Päivälleen 79 vuotta sitten Suomussalmella

EK

Kenraali
#21
Olen mykistynyt ja niin varmaan täälläkin View attachment 26340 , jossa nuo sotilaskantakortit on juuri julkaistu, mutta ei aloiteta tästä enää mitään juupas-eipäs-väittelyä joulun kunniaksi.

Historia on historiaa, eivätkä sitä tämän päivän herkkänahkaisuudet muuksi muuta.
En minä se herkkänahkainen olekaan, enkä yritä mitenkään mulkuttaa. Joku muu voi olla ja ajattelin varoittaa. Kuten sanoin, mielestäni sinänsä hyvä viesti ja ketju. Ja arkistolaitoksella on hieman eri status ja luvat kuin yksityishenkilöillä.

Itse jouduin aikoinaan anomaan henkilörekisterin muodostamiseen luvan, kun yhdistelin useamman arkistonmuodostajan tietoja, vaikka tutkimusta teinkin ja rekisteri oli vain omaan käyttöön.
 
#22
Ja arkistolaitoksella on hieman eri status ja luvat
Kyllä tässä oikeilla jäljillä oltiin! Arkistolaitoksella on tosiaan erityisluvat säilyttää henkilötietoja. Ei siis tarvi hävittää kantakortteja, kun henkilö ei enää iän tai muu n syyn johdosta kuulu reserviin. Mutta niiden luovuttamista koskevat samat pykälät. Kantakorttien kohdalla niitä voi luovuttaa tai panna nähtäville kun 50 vuotta on kulunu henkilön kuolemasta.
 
#23
26.12.1939 http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=1611079
1545832741229.png
1545832776988.png
1545832817129.png
1545832863634.png
1545832945133.png
1545832972068.png
Sama maasto Karttapaikalta kopioituna tänään:
1545835596423.png
 
Viimeksi muokattu:
#24
Ja sama ajankohta Kallen sotapäiväkirjasta:

"28.12. Päivällä läksi komppania väkivaltaiselle tiedustelulle kohteenaan Suomussalmen-Juntusrannan tie, joka piti katkaista. Sinne päästiinkin taistelutta. Illalla paikalle saapui vihollisdivisioonan koko kalusto. Se oli lähetetty avuksi Suomussalmen kirkolla hätää kärsiville joukoille, mutta havaittuaan pääsyn mahdottomaksi se kääntyi takaisin aikomuksella painua Juntusrannan kautta Uhtualle. Juuri tähän hätään ehti ensimmäinen komppania luutnantti Lehtosuon johdolla. Kolonnan lähestyttyä levittäydyttiin ketjuun ja taistelu alkoi.

Nyt oli päästy tositoimiin ja tahto oli kova. Venäläisten kolonnan kärjessä oli tykki, joka alkoi ampua puiden latvoihin herkkiä kranaatteja, jotka siellä räjähtäessään levittivät tuhoa alla oleviin suomalaisiin. Koska komppaniasta oli vain kolme joukkuetta ketjussa, oli taistelu kovin epätasainen, kunnes saatiin avuksi yksi konekivääri ja kevyt heitin. Konekiväärin ampujana oli korpraali Usko Rintanen Kauklaisista, eikä hän suostunut asettaan jättämään koko taistelun aikana. Hän se vaiensi tykkitulen, koska yhtään tykkimiestä ei päässyt elävänä tykin luo. Mutta vasta kun heitin alkoi tiputtaa kranaattejaan pitkin pari kilometriä pitkää kolonnaa, katsoi ryssä parhaaksi lähteä käpikkään yli Kiantajärven jään kohti Juntusrantaa. Ei ollut sekään helppoa hommaa, koska heillä ei ollut edes suksia ja lunta oli lähes pari metriä ja lisäksi eversti Susitaipaleen porukka kiusantekijänä.

Jo illalla kaatuivat alikersantti E. Pietilä, sotamiehet Lamminen, Vaimala ja Kivinen, sekä aamulla vastatullut vänrikki Venäläinen ja hevosmies Toivonen Alakeereltä. Koska olin sairaslistalla, en päässyt alussa mukaan, sillä töpinällä täytyi olla suojavartio.

29.12. Illalla tuli vääpeli pyytämään saattovartioksi patruuna- ja muonakuljetukselle. Tehtävään oli haettu vapaaehtoisia, mutta terveitä miehiä ei ollut menemässä. Mäentaan Markkulan kanssa päätimme lähteä, minä sillä ehdolla, ettei tarvitse hiihtää. Ryssiä oli nähty hiippailemassa pitkin metsiä ja tämä kahdeksan kilometrin taival tiettömässä korvessa tuntui jännittävältä. Onnellisesti pääsimme perille ja hain oman joukkueeni oikealta sivustalta. Luutnantti Lehtosuo oli ensimmäisenä tienvarressa toivottamassa tervetulleeksi. Ryssä ampui valojuovapatruunoita parilla konekiväärillä, mutta ei se mies niskaansa köyristänyt. Hän oli pieni mies ja säästyi. Pahemmin kävi mainitsemani vänrikki Venäläisen, joka seisoi mistään välittämättä kivellä. Jo toinen suihku toi miehen alas, otsa kuulan lävistämänä.

http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=1610966
1545834019486.png

Ketjussa ei näkynyt joukkueemme johtajaa ja Nurmisen Ville sanoi sen aikoja hävinneen. Maaleja liikkui tarpeeksi asti ja sain koetella pyssyni tehoa. Se oli Toivo Anttilan omistama, koska hänestä oli tehty pikakivääriampuja sairauteni ajaksi. Meillä oli oikein jännittävää, kunnes vääpeli muutaman tunnin jälkeen lähetti tiedon, että minun piti taas mennä saattovarmistukseen. En totellut, vaan sanoin jääväni linjaan, hakekoon jonkun muun tilalleni. Pian tuli käsky komppanianpäällikön luo. Hän pyysi minua lähtemään, koska tehtävä oli muka vaarallinen ja sillä matkalla olivat juuri puskaryssät tulittaneet toista kolonnaa. Hän antoi ryypyn pullostaan ja niin oli pakko taas lähteä. Läksin hiihtämään pitkin viivasuoraa tietä. Vihollisen konekivääri ampui kovasti valojuoviaan, mutta koska suihku meni lähellä puiden latvoja, en niistä välittänyt.

Tien vierestä joku huusi: "Kuka saatanan hullu siellä hiihtää". Siellä oli pari miestä taustavarmistuksena, joista toinen veljeni. He neuvoivat toisen ladun, josta en tiennyt. Kun olin juuri päässyt tieltä, räsähti kranaatti lähellä puussa ja sain aiheen pojilta kysyä, oliko tämä latu nyt turvallinen muka. Tiellä liikkuminen oli kielletty, koska hevosmies Toivonen oli siinä juuri kaatunut. Syy tähän pantiin kyllä puskaryssien tiliin, mutta olen varma, että kk:n suihku oli hänet tällä suoralla tavoittanut.

Saattovarmistusta oli lisätty ja pääsimme töpinään onnellisesti. Siellä oli kuitenkin alikersantti Arvo Lehto, joka pyysi minua mukaan, koska piti mennä hakemaan Nestor Krappea jostain vartiopaikalta. Läksimme heti sinne ja siellä mies oli yksin tienvarressa nälissään ja viluissaan jalat pahasti paleltuneina. Hän luuli itsensä jo kokonaan unhoitetun. Koska Lehto oli muonitusaliupseeri, saimme molemmat syödäksemme, eikä vihollispartioitakaan tullut vastaamme."

_DSC9265 kevyt.jpg
 
#27
Jatkoa:

"30.12. läksimme Lehdon kanssa muonakuorman vientiin Kylänmäkeen. Joukot olivat jo poistuneet ja läksimme niiden perään. Metsästä tuli kuitenkin Toivo Leino ryhmänsä kanssa. Heidät oli komennettu johonkin partiotehtävään ja tässä he olivat äärimmäisen väsyneinä. Kiväärinsä he saivat kuormaan ja niin päästiin komppaniaan, joka oli majoittunut noin viiden kilometrin päähän.

Teltassa tuli heti riita vänrikki A:n kanssa. Hän tuli mahtipontisesti tiukkaamaan, missä olin ollut kolme päivää. Suutuin ja sanoin, että kahteen otteeseen etulinjassa, mutta missä oli silloin herra vänrikki? Ja että lomani jatkuu edelleen. Tilanteen pelasti komppanianpäällikkö, sillä hän tukki vänskän suun ja taisi kehua vähän liikaakin, sekä määräsi minut ryhmyriksi. Sen jälkeen sain kutsun hänen teltalleen ja hän tiedusteli, voinko lähteä majoitustiedusteluun 25 kilometrin päähän. En luullut jaksavani hiihtää vielä, mutta hän sanoi, että sinne mennään hiihtoratsain. No, kyllä se kävi, kun ei tarvinnut kuin seistä suksien päällä.

Olihan matka jännittäväkin, kun ei varmasti tiennyt, missä ryssä väijyi ja meitä oli vain kahdeksan miestä. Johtajanamme oli luutnantti Viljo Kause. Kolusimme kylissä kaikki rakennukset, mutta havaitsimme kaikkien talojen olevan sellaisessa kunnossa ryssien jäljiltä, ettei niihin voi suomalainen majoittua ja niin päädyttiin telttamajoitukseen.

Tässä saimme levätä 09.01. asti, jolloin lähdettiin kohti Ruhtinaansalmea noin kahdenkymmenen kilometrin päähän. Sen rannalla oli useita amfibiotankkeja, jotka olivat uiden ylittäneet vesistön, mutta suomalaisten toimesta löytäneet matkan pään.

Tavoitteena joukkueellamme oli Honkavaaran talo. Tuli kuitenkin pimeä ja palattiin järven rannalla olevaan taloon. Aamulla lähdettiin liikkeelle. Olin kärjessä ja huomasin oikealta tulevan kymmenkunta miestä lumipuvuissa. Menimme Anttilan kanssa asemiin ja taaksemme konttasi vänskä käskien heti ampumaan. Me Topin kanssa päätettiin antaa tulla lähemmäksi, jos kuitenkin olisivat omia. Niin olivatkin. Luutnantti Olli Varho sieltä tuli porukkoineen. Sanoin hänelle, kuinka lähellä kuolemaa hän oli ollut ja mistä syystä. Vänskä oli eri nolon näköinen ja sieti ollakin, lökäpöksy.

Menimme eteenpäin ja Honkavaaran piipusta nousi sauhu. Siis asuttu, mutta ketä? Vänskä kysyi vapaaehtoisia ja Kuljun Amin kanssa me mentiin katsomaan. Ämmiä ja mukuloita talo täynnä ja kiukkuisia meille. Siviilit oli määrä evakuoida, mutta meidän ollessamme teltanpystytyspuuhissa vänskä päästi ne menemään ryssien puolelle, Paukuttajan torppaan. Ryssä uskoi ämmien puheen ja parin päivän päästä tuli laivue, joka pommitti vahingossa juuri Paukuttajan nuuskaksi ja me ihmettelimme tapahtumaa Honkavaarassa, jota piti pommittaa."

Tiedossani ei ole, mitä Suomussalmen taloista nämä kaksi kuvaa esittävät:
1547057784129.png
1547057824579.png
EDIT: tuossa Suomussalmen pitäjäkartassa nuo tekstissä mainitut talot ovat venäläisten miehittämästä Juntusrannasta etelään, Kylmäjärven takana.
 
Viimeksi muokattu:
#28
Jatkoa:

"30.12. läksimme Lehdon kanssa muonakuorman vientiin Kylänmäkeen. Joukot olivat jo poistuneet ja läksimme niiden perään. Metsästä tuli kuitenkin Toivo Leino ryhmänsä kanssa. Heidät oli komennettu johonkin partiotehtävään ja tässä he olivat äärimmäisen väsyneinä. Kiväärinsä he saivat kuormaan ja niin päästiin komppaniaan, joka oli majoittunut noin viiden kilometrin päähän.

Teltassa tuli heti riita vänrikki A:n kanssa. Hän tuli mahtipontisesti tiukkaamaan, missä olin ollut kolme päivää. Suutuin ja sanoin, että kahteen otteeseen etulinjassa, mutta missä oli silloin herra vänrikki? Ja että lomani jatkuu edelleen. Tilanteen pelasti komppanianpäällikkö, sillä hän tukki vänskän suun ja taisi kehua vähän liikaakin, sekä määräsi minut ryhmyriksi. Sen jälkeen sain kutsun hänen teltalleen ja hän tiedusteli, voinko lähteä majoitustiedusteluun 25 kilometrin päähän. En luullut jaksavani hiihtää vielä, mutta hän sanoi, että sinne mennään hiihtoratsain. No, kyllä se kävi, kun ei tarvinnut kuin seistä suksien päällä.

Olihan matka jännittäväkin, kun ei varmasti tiennyt, missä ryssä väijyi ja meitä oli vain kahdeksan miestä. Johtajanamme oli luutnantti Viljo Kause. Kolusimme kylissä kaikki rakennukset, mutta havaitsimme kaikkien talojen olevan sellaisessa kunnossa ryssien jäljiltä, ettei niihin voi suomalainen majoittua ja niin päädyttiin telttamajoitukseen.

Tässä saimme levätä 09.01. asti, jolloin lähdettiin kohti Ruhtinaansalmea noin kahdenkymmenen kilometrin päähän. Sen rannalla oli useita amfibiotankkeja, jotka olivat uiden ylittäneet vesistön, mutta suomalaisten toimesta löytäneet matkan pään.

Tavoitteena joukkueellamme oli Honkavaaran talo. Tuli kuitenkin pimeä ja palattiin järven rannalla olevaan taloon. Aamulla lähdettiin liikkeelle. Olin kärjessä ja huomasin oikealta tulevan kymmenkunta miestä lumipuvuissa. Menimme Anttilan kanssa asemiin ja taaksemme konttasi vänskä käskien heti ampumaan. Me Topin kanssa päätettiin antaa tulla lähemmäksi, jos kuitenkin olisivat omia. Niin olivatkin. Luutnantti Olli Varho sieltä tuli porukkoineen. Sanoin hänelle, kuinka lähellä kuolemaa hän oli ollut ja mistä syystä. Vänskä oli eri nolon näköinen ja sieti ollakin, lökäpöksy.

Menimme eteenpäin ja Honkavaaran piipusta nousi sauhu. Siis asuttu, mutta ketä? Vänskä kysyi vapaaehtoisia ja Kuljun Amin kanssa me mentiin katsomaan. Ämmiä ja mukuloita talo täynnä ja kiukkuisia meille. Siviilit oli määrä evakuoida, mutta meidän ollessamme teltanpystytyspuuhissa vänskä päästi ne menemään ryssien puolelle, Paukuttajan torppaan. Ryssä uskoi ämmien puheen ja parin päivän päästä tuli laivue, joka pommitti vahingossa juuri Paukuttajan nuuskaksi ja me ihmettelimme tapahtumaa Honkavaarassa, jota piti pommittaa."

Tiedossani ei ole, mitä Suomussalmen taloista nämä kaksi kuvaa esittävät:
View attachment 26726
View attachment 26727
EDIT: tuossa Suomussalmen pitäjäkartassa nuo tekstissä mainitut talot ovat venäläisten miehittämästä Juntusrannasta etelään, Kylmäjärven takana.
Paukuttajan pommituksesta tarkemmin Mikael Juntunen Paukan pommi ja ulkomuistista referoin, että Paukuttajan talojen väki kerääntyi suojaan pommitukselta perunakellariin, joka sai tietenkin täysosuman. Puna-armeija sitten siirsi haavoittuneet ja muut hengissä selvinneet rajan taakse, josta heidät palautettiin talvisodan päätyttyä.

Ruhtinaansalmen siviilit (tarkoittaa koko pohjoista Suomussalmea) jäivät tosiaan evakuoimatta ja niitä sitten liikkui taistelujen aikaan vähän suuntaan ja toiseen. Suomalaiset evakuoivat yleensä tapaamansa siviilit, mutta osa siirtyi enemmän tai vähemmän vapaaehtoisesti kohden itää, kunnes viimein osa päätyi aina Neuvostoliiton puolelle saakka. Täältä heidät palautettiin välirauhan aikana, rauhansopimuksen mukaisesti.
 
#29
"12.01. Siirryimme kolmisen kilometriä pohjoiseen suon reunalle varmistukseen. Laitoimme teltat kuntoon.

13.01. Käski vänrikki kaivaa asemat. Selitin asian turhaksi, koska edessä oli järvi, eikä tällaisessa paikassa, eikä näillä työkaluilla asemia maahan kaiveta. Määräys on määräys ja asemat on oltava valmiina huomenna. P. Vaurio pelkäsi kovasti, että se teilaa meidät pistoolillaan, kuten niin monesti oli uhannut.

Kun herra sitten tuli, hän käski minua kanssaan asemien tarkistukseen. Odotettu kiroaminen alkoi, mutta kun hän alkoi availla pistoolituppeaan, otin minäkin pistoolini esille, vedin panoksen piippuun ja kysyin, onko hänellä mitään toivomuksia kotiin, koska jommankumman on nyt kuoltava. Olisin varmasti ampunutkin, siksi paljon vihasin miestä, joka omia miehiään uhkaamalla koettaa säilyttää olematonta arvovaltaansa. Äijä rupesi kuitenkin rukoilemaan armoa, jolloin menin ja otin pistoolin pois. Hän pyysi hartaasti saada pitää sen ja lupasi pyhästi parantaa tapansa. Otin vain patruunalippaat pois ja mies sai pitää tyhjän pyssyn. Sovimme, ettei puhuta asiasta muille. Asia olisikin puolestani ollut sillä loppuun käsitelty, sillä paljaalla pistoolilla ei mies olisi voinut rellestää.

Puhelin soi kuitenkin ja vänrikki määrättiin komentoteltalle. Siellä komppanianpäällikkö Lehtosuo pyysi nähdä vänrikin pistoolin. Koska siitä kuitenkin puuttuivat panoslippaat, koetti mies selittää niiden jääneen teltalle. Tähän luutnantti sanoi lippaiden olevan Krappen taskussa, kuten olivatkin.

Nyt tuli vänrikki kotiin syyttäen minua asian ilmiannosta, vaikka en ollut voinut siitä mitään ilmoittaa, koska tapahtumasta oli vasta pari tuntia ja asiahan oli sovittu.

Sain kuitenkin puhelinsanoman, jolla määrättiin komentopaikalla käymään. Tiesin, että asia koski välienselvittelyämme ja ajattelin joutuvani syytteeseen esimiehen uhkaamisesta pistoolilla.

Päästyäni komentoteltalle pyysi komppanianpäällikkö viereensä istumaan ja tarjosi tupakan. Selostin hänelle tapahtuman ja syyn käyttäytymiseeni, jolloin hän sanoi: "Miksi et ampunut, kun kerran oli tilaisuus. Olisi päästy koko paskasta". Asia oli jo pataljoonan komentoportaan tiedossa ja olisin kuulemma voinut vetää asian sotaoikeuteen. Sanoin kuitenkin, että asia on sovittu, mutta jos vänrikki vielä uhkaisi omia miehiään tietäisin, mitä tekisin.

Ilmiannon asiasta oli tehnyt alikersantti Honkilahdelta. Hän oli tapansa mukaan partioinut yksin metsässä ja osunut juuri paikalle, kun riitelimme vänskän kanssa. Hän ei ilmaissut itseään, vaan hiihti komentopaikalle, jolloin asia paljastui tahdostani riippumatta. Vänskä oli niin totinen, että annoin hänelle patruunalippaat takaisin ehdolla, että pistooli pysyy tupessaan.

Kalle ja pistoolinsa:
1547299726738.png
Pyysimme T. Anttilan kanssa lupaa saada jäädä etulinjoille Kiviahon tukikohtaan. " Jos siellä joku suosiolla uskaltaa olla, saa varmasti jäädä", vastasi komppanianpäällikkö ja niin me jäimme. Parin viikon päästä tuli loput ryhmästäni, mutta heistä osa häipyi vänrikin kelkkaan rauhallisemmille maille. Tukikohta ei mitenkään mielestäni ollut paha, joskin ryssä ajoittain tuiskutti sitä tykistöllään ja joskus häiritsi tankeillaan, mutta sainpa ainakin olla ilman pitkiä partiomatkoja."
 
Viimeksi muokattu:
#30
"SYÄKS KALLE VASIKALIHA"

(Seuraava Kalle Krappen kirjoitus on aikoinaan julkaistu Kansa Taisteli -lehdessä ja koskee juuri 13.01.1940:tä.)

Oli tammikuun 13. päivä 1940. PPP6/1:n 4. joukkue oli saanut tehtäväkseen ns. Kiviahon lohkolla varmistaa kuormasto ja reservit lähellä Kylmäjärveä, jonka toiselle rannalla sijaitsi Juntusrannan kylä, vihollisen voimakas tukikohta tykistö- ja hyökkäys-vaunuasemineen.

Olin käymässä töpinässä ja sieltä tullessani alkoi Kiviahon tukikohdasta, missä silloin isännöi 1. joukkue, kuulua melkoista rätinää, kivääri- ja pikakivääritulta, mikä kuulakkaana pakkaspäivänä tuntui tulevan aivan läheltä.

Pian sieltä tulikin tuttu mies liidunvalkein naamoin ja selitti vihollisen tuhonneen koko muun joukkueen yllätyshyökkäyksellä ja samaa tolkuttivat ne kolme pioneeria, jotka sieltä pakenivat turvallisempia seutuja etsien.

Teltallemme päästyämme oli siellä vastassa hermostunut joukkueenjohtajamme, joka valisti, että puhelinyhteydet Kiviahon tukikohtaan olivat poikki luultavasti vihollisen katkaisemina ja 4. joukkue oli määrätty ottamaan selvä tilanteesta. Tehtävän hän antoi pikakivääriryhmäni suoritettavaksi. Kun yritin selittää, että ryhmässäni oli vain kaksi miestä käytettävissäni, ei se ollut mikään puolustus, koska hän muka tarvitsi muun joukkueen reservissä. Ryhmän pikakivääriampujan korpraali Anttilan kanssa läksimme kaksistaan matkalle. Matkan varrelta kaappasimme korpraali Hollmenin vartiopaikaltaan mukaamme, joten meitä oli kolme kovaa korpraalia matkassa, mutta kova oli tehtäväkin saaduista tiedoista päätellen.

Etenimme porrastaen, jolloin kaksi miestä oli kiväärit laukaisuvalmiina kolmannen edetessä näköetäisyydellä ja pelko siitä, mitä tuleman piti, oli kaikilla sydämessä. Olihan ilman muuta selvää, että vihollinen oli varmistanut valtaamansa tukikohdan ja tulta oli odotettavissa mikä hetki hyvänsä.

"Kirk-kirk, kirk-kirk", kuului edestä. Siis selvästi hiihtäjien sauvojen ääni. Makasimme hiljaa ampumavalmiina ja odotimme. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut ja läksimme taas eteenpäin. "Kirk-kirk", kuului taas, mutta suoraan päältämme! Kaksi pitkää männynhujaletta siellä latvaosillaan hankasi toisiaan silloin tällöin sattuneissa tuulenpuuskissa. Hymyilimme toisillemme, vaikka tiesimme pahimman olevan vielä edessä.

Korpraali Anttila ensimmäisenä sai näköyhteyden kohteeseemme. Hän oli ottanut aseman pikakiväärilleen, avannut lipaslaukkunsa ja valmiina antamaan tulta. Siinä oli alhaalla noin 70 metrin päässä melkein uusi metsänvartijan asunto, mutta missä olivat kaatuneet äskeisen taistelun jäljiltä? Oliko taistelu käyty etäämpänä?

"Kyl siäl ryssi o, äske juur karas must miäs navetost asunrippi yli piha", kertoi Anttila ja hän oli mies, joka ei näe harhanäkyjä. Suomalaisillahan oli lumipuvut.
Epäilys kaiverti kumminkin mieltäni ja pienen neuvottelun jälkeen sovimme, että toiset jäävät asemiin minun mennessäni ottamaan lähemmin selvää, keitä ja kuinka paljon talossa on asukkaita. Sovimme, että jos syntyy tappelu, he ampuvat minkä ennättävät ja lähtevät sitten hilpasemaan minusta välittämättä ja niin läksin.

Onneksi ei talossa ollut yhtään ikkunaa lähestymissuunnassani ja niin hiihdin kavereihini luottaen talon lähelle, kunnes tuli vastaan piikkilanka-aita, johon oli sukset jätettävä. Kun astuin niiltä pois, olin hukkua lumeen. Kuin saukko aloin kontata piikkilankojen alta jättäen lumeen syvän vanan.

Voi hitto, kun pelkäsin! Olihan tällainen uutta ja outoa minulle. Sydän läpätti haljetakseen, eikä käsiäni paleltanut, vaikka olin kontannut kovassa pakkasessa paljain käsin. Tuli siinä mieleen äidin esirukoukset ja muija ja mukulat kotona, mutta ei auttanut, tehtävä oli suoritettava.

Kiväärini jätin talon seinustalle ja otin käteeni pistoolin sekä munakranaatin. Hiivin hiljaa seinänviertä ja kuuntelin. Jotain mulinaa kuului sisältä vaimeana. Nyt tai ei koskaan, päätin. Hyppäsin parilla askeleella raput ja olin porstuassa. Kun juuri olin tarttumassa ovenripaan vetääkseni oven auki ja huutaakseni "ruki ver", kuten oli opetettu, aukeni ovi ja porstuaan astui ylikersantti Mattila ja sanoi iloisesti: "Syäks Kalle vasikaliha?".

Siinä seisoi edessäni mies, lapsuudentuttava, käsissään valtaisa puukaukalo täynnä höyryävää vasikanlihaa, jota oli viemässä ulos jäähtymään.

Hieman kummeksuen hän katseli hikistä ja kai kalpeaa naamaani ja pistoolia sekä käsikranaattia piteleviä väriseviä käsiäni, sillä vasikanhyytelöksi valahtivat jäseneni jännityksen äkkiä lauettua.

Talon lattialla makasi osa joukkuetta täydessä rauhassa. Ulkona makasi asemissa kaksi rämäpäätä sotilasta odottaen tilanteen kehitystä ja heidät oli äkkiä haettava pois, etteivät he luulisi minun vangiksi joutuneen ja toimisi sopimuksemme mukaan: ala ampua läpi talon.

Rähäkkä oli syntynyt syystä, että joukko vihollisia oli lähtenyt läheisestä Pususaaresta kohden Kiviahoa, nähtävästi luullen sen olevan vielä miehittämättä tai heikäläisten hallussa. Jo tilanteen alkuvaiheessa olivat alussa mainitut urhot lähteneet hilpasemaan antaen kuvan joukkueen tuhoutumisesta ja kun vielä muonakuski oli katkaissut puhelinyhteyden, tuntui heidän kertomuksensa uskottavalta. Nälkiintyneen vasikan pojat olivat panneet penkkiin, koska sitä ei näissä olosuhteissa voitu hoitaa.

Näin onnellisesti päättyi tämä kolmen miehen partioretki Suomussalmella talvisodan kovina pakkaspäivinä. Mikään uroteko se ei varsinaisesti ollut, mutta olipahan vaan yksi monista erheellisistä tiedoista niissä olosuhteissa aiheutunut retki, josta ei jännitystä puuttunut.
 
Top