömähti. Samassa oli herra A silpaissut puukollaan teltan seinän halki ja livahti kuin kärppä tekemästään aukosta ulos. Hän oli rakentanut itselleen kivistä luolan, jonne nyt tunki itseään. Siellä oli kuitenkin Kuljun Amin pakettivarasto ja oli hauskaa katsoa, kun paketit lensivät kaaressa taakse kirosanojen säestämänä.

Teltta oli pystytetty kummun taakse ja sitä vanja nyt tömisti tykeillään. Minkäänlaista vaaraa ei koko touhu tuottanut, joskin yli ammutut ammukset pitivät ilkeän ulauksen lentäessään jonnekin kauas metsään. Hain aikani kuluksi yhden Kuljun paketin, mutta sisältö oli jo niin homehtunut, ettei Annan kaakkua juuri voinut syödä.

Tulihan se vänrikkikin sieltä ammunnan loputtua vähän nolon näköisenä, koska koko muu porukka nakerteli Kuljun pakettia teltassa ammunnasta välittämättä. Maistettiin sitä makkaraakin ja sain aikamoisen pätkän evääksikin. Hän tuli minua saattamaan ja puhui kovin, että olisin tullut takaisin hänen joukkueeseensa. Äskeinen kuitenkin oli liian tuore esimerkki hänen urheudestaan, etten viitsinyt luvata.

Kulju oli uhannut syyttää minua varkaudesta. Höh, saituri. Hän syytti, että olin paljastanut tukikohdan vanjalle, vaikka totesin teltan savun näkyvän vihollisen tykistöpatteriin paljaalla silmällä. Mutta ainoastaan heittimellä se olisi voitu tuhota, siksi hyvä asemapaikka sillä oli."
 

veeteetee

Eversti
"09.02. Alikersantti Antti Eino tuli hakemaan kaverikseen, koska oli luvattu kahden viikon loma elävän vanjan nappaamisesta. Se olisikin varmasti onnistunut, koska kolmensadan metrin päässä asemistamme oli vihollisen miehittämä Pususaari, jonne yksinäiset vartiomiehet talsivat lähes parin kilometrin päässä olevasta tukikohdastaan järven jäätä. Jo aikaisemmin teimme hänen kanssaan miina-ansan, joka piti viedä vanjan tossupolulle. Se oli kyllä melko alkeellinen tekele. Antti oli evakuoinut jostain pienen malmipadan (sirpalevaikutus), johon sijoitimme trotyylipanoksen rautaromujen joukkoon. Tieto yrityksestämme oli kuitenkin vuotanut ja lökäpöksy "Monttumajurimme" kielsi viimehetkessä hyvän yrityksemme muka liian uhkarohkeana.

Nyt oli Antti taas asialla, mutta kun näytin hänelle ajettuneen käteni huomasin, kuinka pettynyt hän oli. Ehdotin hänelle, että hän olisi ottanut mukaansa Urho Iltasen, joka olisi kyllä ollut halukas, mutta ei hän suostunut tuumaan ja niin jäi tämä jännittävä reissu tekemättä. Miksi pitikään käteni loukkaantua?

10-11.02. Tavanomaista tykkitulta, mutta ei vahinkoja.

12.02. Kävin töpinässä hakemassa itselleni karvalakkia, koska verikousa tuntui kylmältä päänsuojuksesta huolimatta. V. Tuomioja oli kanssani. Töpinässä huomasin valtavan kasan tuntemattomille sotilaille tulleiden pakettien kuoria. Kysyin kirjurilta, A:lta, mihin niiden sisällöt olivat joutuneet, koska hän oli kerran lähettänyt telttakunnalleni yhden Sisu-askin jaettavaksi. Arvasin, että töpinä ja ennen kaikkea tuo "Fläskipää" olivat ne törsänneet, vaikka ne oli varmasti tarkoitettu etulinjan miehille. Suutuin kai liikaa ja täräytin kirjuria päin pärstää, että äijä kierähti paperien sekaan. Hän meni heti kielimään komppanianpäällikölle ja jouduin tietysti puhutteluun. Selitin asian ja luutnantti ymmärsi että olin oikeassa ja käski lyödä uudestaan, mutta en juljennut mokomaa ämmää enää rankaista, koska katsoi niin surkeasti teltan perältä.

Hämmästyin valtavasti, kun luti tarjosi minulle 14 vuorokauden lomaa, vaikka en edes anonut. Olin muka ollut hyvä sotilas, joka vapaaehtoisena oli ollut Kiviahon vaarallisessa tukikohdassa koko ajan, toisten vaihtuessa joka kahden viikon päästä. Kaikki on suhteellista! Minä kun en kipeän käteni vuoksi olisi voinut osallistua partiointiin, olin päättänyt Anttilan kanssa, että maataan me pojat täällä ja nyt meistä tehdään sankareita ja palkitaan ensimmäisellä kuntoisuuslomalla!? Toivo Anttila pääsisi lähtemään palattuani. Tuomioja kysyi, koska hänen vuoronsa oli päästä lomalle. Luutnantti Lehtosuo vastasi: "Sitten kun sota loppuu". Näin sitten kävikin!

Iltamyöhällä pimeässä vanja teki väkivaltaisen tiedustelun kahdella tankilla. Ne eivät tulleet meidän tukikohtaamme, vaan noin kilometrin länteen. Oli pakkasta -48 astetta ja tietysti sain vänrikki Anttilalta, joka silloin sattui olemaan tukikohdan päällikkö, määräyksen lähteä ottamaan selvää tilanteesta. Menimme paikalle ja totesimme vanjan pysähtyneen metsänrantaan ja ampua rätistävän neljällä konekiväärillä summassa metsään. Koska siinä suunnassa ei tietääksemme ollut ainuttakaan suomalaista, ihmettelimme koko touhua ja sitten lähetin taistelulähetin ilmoittamaan asiasta ja ottamaan määräyksen lähempiä toimintoja varten. Lähetti palasi ja ilmoitti, ettei ollut mistään löytänyt koko "Kalkkunaa", joksi vänrikki A:a oli ruvettu nimittämään ylpeän käytöksensä vuoksi. Päätimme lähteä pois, koska emme tankeille kuitenkaan mitään mahtaneet ja ilma oli jäätävän kylmä siellä seisoa. Tukikohdassa oli "Kalkkuna" vastassa ja kun tein tilanneselostuksen, hän väitti, että tehtävänämme oli mennä Maikonahoon asti (eurajokilaiset, noin neljän kilometrin päässä), mutta emme uskaltaneet, muka. Silloin puuttui asiaan Toivo Anttila. Hän astui veljensä eteen, tarttui rinnuksiin ja sanoi: "Kyl se tiädetä, misä kaljon kolos snää makkak, ko jottan tapahtu ja sit ole olevannas tilannetiadustelus. Me oltti siäl, mihi meijän käsketti men. Häppi hiukam, perkataviä!". Tankit olivat aikansa ammuttuaan häipyneet omalle puolelleen ja rauha palasi tukikohtaan."
 

veeteetee

Eversti
"15.02. Toivo Hunsala oli saanut kiikarikiväärin ja metsästi sillä vanjan vartiomiehiä. Olin voittanut komppanian ampumakilpailun Utissa ja Topi tuli toiseksi ja hänelle suotiin tämä kunnia. Hän kulki tukikohdasta toiseen hakien maaleja. Lupasin hänelle näyttää niitä ja menimme järvenrantaan. Vanja oli vetänyt vartiomiehensä metsän sisään ja ne olivat aina hienossa liikkeessä, ettei kiikarilla voinut ampua. Erehtyi kuitenkin mies seisomaan paikallaan ja se koitui hänelle kohtalokkaaksi. Toisen Topi sai pyydystetyksi Pususaaresta: hän ampui läpi puun, jonka takana vanja piileskeli.

Vanja ärtyi tästä ja kun olin vartiossa Leinon kanssa, alkoi se ampua meitä konekiväärillä ja meidän oli siirryttävä pois avoimelta suolta metsänreunaan, joka jäikin sitten vartiopaikaksi, koska sieltä oli hyvä näköala yli lahden. Illalla oli taas rokotus.

16.02. Meillä rauhallista. Alikersantti Yrjö Uusitalo Kauklaisista kaatui partiomatkalla. Jalkani on rokotuksen takia ajettunut niin, että täytynee halkaista tromppu housuista. Kipeä se ei erikoisesti ole, mutta haittaa kävelyä ja hiihtoa ja on yleisenä naurun aiheena.

18.02. Muutettiin toiseen telttaan, joka oli kaivettu syvälle maan alle."

Hunsala?
1550338331935.png
 

veeteetee

Eversti
Vähän etupeltoon:

"22.02. Vanja räiskytti kovasti parilla konekiväärillä summittain metsään. Sanovat kuulien olevan räjähtäviä, mutta en sitä usko, sillä tavallinen luoti pamahtaa samoin osuessaan jäätyneeseen puuhun. Siinä on nyt poikaa, kun meiltä vietiin ainoakin konekivääri majurin määräyksestä, ettei voida antaa takaisin. Ei silti, melko vaaratontahan tuo on, koska heidän asemansa ovat yli puolen kilometrin päässä, joten antaa paukuttaa vaan. Pojat kiusaavat taas Hellan Jallua, joka on muonakuskina ja pelkää kovasti tykistötulta. Hänellä on kova kiire ja pojat tietysti tarkoituksella toimivat hitaasti ja kolistelevat kovaäänisesti. Sitten on taas hauska katsoa, kun Jallu ajaa kovalla vauhdilla pois. En sitä niin kovasti ihmettele, sillä ei tänne huonohermoinen mielellään tule, vaikka kyllä täällä sitten jo oleskelee, kun on tottunut ja tietää, että jonkun on täälläkin oltava.

Pöhkö majuri Järvinen on antanut määräyksen 1. komppanialle hyökätä yli Kylmäjärven ja ottaa haltuunsa Juntusranta. Onneksi ei kukaan totellut.

Kaikesta näkyy, että sota kiteytyy täällä asemasodaksi. Onhan välillämme parikilometrinen järvi, josta ei kummallakaan ole halua lähteä yli. Rajan suunnassa jatkuu aukea suo ja lunta on lähes pari metriä. Pidetään vaan pientä vihaa, että muistetaan olevamme sodassa. Lentokoneista ei suuremmin ole ollut harmia. Yksi vanha hävittäjä, jota sanotaan kotkottajaksi, ajaa silloin tällöin ja ampuu konepistoolillaan yli laidan. Töpinässä sitäkin pelkäävät. Meillä on Emma, venäläinen pikakivääri, köytettynä kelon kylkeen ja sillä räiskitään vastaan, kuka kulloinkin on lähellä, kun kotkottaja tulee. Kumpikaan puoli ei ole kärsinyt vahinkoja.

23.02. Laskeutui suuri venäläinen pommikone eteemme jäälle. Silloin läksi vartiossa ollut "Ruinaaja-Heino" hilpasemaan teltalle hokien: "lentokone ryämi, lentokone ryämi". Kun mentiin katsomaan, niin todettiin siellä sellaisen olevan, vaikka ei "ryäminytkään".

24.02. Ei ole tiedossa, miksi pommari järvelle laski, koska se ei omin avuin päässyt sieltä nousemaan. Valtaisa lauma vanjoja hääri sen kimpussa pitäen pahaa porua. On harmi, kun ei ole pahaakaan tykkiä, että voisi häiritä niitä. On meillä pari pientä haupitsia jossain järven toisessa päässä, mutta ehkä ne eivät uskalla paljastaa itseään vanjan tykistölle ja ovat siksi hiljaa. Ammuksia vain muutama kappale."
 

veeteetee

Eversti
"25.02. Sain kutsun Jokiahon tukikohtaan. Lauri Junnila porukkoineen härnäsi vanjoja. Heillä oli maahan kaivetut teltat melko lähellä Jokiahon torppaa, jota he polttivat tarpeen mukaan kamiinoiden pesässä. Puiden loppuessa joku otti kirveen ja meni kolistamaan torpan seiniä, jolloin vanja alkoi sitä kiukkuisesti ampua tykistöllään. Torpan lähelle oli kaivettu sirpalesuoja, johon kolistaja painui kiireen vilkkaa. He olivat laskeneet tarkoin, kuinka pitkä aika kuluu vanjojen päästessä tykkiensä taa. Kun ammunta sitten loppui, olikin polttopuita pitkäksi aikaa, mutta niitä haettiin hiljaa. Hirtehistä leikkiä totisesti, mutta hyvää ajankulua. Juotiin kahvia ja syötiin Laurin paketista pullaa.

26.02. Kävin töpinässä ja tullessani oli naurussa pitelemistä. Päästyäni noin kilometrin päähän Kiviahosta alkoi vanja taas paukuttaa tykistöllään. Kranaattia tuli sinne tänne metsäänkin ja pian näin, kuinka vastaani hiihti itse herra komentaja majuri Järvinen esikuntineen. Se oli kovaa menoa, kun kuusi valkoturkkista herraa puhkui valtavalla touhulla naamat kalpeina vastaani. "Mihi ny kiiru o", kysyin viattomalla naamalla. Luutnantti Lehtosuo näytti läkähtyvän ja istui kanssani kelon päälle ja pantiin sauhuksi. Ei se mies pelännyt, mutta koetti seurata esimiestään ja väitti, että minulla oli ollut pirullinen ilme naamallani, kun majuri tulla pohtasi etummaisena. En vastaankaan väittänyt. Lehtosuo väitti, että vanjat olivat kiikarilla nähneet suuria herroja olevan Kiviahossa ja siksi alkoivat ampua. Mene ja tiedä? Joka tapauksessa se oli ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun herrat Kiviahoon uskaltautuivat.

27.02. Sain tiedon, että seuraavana päivänä pääsen lähtemään lomalle. Kateellisia naamoja oli paljon, sillä jokainen kai olisi ollut oikeutettu ja halukas lähtemään. Löysin lumihangesta melkein täysinäisen paketin kahvia, jonka pojat olivat sinne heittäneet, koska kukaan ei viitsinyt sellaista kuljettaa teltan mukana. Kysyin luutnantti Lehtosuolta, saako sen viedä kotiin, vai potkitaanko lumeen. "Vie hyvä mies kotiin ja kerro terveisiä vaimollesi", sanoi hän. Paketoin laatikon hyvin ja kahvia oli siinä jotain kahdeksan kilon paikkeilla. Läksin muonantuojan mukana töpinään, ettei tarvinnut hiihtää ja koko maallinen omaisuus oli vietävä töpinään, ettei mahdollisessa majan muutossa niistä olisi ollut toisille harmia."
 

veeteetee

Eversti
"28.02. Läksimme matkaan. Onneksi oli Nestori Krappe hevosellaan töpinässä ja hänen kyydillään pääsin Ruottaisiin. Nesulla oli hyvä hevonen ja pian me tultiin tuo 15 kilometrin taival. Yli Pitkäjärven oli vaarallista mennä, koska vanja ampui suoralla suuntauksella siihen. Ei Nesu ollut tuosta moksiskaan, vaan väitti, että: "Ei ne jumalaut os, ko mennä oikke aika framotti". Eikä vanja edes yrittänyt ampua. Kovanaama mies!

Ruottaisista piti saada lomatodistukset, mutta en ollut löytää pataljoonan komentopaikkaa. Minulle kyllä näytettiin suunta, mutta mitään jälkiä ei löytynyt. Viimein tapasin asealiupseeri Eino Leppäsen ja hän tuli tuomaan perille. En olisi koko komentopaikkaa koskaan löytänyt. Se oli kaivettu syvälle maan alle ja jäljet lakaistiin heti tukkoon, etteivät muka vanjan lentokoneet olisi osanneet herroja pommittaa. Harmitti, sillä kallista aikaa oli mennyt hukkaan.

1551290081251.png

Ruottaisista tuli hevosmies kyytiin ja suureksi ihmeekseni näin, että veli-Kustaa oli tykistöstä saanut myös lomaa ja joku Salo Eurajoelta. Kun pääsimme Suomussalmi-Oulu-tien varteen, oli autokolonna mennyt juuri ohi, eikä toista enää mennyt sinä päivänä. Kirosin taas majurin, koska oli piilottanut päämajansa.

Ei siinä muu auttanut kuin jäädä odottamaan huomista ja loma sen kun kului. Tien varressa oli savusauna, jossa majaili sotapoliiseja. Sinne me suunnistimme ja siellä oli jo Osmo Saarela odottamassa ja kiroamassa. Kömmimme kaikin lavereille maata ja nukuimme. Heräsin iltamyöhällä puheensorinaan. Katsoessani alas näin tutun naaman. Siellä istui itse eversti Susitaival, joka joskus "iiskollien" valtakautena oli ollut Nuorisoseuran talolla Kosolan kanssa pitämässä palopuhetta. Kysyin: "Onko siellä susi, vai?". "On kyllä, mutta mistä te minut tunsitte?". Selitin ja hän kysyi, miksi siellä makasin. Kun hän sai kuulla asian, hän tuli mietteliääksi ja hetken päästä sanoi: "Ottakaa minun autoni. Kantonen (Hinnerjoelta) saa tulla mukaan, minä varron täällä, sillä ei teidän tarvitse kuluttaa kallista lomaanne täällä". Niin me saimme oikein kivan kyydin henkilöautolla. Kunnioitan tuollaista sotilasta! Everstimies ja antaa autonsa käyttöön kolmensadan kilometrin taipaleelle likaisille, täisille ja karvaisille miehille. Olkoon iiskolli tai mikä tahansa, suurenmoinen mies, jollaisia löytyy harvassa.

Kun pääsimme Haapamäen asemalle ei junamme ollut vielä tullut. Istuimme asemahuoneen rappusille odottamaan. Tuli kolme sotapoliisia, jotka kysyivät, mitä paketissani on. Sanoin sen sisältävän kahvia. Koska minulla ei ollut kuljetuslupaa, paitsi suullinen, lupasivat he takavarikoida paketin. Sanoin, että se ei käy ja vedin pistoolista panoksen piippuun. Yleisöä alkoi kerääntyä paikalle ja tilanne tuntui käyvän vakavaksi, sillä pakettiani en kyllä luovuttaisi, vaikka loma heti loppuisi vankilaan. Saarelan Osmokin nousi ylös pahan näköisenä ja poliisit sanoivat, että minun olisi seurattava heitä johonkin esikuntaan. Tilanne selvisi kumminkin äkkiä, sillä hälytyssireenit alkoivat ulvoa ilmavaaraa ja sinne menivät poliisit ja muut. Koneita tulikin päälle ja pudottelivat muutaman kilon painoisia palopommeja, jotka muksahtelivat siellä täällä aseman alueella. Ainoastaan yksi osui pieneen rakennukseen, joka syttyi palamaan. Samassa tuli juna ja me läksimme kohti Poria ja kotia.

Raumalla ei kukaan minua tuntenut, eikä ihmekään, sillä neljäkymmentä kiloa oli pudonnut painostani ja pitkä parta oli naamio, joka teki oudon näköiseksi. Soitin kotiin ja käskin panna saunan kuumaksi. Täällä odotti sauna ja lakana oli levitetty porstuan lattialle. Siihen riisuin vaatteeni, siihen jäivät ne tuhannet täit ja saivareet ja painuin saunaan, jollaisessa en ollut käynyt koko sotaretken aikana. Kropasta läksi paksua mustaa karppua, kun kynnellä lohkoi. Karvaisissa paikoissa oli eri kutina, kun täit lähtivät liikkeelle. Takkini taskuun jäi sotilaspassini, joka pelastettiin saunan padasta, joskin vähemmän hyvässä kunnossa."
 
Viimeksi muokattu:
Top