Nimimerkillä "ainakin jollain mittapuulla nuori aikuinen":
Minulla ei ole unelmaa. Minulla on realiteetteja. Oman työurani aloitus on mennyt jo vuodesta 2008 alkaen katsellen kriisiä toisen perään. Se tarkoittaa kohta jo kahdeksaa vuotta madonlukuja, epävarmuutta, pätkätöitä ja alavirettä. Joka ainoa vuosi on todettu "tämä meni nyt plörinäksi, mutta ensi vuonna talous kyllä kohenee". Ja seuraavana vuonna taas uudestaan. Mitään muuta koherenttia suunnitelmaa ei tunnu päättäjiltä irtoavan kuin toiveajattelu maagisesta talouskasvusta. Politiikka on poteroihin kaivautumista ja kategorista ei-linjaa. Velaksi eläminen jatkuu. Sote-ähräys kolmen miljardin vuoksi on jo vaatinut ja melkein hajottanutkin kaksi hallitusta.
Sitten, yhtäkkiä, käy ilmi että rajan yli lappaa kymmeniä tuhansia turisteja, joiden väistämättömiin ja välittömiin kuluihin menee puolitoista miljardia joka ainoa vuosi. Sisäministerillä on kädet pystyssä. Kukaan ei tunnu edes tietävän, miten paljon väkeä on jo tunkenut rajan yli tai paljonko vielä tulee. Puhutaan pehmoisia jostain viidestätoista tuhannesta vuositasolla, vaikka kyseinen luku ehti jo mennä rikki. Suuri yhteisymmärrys kuitenkin vallitsee siitä, että rahat pitää löytyä vastaanottokeskuksiin, kotouttamiseen, koulutukseen ja todellisuudessa myös ikuisiin avustuksiin. Valtakunnan ykkösmediat julkeavat täysin häpeilemättä otsikoida, miten kuluja ei synny koska "valtio maksaa". Miljardeja viuhahtaa lisäbudjettiin yhdellä nuijankopauksella, eikä kukaan näytä edes kyseenalaistavan asiaa. Niin ja nämä "hädänalaiset Syyrian pakolaislapset" ovat kummallisen usein Irakin partajannuja huomattavan korkealla vaatimustasolla.
Kuulun tämän maan koko ajan kutistuvaan absoluuttisten nettomaksajien ryhmään. Maksan kaikesta. En nosta mitään tukia. Käytän minimaalisesti julkisia palveluja. Tiedän paremmin kuin hyvin, millä voimalla valtion taikaseinä todellisuudessa toimii. Viiden pisteen vinkkinä: se aukko ei sisällä sen enempää magiaa kuin pankkiautomaattikaan. Jo edelliset kahdeksan vuotta on eletty kategorisesti yli varojen. Lähivuodet eletään pahemmin. Kahdeksan vuotta näköalattomuutta ja kamppailua elämän perusasioista on julmetun iso siivu nuoren ihmisen elämästä, etenkin kun on jo saanut viettää lapsuutensa 90-luvun lamavuosien keskellä. Samalla otsikot kertovat, että nyt on koko valtakunnan ykkösprioriteettina löytää etnisemmille koneinsinööreille ja vientimyyjille ripeästi töitä ja asuntoja. Kuvittelenko vai jäikö tässä nyt joku viiteryhmä välistä? Vähiin käyvät ne paikkakunnat, joilta itsensä elättävä voisi saada sekä töitä että järjellisen hintaisen asunnon. Onnea vain elämänsä rakentamiseen näillä eväillä.
No, teen vielä ainakin hetken aikaa töitä vientituotteiden kehityksessä ja maksan reippaasti "vastuunkantoveroja", vaikka se hullun hommaa onkin. Omaisuuteni pidän silti helposti realisoitavassa muodossa. Kun valtion talous vihdoin joudutaan tasapainottamaan pakon sanelemana ja ainoaksi keinoksi jää ennennäkemätön "solidaarisuusvero" aivan kaikilta jotka jotain tekevät tai omistavat, minun osoitteeni saattaa vaihtua nopeasti ja peruuttamattomasti.
Siinä kai oli tiivistettynä nuoren aikuisen elämä, kun turha unelmapöly on tomutettu päältä pois.
