Muuttoliike on ollut ihmislajille hyväksi
Taipumus liikkuvuuteen pitäisi ymmärtää osaksi ihmisyyttä. Evoluutio on historian saatossa myös palkinnut tämän taipumuksen toteuttamisesta.
Pääkirjoitus 5.11.2016 2:00
Helsingin Sanomat
Muuttoliike ei kuulu vain nykyaikaan. Sillä on ollut tärkeä osa myös nykyisen ihmislajin kehittymisessä. Evoluutio on palkinnut Homo sapiensia liikkumistaipumuksesta, sopeutumiskyvystä ja kyvystä ottaa muukalaisia omaan yhteisöönsä.
Liikkuvuus on ollut ihmisen menestyksen ehto. Levittäytyminen Homo sapiensin syntysijoilta Afrikasta kaikkialle maailmaan 180 000 vuoden aikana on jättänyt muuttoalttiuden lajityypilliseksi piirteeksemme. Varhainen liikkuvuus oli hyvin hidasta, keskimäärin noin 65 kilometriä sukupolvessa.
Nykytekniikka tekee mahdolliseksi sen, että suuretkin ihmismäärät voivat siirtyä nopeasti paikasta toiseen. Toiset ihmiset voivat kokea tällaiset siirtymät uhkaaviksi.
Liikkuvuuteen liittyvät motiivit ja mekanismit pohjautuvat samoihin periaatteisiin kuin varhaisen kivikauden ihmisillä. Taipumus liikkuvuuteen pitäisi ymmärtää osaksi ihmisyyttä.
Uusille alueille levittäytyessään Homo sapiens kohtasi satunnaisesti muita samoille sijoille jo aiemmin asettuneita ihmislajeja, jotka ovat sittemmin hävinneet.
Ainakin neandertalinihmisten ja denisovanihmisten kanssa Homo sapiens myös pariutui varhaisessa vaiheessa. Nämä suhteet hyödyttivät nykyihmistä, koska uusien asuinalueiden taudinaiheuttajien voittamisessa tarpeellisten hla-molekyylien valmistamiseen liittyvä geenistö moninaistui.
Puolison etsiminen oman ryhmän ulkopuolelta on yhä yksi merkittävimmistä tekijöistä, joka saa ihmisen muuttamaan. Pienten kivikauden ajan ihmisryhmien säilymisen ehto oli, että puolisoita tuli yhteisöihin muista ryhmistä. Pelkästään oman pienen joukkonsa parissa lisääntyneet ryhmät ovat kadonneet viimeistään sisäsiittoisuuden seurauksena.
Paikalleen asettuminen yleistyi todennäköisesti vasta maatalouden kehittymisen myötä. Aiemmin paikallaan pysyttiin lähinnä poikkeuksellisen hyvillä kalastusmailla ja kauppapaikoilla.
Paikallaan eläminen on ihmislajin kehityshistorian mittakaavassa uusi asia, vaikka se useimmista tuntuu itsestään selvältä. Paikallaan elämisen arvostus ja luontevuus on viimeaikainen kulttuurinen piirre. Ihmislaji on kehittynyt matkaten.
Evoluution näkökulmasta onkin paljon luontevampaa ajatella ihmistä kulkijana, lähtijänä ja siirtyjänä kuin itsensä maisemaan sitovana kodinperustajana. Monet yhteisöt näyttävät silti tuntevan, että tietyt ihmiset kuuluvat sukupolvesta toiseen tiettyyn asuinpaikkaan.
Varhaisella kivikaudella kiinnekohta on kuitenkin ollut lähiyhteisö, ei niinkään paikka. Koti on ollut siellä missä läheisetkin.
Liikkumisella, lähdöillä ja saapumisilla on kussakin kulttuuriympäristössä omanlainen merkityksensä ja moraalinen värinsä. Lähes kaikkialla liikkumisen tarvetta on, olipa selityksenä ekologinen muutos, elannon hankkiminen, väestöpaine, uteliaisuus, puolisoiden etsintä, valloituksenhalu tai pakeneminen.
Nykyisin noin 97 prosenttia maailman ihmisistä asuu synnyinmaassaan. Maasta toiseen jossain vaiheessa muuttavia ihmisiä on kuitenkin paljon enemmän kuin kolme prosenttia: moni asuu jossain elämänsä vaiheessa toisessa maassa.
Joillain alueilla ja tiettyinä aikoina toiseen maahan muuttaminen on erityisen yleistä. Siirtolaisuusinstituutin Jouni Korkiasaari on laskenut, että Pohjoismaista lähti vuosien 1850 ja 1930 välillä Amerikkaan noin 2,5 miljoonaa ihmistä – noin kolmasosa Pohjoismaiden silloisesta väestöstä.
Nykyisin lähtöhalukkuutta näyttäisi olevan erityisen paljon sotaa käyvistä maista ja Afrikasta. Kyselytutkimuksen mukaan puolet Saharan eteläpuoleisessa Afrikassa elävistä ihmisistä haluaisi muuttaa pois kotimaastaan väliaikaisesti ja kolmasosa pysyvästi.
Muutto jää kuitenkin useimmille afrikkalaisille haaveeksi, koska liikkuvuutta maiden välillä rajoitetaan tiukasti. Maiden väliset elintasoerot motivoivat muuttamaan mutta myös estämään muuttoliikettä.
Liikkuvuuden lajityypillisyys olisi tunnustettava ja hyväksyttävä. Ihmiset etsivät itselleen parempia asuinsijoja, jotta he voivat selviytyä ja kukoistaa.
Minna Säävälä
Kirjoittaja on sosiaali- ja kulttuuriantropologian dosentti Helsingin yliopistossa sekä Väestöliiton Perheet ja lapset -toiminnon johtaja.
