Kirjailija Jari Tervo epäilee, että suomalaiset ovat autistisempia kuin muut – ja se selittää myös suomalaisten rasismia
Mikään kansa ei kokonaisuutena ole puhtoinen, mutta jokainen ihminen on suojelun arvoinen ja syytön kunnes toisin todistetaan, rasismia vastaan saarnaava Jari Tervo sanoo
SUOMALAISET ovat autistinen kansa, ja sen takia meidän on muita vaikeampaa ottaa vastaan muualta tulleita.
Siinäpä hurja väite. Sen esittää kirjailija Jari Tervo, joka on pohtinut asiaa pitkään. Hän törmäsi Cambridgen yliopiston psykologian professorin Simon Baron-Cohenin autismitutkimuksiin ja teki testin, jolla voi selvittää omia autistisia piirteitään.
”Olin niistä väitteistä 90-prosenttisesti samaa mieltä. Kiinnitän huomiota mieluummin yksityiskohtiin kuin kokonaisuuksiin, hämmennyn ihmisjoukossa ja niin edelleen. Tunnistin itsessäni autistisia piirteitä, ja minun mielestäni ne sopivat suurimpaan osaan suomalaisista”, Tervo kertoo.
Autisteille sosiaalisuus ja vuorovaikutus toisten ihmisten kanssa eivät ole vahvuuksia. Eivätkä perinteisesti suomalaisillekaan. Tervo esittää teoriansa suomalaisesta kansanluonteesta kirkkain silmin ja vakuuttavasti kuin Uutisvuodon studiossa lauantai-iltaisin latelemansa tiedot. Toki Tervo tietää, että kansanluonteen käsite on täysin epätieteellinen ja ongelmallinen. Kysehän on enemmän kulttuurisista käyttäytymistavoista.
Sinänsä, autistisuuskaan ei ole mikään sairaus, joka pitäisi parantaa, vaan yhdenlainen ominaisuus, hän huomauttaa. Eikä nyt ole tarkoitus leimata autistisia ihmisiä mitenkään.
Ensi viikolla ilmestyy Tervon inkeriläisistä kertova historiallinen romaani Matriarkka, ja Tervo on pannut yhden romaanihenkilöistään tekemään tämän saman havainnon ja väitteen suomalaisista.
KÄYNNISSÄ oleva kansainvaellus Välimeren eteläpuolelta pohjoiseen, myös Suomeen, on saanut tämän ”autistisen kansan” erityisen pahasti sekaisin, Tervo sanoo. ”Tänne tulee vuodessa Riihimäen kaupungin verran ihmisiä, jotka ovat tottuneet elämään ryhmässä, ehkä jopa keskustelemaan pidäkkeettömästi.”
Tervo kertoo myös vuosikymmenten takaisesta kohtaamisestaan nyt jo kuolleen venäläis-ranskalaisen kirjailijan Vladimir Volkoffin kanssa.
”Muutamassa päivässä hän teki Suomessa havainnon, että suomalaiset, toisin kuin useimmat ihmiset maailmassa, siirtyvät kauemmas, kun joku tulee fyysisesti lähemmäs halutessaan jutella. Hän kertoi, että vain joidenkin eristyksissä elävien Pohjois-Amerikan intiaanikansojen ihmiset käyttäytyvät samoin.”
Vielä yksi huomio: voiko missään muualla kuin Suomessa ihmiset olla yhdessä hiljaa useita sekunteja ilman, että se alkaa tuntua kiusalliselta. Olemme Tervon kanssa hiljaa hetken Otavan kokoushuoneessa, ja toteamme, että tämä on meille aivan luonnollista.
Tämä suomalaisen kulttuurin sisäänpäinkääntyneisyys selittää Tervon mielestä jossain määrin suomalaisten rasismia, jota hän on viime aikoina vastustanut äänekkäästi, tunnettuun suorasukaiseen tapaansa, esimerkiksi näin:
”Rasistit ovat valittaneet, että vastaanottokeskukset lisäävät rikollisuutta. Se on aivan totta. Ne lisäävät kotoperäisen paskasakin rikollisuutta.” Tämä on ote runsas vuosi sitten Ylen verkkosivuilla julkaistusta kolumnista, joka oli otsikoitu ”Valkoinen roskaväki”. Se herätti paljon kritiikkiäkin.
Tai kuten Tervo sanoo: ”Olen saanut tankkiautollisen paskaa niskaani”.
Onko haukkuminen siis järkevää – tai onko se loppuun asti harkittua?
”Minähän en sano suomalaisia valkoiseksi roskaväeksi, vaan sanon rasisteja valkoiseksi roskaväeksi. Ja teen sen mielelläni.”
Tervo vetää henkeä ja lausuu hitaasti ja painokkaasti: ”Minä mielelläni haukun rasisteja.” Se nimenomaan on harkittua.
Hänen mukaansa on ohitettu se tilanne, että yritetään selittää rasisteille, että kaikki ihmiset ovat tasavertaisia.
”Perustuslaissa sanotaan, että ihmiset ovat tasavertaisia lain edessä. Siinä ei sanota, että valkoiset ihmiset eikä siinä sanota edes, että suomalaiset ihmiset. Siinä sanotaan ihmiset. Nämä ovat itsestään selviä asioita, ja valtaosa rasisteista myöntää sen, koska miksi he muuten piilottelisivat nimimerkin suojissa.”
Tervon mielestä on erityisen typerää sanoa, että autetaan muita sitten, kun meillä on asiat hyvin. ”Koska muka asiat olisivat kaikkien mielestä Suomessa hyvin?”
Se, että Suomessakin on ongelmia, ei estä sitä, että velvollisuutemme on auttaa hädänalaisia, hän sanoo. Täysin vapaata liikkuvuutta hänkään ei kannata, mutta vähimmäisvaatimus olisi kansainvälisten sopimusten noudattaminen.
”Eurooppa on linnake ja Välimeri on vallihauta sen vieressä, täynnä ruumiita.”
MUUKALAISVIHAA ja vieraanpelkoa on toki kaikkialla maailmassa, Tervo myöntää, ei se ole suomalaisten erikoisuus. Hirveimpiä ilmentymiä siitä ovat kansanmurhat. Ja kansanmurha onkin Tervon inkeriläisromaanin aihe.
”Minusta oli merkillistä, että fiksut ja koulutetut suomalaiset tuntevat juutalaisten kansanmurhan, armenialaisten kansanmurhan, Ruandan kansanmurhan ja jopa meneillään olevan Darfurin kansanmurhan, mutta inkeriläisten kansanmurha on että vai niin, vai sellainenkin on.”
Tervon sanoin inkeriläisten kansanmurha tehtiin paitsi teloittamalla ja tappamalla, myös viemällä pakkotyöhön ja siirtämällä ihmisjoukkoja kymmenin tuhansin alueelta toiselle, edestakaisin.
”Yhteisön hajottaminen viimeistelee kansanmurhan.”
Mitä useinkaan ei muisteta, hän sanoo, on se, että kyse on suomalaisista.
”Inkeriläiset on suomalaisten antama nimitys suomea puhuville ja Lutherin oppiin uskoville Venäjällä Leningradin ympäristössä asuville ihmisille. Kun heiltä kysyttiin toisen maailmansodan aikana, keitä te olette, he vastasivat, että me olemme suomalaisia.”
Miksi me emme ole kutsuneet heitä suomalaisiksi, Tervo pohtii.
”Ehkä suomalaiset halusivat, että asioita ei sotketa, mutta samalla paitsi se kansa, myös ne traagiset tapahtumat etäännytettiin. Ne eivät ole meidän heimollemme tapahtuneita asioita.”
TERVO sanoo työstäneensä Matriarkkaa uutterammin kuin mitään muuta kirjaansa.
Romaanin valmisteluun kului kolme vuotta, ja sinä aikana hän teki paljon taustatyötä: luki tutkimuksia, tarinoita ja muisteluksia ja teki muistiinpanoja. Esimerkiksi vanhan ajan patinaa tuovia irrallisia sanoja hän kirjoittaa muistilapuille niihin törmätessään.
Kun kustantaja Otava talvella julkisti Tervon hankkeen, tapahtui jotain, mitä kirjailija ei ole ennen kokenut. Monet vanhat inkeriläiset alkoivat lähettää tarinoitaan kustantajalle ja halusivat osallistua romaanin koostamiseen.
”Se oli hienoa ja koskettavaa, mutta en voinut ottaa heitä osapuoliksi tähän tarinaan”, hän kertoo. Romaani ei ole ryhmätyö, joita Tervo sitä paitsi on aina inhonnut – ehkä hieman autistiseen tapaan.
Tervo kertoo, että romaania tehdessään hänen sydämensä särkyi – paitsi symbolisesti inkeriläisten takia, myös konkreettisesti, tavallaan.
Sydämen rytmihäiriöiden vuoksi hän joutui operaatioon, jossa sydäntä operoitiin katetriablaatiolla nivusten kautta. Hän kertoo vaimonsa Katin todenneen, että rytmihäiriöt johtuivat Matriarkan teosta.
Lisäksi hänen isänsä kuoli, kun hän oli Edinburghissa lukemassa romaanin vedoksia. ”Hän oli venannut kirjaa hartaasti”, Tervo kertoo.
Tervo sanoo halunneensa kertoa inkeriläisistä muutakin kuin silotellun tarinan. Muisteluksissa usein törmää hänen mukaansa siihen, että ”vain Jumalan suojeluksen ansiosta” on selvitty, jos on selvitty. Hän haluaa näyttää, että jokaiseen kansanryhmään kuuluu muitakin kuin hartaita ja hyväntahtoisia kansalaisia.
SUOMEEN virtasi ”paluumuuttajina” osin venäläistyneitä inkeriläisiä ja heidän jälkeläisiään 1990-luvulla sen jälkeen, kun presidentti Mauno Koivisto oli sanonut, että heitä voidaan kohdella paluumuuttajina. ”He ovat suomalaisia, jotka Ruotsin vallan toimesta on sinne aikoinaan siirretty”, Koivisto sanoi Ylen haastattelussa vuonna 1990.
”Heihin sopeutuvat takaisinmuuttajien kriteerit”, presidentti sanoi.
Tämän jälkeen Suomen maahanmuuttopolitiikka muuttui, ja inkeriläisiä tuli Suomeen kolmisenkymmentä tuhatta. Se on iso määrä ihmisiä, johon mahtuu monenlaisia tyyppejä niin kuin mihin tahansa joukkoon, Tervo huomauttaa.
”Neuvostoliiton turvallisuuselimet ja tiedustelupalvelu ovat olleet täysin unessa, ellei sieltä ole tullut reipas määrä ihmisiä, jotka ovat niin sanotusti nukkujia, ja kun he ovat normaalin elämänmenon aikana päässeet asemaan, josta voi olla hyötyä Venäjälle, niin heitä käytetään tietysti.”
Samoin on Tervon mukaan aivan päivänselvää, että Lähi-idästä on Suomeen tullut myös Isisin miehiä. Viime vuonna Suomeen tuli yli 30 000 turvapaikanhakijaa, paljon esimerkiksi Irakista.
HÄNESTÄ on käsittämätöntä, että Suomessa jaksetaan olla tyrmistyneitä siitä, että jos turvapaikanhakijoita todella tulee Riihimäen kaupungin verran, heidän joukossaan on myös joku, joka lyö toista turpaan.
Kuitenkaan emme voi torjua tai leimata heitä etukäteen, koska: ”ihminen on syytön, kunnes hänet todistetaan joksikin muuksi”. Ja ihmisiä pitää auttaa.
”Nyt olisi hyvä hetki suomalaisten ja eurooppalaisten näyttää, että me todella kannamme sitä humanismin perintöä. Suomalaisilla varsinkin olisi hyvä hetki. Nyt ei ole sunnuntai, eikä tämä ole kirkko, mutta nyt olisi hyvä hetki osoittaa, että lähimmäistä rakastetaan.”
Tervoa suututtaa suomalaisten poliitikkojen tapa kierrellä ja kaarrella rasismin ympärillä.
”Se johtuu siitä, että vierasvihaisia on täällä niin paljon”, hän sanoo. Poliitikot tarvitsevat kansan suosiota.
”Se on vittumaista, kerta kaikkiaan sietämätöntä. Pelkurimaista”, Tervo puhisee.
Hän sanoo jo toistamiseen, ettei itse ole mikään hyvä ihminen, lähimainkaan. Mutta rasismista hän ei aio vaieta vastedeskään.
”Kuvittelin kirjailijanurani alussa, että nämä ovat itsestään selviä asioita. Miksi olisin tulkuttanut asiasta, joka on kaikille selvä. Mutta se ei kerta kaikkiaan ole selvää. Se on ollut aikuisen elämäni suurin järkytys.
