Partisaani

Leaderdog

Leaderdog

Kaukopartio
Neuvostoliiton partisaani-iskut Suomeen


Partisaanihyökkäyksessä kuolleita suomalaisia naisia 1943.
Neuvostopartisaanit tekivät jatkosodan aikana vuosina 1941–1944 yhteensä 45 iskua kyliin sekä yksittäisiä siviilihenkilöitä vastaan maanteillä tai heinäniityillä Kuhmon, Kuusamon, Lieksan, Liperin, Sallan, Savukosken, Sodankylän ja Suomussalmen kuntien alueella. Lisäksi tehtiin hyökkäyksiä ajoneuvoja ja ajoneuvosaattueita vastaan sekä vietiin suomalaisia vankeina rajan taakse. Partisaani-iskuissa menehtyi 181 siviiliä.[1]Suomen vastaista partisaanitoimintaa johti Juri Andropov.lähde?



Sisällysluettelo
[piilota]


Hyökkäysten luonne[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Hyökkäykset kohdistuivat pääasiassa pieniin, erillisiin kyliin tai taloryhmiin. Kylissä saattoi vuoden 1942 alusta lähtien siviilien suojana olla muutamasta miehestä koostuva vartioryhmä. Asukkaita kuoli tyypillisesti tulituksessa, osa saatettiin ottaa vangiksi ja teloittaa myöhemmin (ks. Seitajärven partisaanihyökkäys). Kaikkien kylistä kadonneiden asukkaiden kohtaloa ei tiedetä.

Tavallisia olivat myös hyökkäykset saattueita ja yksittäisiä ajoneuvoja vastaan. Tunnettu tällainen hyökkäys tehtiin Laanilassa, Inarissa 4. heinäkuuta 1943. Hyökkäyksessä sai surmansa muun muassa Oulun piispa Yrjö Wallinmaa. Toinen tunnettu hyökkäys tapahtui Kuusamon Murtovaarassa 5. heinäkuuta 1942 ja siinä saivat surmansa Suomen Sotilaskotiliiton puheenjohtaja Toini Jännes sekä sotilaskotisisaret Greta Palojärvi ja Fanni Aflecht. Heidän mukanaan kaatuivat myös molemmat armeijan autonkuljettajat, korpraalit Veikko Ilmari Moilanen ja Toimi Ilmari Rossinen.[2][3]

Kirjailija Uula Aapa kuvailee teoksessaan Yhteyspartio yllättää kyseistä tapausta todellisen tuntuisesti, joskin kirjailijan vapauksia ottaen.

Historialliset arviot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Partisaanihyökkäykset ovat olleet sodanjälkeisessä Suomessa virallisesti vaikeasti käsiteltävä aihe. Vastaavasti Neuvostoliitosta ja myöhemmin Venäjältä saatuja kuvauksia partisaanitoiminnasta eivät suomalaiset ole pitäneet uskottavina. Siviilikyliin kohdistuneista partisaanihyökkäyksistä on ilmestynyt kirjallisuutta. Helge Seppälän "Neuvostopartisaanit toisessa maailmansodassa" (1971) mainitsee mm. Kuoskuun 3. syyskuuta 1941 tapahtuneen tuhoiskun. Pentti Tikkasen "Partisaanit hyökkäävät" ilmestyi 1972, Eino Viheriävaaran "Partisaanien jäljet 1941–1944" julkaistiin 1982. Mutta vasta vuonna 1997 ilmestynyt Ville Tikkasen "Partisaanien uhrit" pääsi laajana artikkelina Helsingin Sanomien sivuille ja vuoden 1998 kesällä julkaistu Tyyne Martikaisen omakohtaisista kokemuksista virinnyt kirja "Neuvostoliiton partisaanien tuhoiskut siviilikyliin 1941–44" pääsi Huomenta Suomen aamulähetykseen ja avasi sotarikoskeskustelun. Saman vuoden syksyllä ilmestynyt Veikko Erkkilän kirja "Vaiettu sota" jatkoi keskustelua neuvostopartisaanien sodanaikaisesta toiminnasta Suomen rajojen sisäpuolella.

Voimakkaasti virinnyt julkinen keskustelu sai aikaan valtionsyyttäjän määräämään poliisikuulustelut tapahtuneista partisaanihyökkäyksistä.

Vuonna 1999 perustettiin Savukosken Kuoskussa partisaanien uhrien yhdistys "Jatkosodan siviiliveteraanit", joka jatkoi eräiden yksittäisten henkilöiden aloittamaa kampanjaa hyvityksen saamiseksi partisaanien hyökkäyksen kohteiksi joutuneiden kylien paljon kärsineille ja menettäneille kyläläisille. Kampanja on tuottanut useita selvityksiä ja kirjoja, joiden pohjalta korvausvaatimuksia on ajettu. Kampanjan tuloksena eduskunta hyväksyi 1. syyskuuta 2003 voimaan tulleen partisaanien uhrien kertakorvauslain. Lain mukaan partisaanien iskuissa toisen tai molemmat vanhempansa tai huoltajansa menettäneelle maksettiin 1 500 euron korvaus[4]. Myöhemmin eduskunta hyväksyi vuoden 2005 alusta voimaan tulleen partisaanien uhrien ja sota-aikana karjankuljetukseen osallistuneiden miesten kuntoutuslain.

Vuonna 2002 Partisaanien uhrien yhdistys Jatkosodan Siviiliveteraanit järjesti vuonna 2002 Sodankylässä kansainvälisen sovitusseminaarin "Rauha on ainoa mahdollisuutemme", johon osallistuivat venäläiset ja suomalaiset sotahistorian ja ihmisoikeusasiantuntijat, partisaanisodan uhrit sekä muutama partisaani. Sovitusseminaarissa työskenteli Tukholman Olof-Palme keskuksen rauhanasiantuntija Gunnar Lassinantin johdolla venäläisten ja suomalaisten asiantuntijoiden sekä kahden uhrien edustajan työryhmä, joka valmisteli Kari Takamaan luonnoksen pohjalta Sodankylän julistuksen. Siinä todetaan muun muassa, että siviilit eivät ole sodissa tai minkäänlaisissa konflikteissa tuhottavia vihollisia. Sovitusseminaarin kolmekielisenä (suomi, venäjä, englanti) julkaistussa raportissa on tarkka luettelo siviileihin kohdistuneista partisaanihyökkäyksistä, hyökkäysten kohde, päivämäärä, uhrien määrä sekä hyökkäyksen tehneen partisaaniryhmän osaston nimi.[5]

Jatkosodan Siviliveteraanit ry on järjestänyt kansainvälisiä seminaareja muun muassa Suomussalmella kesällä 2003 partisaanien uhrien muistoseminaarin ja vuoden 2007 huhtikuussa Kuhmossa partisaanien uhrien muistojuhlan ja muistoseminaarin. Näihin on osallistunut muun muassa venäläisiä ja puolalaisia asiantuntijoita. Lisäksi eri paikkakunnilla on pidetty muistojuhlia ja seminaareja, joilla on ollut merkityksensä perinnekulttuurityönä ja toisaalta terapeuttisena vapauttavana muisteluna. Uhrit tuntevat, että pitkään vaietuista historiallisista tosiasioista voidaan puhua avoimesti ja että yhteiskunta on hyvityksillään tunnustanut heidän kärsimyksensä.

Myös Venäjällä on alkanut ilmestyä useita tutkimuksia, jossa todetaan että partisaaniosastot suorittivat Suomen alueella siviileihin kohdistuneita hyökkäyksiä. Ainakin pari kirjaa on käännetty suomeksi. Venäläiset tutkijat ovat todenneet, että sodan aikaisia tapahtumia voidaan tutkia historiallisesta näkökulmasta. Niin sota- kuin siviilioikeudellisina rikoksina tapahtumat ovat vanhentuneet.

Partisaanien hyökkäysten kohteena olleet kylät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
[6]


Hautamuistomerkki Lokassa 14. heinäkuuta 1944 partisaanien uhreiksi joutuneiden muistolle.
(päivämäärät lähteistä Martikainen 1998, Martikainen-Loisa-Mäntyniemi 2002, Martikainen 2004, Erkkilä 1998, Pielisjärven kohteiden nimet ja päivämäärät Oksanen & Martikainen 1998)

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Martikainen, Tyyne: Neuvostoliiton partisaanien tuhoiskut siviilikyliin 1941-44: Kemi-Sompion kairan Kuosku, Maggan talot, Seitajärvi ja Lokka partisaanihyökkäysten kohteina. (Savukosken-Sodankylän kunnat), 1998. ISBN 951-97949-0-5.
  • Martikainen, Tyyne, Loisa, Kalevi & Mäntyniemi, Meimi: Partisaanisodan Siviiliuhrit. Värisuora-kustannus, 2002. ISBN 952-91-4327-3.
  • Martikainen, Tyyne (toim.): Rauha on ainoa mahdollisuutemme : Partisaanisodan kansainvälinen sovitusseminaari, Sodankylä 27.-29.09.2002. Hautajärvi:Jatkosodan siviiliveteraanit, 2004. ISBN 951-98964-4-9.
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. Jump up ↑ Tyyne Martikainen, Kalevi Loisa, Meimi Mäntyniemi 2002, 2004, 20.
  2. Jump up ↑ Kuusamon muistomerkit: Kaukopartion uhrien muistokivi
  3. Jump up ↑ Suomen sodissa 1939-1945 menehtyneet
  4. Jump up ↑ Suramo, Ari: Mitä Missä Milloin 2005, s. 13. Kustannusosakeyhtiö Otava, 2004. ISBN 951-1-19469-0.
  5. Jump up ↑ Rauha on... 2004
  6. Jump up ↑ Luettelo hyökkäysten kohteena olleista kylistä: Tyyne Martikainen (yhdessä Kalevi Loisa ja Meimi Mäntyniemi) Kaikkien hyökkäysten kohteeksi joutuneiden kylien, talojen ja yksittäisten hyökkäysten täydellinen lista 2002, 2004, osaluetteloita Pielisjärven kylät Oksanen & Paavo Martikainen 1998, ja eri kohdin Veikko Erkkilä 1998
Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Erkkilä, Veikko: Viimeinen aamu: neuvostopartisaanien vaietut jäljet. Helsinki: Otava, 2011. ISBN 978-951-1-25025-8. (suomeksi)
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Luokka:
Lähde Wikipedia.



Kun palaan takaisin Suomeen , täydennän tätä kettinkiä ja joku joka osaa siirtäkööt tämän oikeaan paikkaan..
 
Viimeksi muokattu:
Karu osa sotahistoriaa.

Leaderdog kirjoitti:
Klikkaa laajentaaksesi...

Foorumilla on käytäntö, että aina uuden viestiketjun avatessa siinä ensimmäisessä viestissä tulisi olla mielellään vähän tavallista enemmän sisältöä.

Vastaavasti, on sovittu, että jokainen linkitetty video lyhyesti alustetaan / kuvataan mistä siinä on kyse.

Näillä askelmerkeillä eteenpäin.
 
PERJANTAI 21. MARRASKUUTA 2008

Partisaanien hyökkäykset maahamme olivat Suomessa kauan vaiettu asia.
Neuvostoliittolaiset partisaanit tekivät jatkosodan aikana 1941-1944 yhteensä 45 iskua kyliin sekä yksittäisiin siviilihenkilöihin maanteillä tai heinäniityillä Kuhmon, Kuusamon, Lieksan, Liperin, Sallan, Savukosken, Sodankylän ja Suomussalmen kuntien alueella. Lisäksi tehtiin hyökkäyksiä ajoneuvoja ja ajoneuvosaattueita vastaan sekä vankeja vietiin rajan taakse. Partisaani-iskuissa menehtyi 181 siviiliä.

Vasta vuonna 1997 ilmestyneet kirjat, Ville Tikkasen ”Partisaanien uhrit” ja Veikko Erkkilän ”Vaiettu sota”, toivat partisaanien tuhoiskut laajempaan julkisuuteen. Voimakkaasti virinnyt keskustelu sai valtionsyyttäjän määräämään poliisikuulustelut tapahtuneista partisaanihyökkäyksistä. Eduskunta hyväksyi vuoden 2003 syksyllä voimaan tulleen partisaanien uhrien kertakorvauslain ja vuonna 2004 vuoden 2005 alusta voimaan tulleen partisaanien uhrien ja sota-aikana karjankuljetukseen osallistuneiden miesten kuntoutuslain.

Hyökkäysten kohteena kylät

Hyökkäykset kohdistuivat pääasiassa pieniin, erillisiin kyliin tai taloryhmiin. Kylissä saattoi vuoden 1942 alusta lähtien siviilien suojana olla muutamasta miehestä koostuva vartioryhmä. Asukkaita kuoli tyypillisesti tulituksessa, osa saatettiin ottaa vangiksi ja teloittaa myöhemmin. Kaikkien kylistä kadonneiden asukkaiden kohtaloa ei tiedetä.

Partisaanit hyökkäsivät seuraaviin kyliin:
Hautajärvi (Salla) 15. heinäkuuta 1943,
Hirvivaara (Kuhmo) 24. heinäkuuta 1944,
Hyry (Suomussalmi) 26. kesäkuuta 1943,
Kemi lossi 3. syyskuuta 1941,
Kivivaara (Pielisjärvi) 13. heinäkuuta 1941,
Kontiovaara (Lieksa),
Korpivaara (Liperi) 7. elokuuta 1944,
Kuoliovaara (Kuusamo),
Kuorajärvi (Lieksa),
Kuosku useita kertoja, ensimmäinen hyökkäys 3.9.1943, seuraava 7.9.1942,
Kurkivaara (Kuhmo) 9. heinäkuuta 1942,
Kuumu (Kuhmo) 9. heinäkuuta 1942,
Levävaara (Kuhmo),
Lokka Sodankylä) 14. heinäkuuta 1944,
Louhivaara (Inari) 6. syyskuuta 1944 – aselevon solmimisen jälkeen,
Lämsänkylä (Kuusamo),
Malahvia (Suomussalmi) 4. heinäkuuta 1943,
Murtovaara (Kuusamo),
Niemelä (Salla) 18. heinäkuuta 1943,
Nousukylä 21.kesäkuuta 1944,
Piilon talo (Pielisjärvi) 5. elokuuta 1944,
Pirttivaara (Suomussalmi) 1. elokuuta 1944,
Saija (Salla) 21. kesäkuuta 1944,
Seitajärvi (Savukoski) 7. heinäkuuta 1944,
Sormivaara ( Pielisjärvi) 30. heinäkuuta 1941,
Suorajärvi (Kuusamo),
Tuppuri (Suomussalmi) 26. kesäkuuta 1943,
Viianki (Suomussalmi) 4.heinäkuuta 1943,
Viiksimo (Kuhmo) 24. syyskuuta 1942,
Yliluiro (Sodankylä) 19. elokuuta 1943,
Ylivuokki (Suomussalmi) 6 heinäkuuta 1943.

Näin partisaanit hyökkäsivät Seitajärven kylään

Seitajärven partisaani-iskussa 7.7.1944 murhattiin 11 naista ja lasta. Perjantaina 7.7.1944 kello 3.30 aamuyöllä kun Seitajärven kylä vielä nukkui, alkoi neuvostopartisaanien julma hyökkäys. Kylän asukkaat heräävät kauhistuneina silmittömään ampumiseen ja konetuliaseiden rätinään. Partisaanit hyökkäävät samanaikaisesti Arajärven, Mattilan ja Ollilan taloihin. Järkyttyneet äidit ryntäävät suojelemaan lapsiaan. Isät ovat rintamalla. Taloissa on vain vanhuksia, naisia ja lapsia. Seitajärven kylä muuttunut aamuyön tunteina hirvittäväksi murhapaikaksi. Partisaanit ryöstivät kylästä kaiken mitä löysivät. Mukaansa he ottivat niin paljon kuin pystyivät kuljettamaan, sytyttäen sitten kylän talot ja rakennukset palamaan. Partisaanit ottivat vangiksi 18-vuotiaan Eliisa Ollilan ja 16-vuotiaan Valtterin sekä Jalmari Arajärven. Heidät murhattiin useita päiviä myöhemmin. Muut 11 naista ja lasta kuljetettiin metsään. Useimmat heistä raiskattiin, jonka jälkeen heidät kaikki surmattiin. He olivat viimeisillä voimillaan kuoleman tuskassa vääntäneet ja käpertäneet itsensä erilaisiin asentoihin. Monen silmät katsoivat lasittuneina ja kysyvinä tyhjyyteen. Monet kasvot olivat vääntyneet tuskasta mitä ihmeellisempään irvistykseen. Monien silmät oli myös sidottu kylästä ryöstetyillä pyyheliinoilla. Selvästi oli havaittavissa, että joku oli vielä yrittänyt paeta ja on koettanut vetää itseään tuskissaan maassa. Nyrkkiin kouristuneisiin käsiin ja sormien väliin on maasta irronnut sammalia ja marjanvarsia, kun hän on yrittänyt kiskoa itseään pois murhaajan ulottuvilta. Pakomatka on kuitenkin päättynyt tuskien taipaleella voimien loppuessa tai murhaajan luotiin.
Katso tarkemmin:
http://partisaanit.blogs.fi/

Selvitystä molemmin puolin rajaa

Vaiettu sota kirjan kirjoittaja Veikko Erkkilä on käynyt viiden vuoden aikana 34 kertaa Venäjän puolella ja tavannut myös partisaanihyökkäysten tekijöitä. Hän on tavannut komentajat Aleksandr Smirnovin ja Georgi Kalasnikovin, taistelija Aleksandr Smirnovin, joukkueenjohtaja Nikolai Dimitrenkon, partisaaniosaston tiedustelupäällikkö Anatoli Golubevin sekä lääkintäsisaret Valentina Derjabinan ja Helga Lobuhin.

Partisaani Valentin Smirnov kertoo Veikko Erkkilän kirjassa sivulla 106 Seitajärven vangeista näin:
”Meillä oli kolme vankia, kun pakenimme suomalaisia. Kun olimme jo lähellä rajaa ja olimme kulkeneet yli kolme päivää, esikunnasta tuli määräys luopua vangeista. Kukaan meistä ei olisi halunnut ampua heitä, mutta muuta ei kuulemma voitu tehdä. Meillä oli vankeina sisarukset, tyttö ja poika ja suomalainen sotilas. Minun tehtäväkseni määrättiin ampua tyttö. Olimme sopineet, että emme ammu sisaruksia toistensa nähden. Poika vietiin kauemmaksi, ja sen jälkeen olin näyttävinä tytölle jotain metsässä ja kun tyttö katsoi metsään, ammuin hänen takaraivoonsa kaksi laukausta. Luotien paineet heittivät tytön molemmat silmät kahden metrin päähän maahan. Olen nähnyt tästä tapahtumasta unta koko ikäni. Silmien lentäminen oli kauhistuttava näkymä. Minua seuraa tämä tapaus alinomaa.”

Tapahtumien taustaa

Partisaanien hyökkäykset suomalaisia siviilejä vastaan tuntuvat tänä päivänä järkyttäviltä, varsinkin kun ne erotetaan historiallisesta taustastaan. Siksi selventävää selitystäni seuraavilla riveillä.

Partisaani on yleisnimitys sissitaistelijalle, joka kuuluu järjestäytymättömään taisteluryhmittymään. Miksi neuvostoliittolaiset partisaanit hyökkäsivät viattomien suomalaisten siviilien kimppuun järkyttävin seurauksin? Suomi ja Neuvostoliitto olivat sodassa keskenään. Sissitoiminta oli yksi sodankäynnin muoto, jolla levitettiin pelkoa ja tuhoa vastustajan riveihin. Jatkosodassa Suomi taisteli yhdessä Saksan kanssa Neuvostoliittoa vastaan. Tuohon aikaan Suomi oli valloittanut suuren osan Neuvostoliitolle kuulunutta Karjalaa. Suomi piti yllä valloittamillaan alueilla Karjalassa omaa miehityshallintoaan. Suomella oli Karjalassa omat keskitysleirinsä, joissa oli yli 20 000 venäläistä, joista suurin osa oli naisia, lapsia ja vanhuksia. Keskitysleireille kuoli tuhansia venäläisiä. Suomen valloittamalta alueelta oli joutunut pakenemaan evakkoon yli 500 000 venäläistä. Suomalaisten vangeiksi joutui 64 000 – 72 000 venäläistä sotilasta, joista 18 550 kuoli Suomessa vankeudessa. Suomalaiset teloittivat noin 1000 neuvostosotilasta, koska nämä vangit eivät totelleet suomalaisten määräyksiä. Julmuudet olivat siis molemminpuolisia. Suomessa vaiettiin partisaanien julmuuksista kymmeniä vuosia Neuvostoliiton pelossa. Myös omat julmuudet on pidetty visusti salassa.

Kuva
Kirjan kansi Veikko Erkkilän kirjasta Vaiettu sota.
Lähdeainesto Tyyne Martikaisen kirjoitukset
 
Juttu Suomenmaa:ssa ;

Partisaanit hyökkäsivät Savukosken Kuoskun kylään syyskuussa 1941. Iskussa kuoli seitsemän ihmistä. Kuvassa emäntä Esteri Kuosku paistaa leipää tuhotun kotinsa raunioilla iskun jälkeen.

SUOMENMAA

Partisaani-iskujen totuutta vääristeltiin itänaapurissa
Samuli Vänttilä11.8.2013 11:00
Muokattu

24.11.2015 9:37
A-

A+

PARTISAANIEN sota-aikana tekemät tuhoiskut suomalaisiin siviilikyliin ovat tutkija Veikko Erkkilän mukaan eittämättä sotarikoksia.

Iskuissa hyökättiin täysin puolustuskyvyttömiä lapsia ja naisia vastaan mitä julmimmilla tavoilla.

Kohteet olivat poikkeuksetta pieniä, syrjäisiä kyliä, joissa ei ollut kunnollista puolustusta.

Seitajärven kylän iskuun liittyy myös seksuaalista väkivaltaa: raiskauksia ja ruumiiden häpäisyä.

Suomen keskusrikospoliisi aloitti vuonna 1999 partisaanitoiminnan tutkinnan. Iskuja tutkittiin murhina ja sotarikoksina.

Tutkinta kuitenkin keskeytyi vuonna 2003, kun Venäjä ei antanut lupaa arkistojensa läpikäymiseen.

Partisaani-iskuja tehtiin noin kolmeenkymmeneen siviilikylään ja niissä kuoli sotarikosten uhreina arviolta yhteensä 170 ihmistä.

Suomenmaa kertoi viikko sitten perjantaina Seitajärven partisaani-iskusta selvinneen Sirkka Lakelan kokemuksista.

ERKKILÄ on tutkinut partisaaniaihetta jo usean vuosikymmenen ajan. Venäjän puolella hän on kuitenkin törmännyt vaikeasti ylitettävään seinään.

Monet tutkinnan kannalta oleelliset arkistot Karjalan tasavallassa ovat olleet Erkkilältä suljetut, eikä sotarikoskysymyksiä ole päästy kunnolla selvittämään.


Kuva: SA-kuva

SUOMENMAA

– Venäläisille on hyvin vaikea käsitellä sitä, että he olisivat tehneet sotarikoksia sodassa, joka on heille kunniakas Suuri isänmaallinen sota, Erkkilä sanoo.

Iskujen uhreille ja heidän omaisilleen totuuden selvittäminen ja vääryyksien tunnustaminen Venäjän taholta olisi hyvin helpottava ja traumoja korjaava asia.

Sellaista on kuitenkin toistaiseksi turha odottaa.

PARTISAANIT ovat nauttineet Venäjällä sankarin mainetta.

Heidän kertomuksensa iskuista ovat olleet vääristeltyjä ja suurenneltuja.

Esimerkiksi Seitajärven kylää partisaanit väittivät kotimaassaan saksalaisten upseerien lepokodiksi, joka tuhottiin viimeiseen mieheen.

Todellisuudessa kylä oli viiden talon kokoinen siviilikohde, josta tapettiin 15 siviiliä 152 partisaanin ylivoimalla.

Tuhoisin partisaani-isku tehtiin Sodankylän Lokkaan, jossa kuoli 21 henkilöä. Heistä kaksikymmentä oli naisia ja lapsia. Ainoa miesuhri oli hänkin 66-vuotias siviili.

Partisaanien kertomuksissa Lokka oli varuskunta, jossa oli sotilaita ja aseellista vastarintaa.

– Hyökkäykset perustuvat kuitenkin nimenomaan siihen, että kyseessä oli siviilikohteita. Partisaanit tiesivät tasan tarkkaan millaisia paikkoja Seitajärvi ja Lokka olivat, Erkkilä sanoo.


Suomalaiset sotilaat pystyttivät partisaanien uhreiksi joutuneiden Suomen Sotilaskotiliiton johtohenkilöiden muistoksi ristin Juntusrannan-Murtovaaran maantien varteen heinäkuussa 1943.

SUOMENMAA

Tutkimuksissaan Erkkilä on kyennyt todistamaan, että partisaanit väijyivät kylien lähettyvillä useiden päivien ajan. Lisäksi neuvostotiedustelu oli etukäteen hankkinut tietoja kylistä.

Sotilaskohteiksi he eivät kyliä siten voineet luulla.

PARTISAANIEN valheelliset kertomukset perustuivat yllättävän tarkkaan suunnitelmallisuuteen.

Erkkilän mukaan partisaanit eivät valehdelleet Neuvostoliitossa odottavalle esikunnalleen, vaan esikunta osallistui iskuraporttien väärentämiseen tietoisena iskujen todellisuudesta.

Esikunta toteutti puolestaan salaisen poliisin elimenä tunnetun sisäasiainministeriön eli NKVD:n käskyjä.

– NKVD oli peitellysti partisaanitoiminnan takana, Erkkilä sanoo.

Partisaanitoiminta oli yksi osa Neuvostoliiton sodanaikaista tihutoimintaa. Desantit erikoistuivat vakoiluun, partisaanit ja erilaiset pienehköt tuhotyöryhmät tuhoamiseen.

Siviilikohteisiin iskemällä haluttiin aiheuttaa kauhua ja sekasortoa.

Siviilien saattaminen ”hermostuneen mielialan valtaan” oli yksi keskeisiä partisaanien opetuksia.

SEITAJÄRVI ja Lokka nousevat useimmiten esiin partisaani-iskuista puhuttaessa.


Kuva: SA-kuva

SUOMENMAA

Syynä on luultavasti iskujen tuhoisuus ja raakuus sekä kyläläisten oma tarve pitää muistamista yllä. Muut iskut eivät silti ole yhtään vähemmän traagisia.

Julmuuksia koettiin myös Suomussalmella, Kuusamossa, Kuhmossa, Sallassa ja oikeastaan koko itärajan alueella.

Kuhmon Hirvivaarassa partisaanit surmasivat seitsemän henkilöä, joukossa viisi lasta. Toiset viisi alle 10-vuotiasta lasta selvisivät hengissä aitasta, jonne partisaanit tappoivat konepistoolitulella heidän äitinsä.

Lieksan Kuorajärvellä tapettiin 13 siviiliä, myös pieniä lapsia. Kuusamon Lämsänkylällä partisaanit hyökkäsivät kuusihenkisen perheen taloon ja ampuivat sekä hakkasivat kaikki kuolleiksi.

Tuskallista listaa voisi jatkaa vaikka kuinka pitkästi.

TOTUUDEN selvittäminen venäläisten kanssa on viimeaikoina saanut uusia edistysaskelia.

Vast’ikään Erkkilän luona vieraili pieni venäläistutkijoiden joukko, joka on halukas selvittämään, mitä Suomen ja Neuvostoliiton välisessä sodassa oikeasti tapahtui.

Petroskoin yliopiston tutkijat vierailivat myös useissa partisaani-iskujen kohteiksi joutuneissa kylissä, esimerkiksi Lokassa.

Seitajärvellä he tapasivat Sirkka Lakelan.

– Tutkijat halusivat nähdä omin silmin tapahtumapaikkoja ja samalla tunnustaa iskut tapahtuneiksi. He myös pahoittelivat niitä.


Suomenmaa kertoi viikko sitten perjantaina Seitajärven partisaani-iskusta selvinneen Sirkka Lakelan kokemuksista. Kuvassa Lakela on sisarensa ja veljensä muistomerkin äärellä.

SUOMENMAA

– Uhreille ja heidän omaisilleen se oli ensiarvoisen tärkeää, luultavasti enemmän mitä he osasivat odottaa, Erkkilä sanoo.

Se valaa uskoa siihen, että totuus voidaan joskus selvittää.

Iskuja ei saada tapahtumattomiksi, mutta ihmiskunnan muistista niitä ei saa pyyhkiä.

Samuli Vänttilä
Suomenmaa

Aiheesta aikaisemmin:

Partisaani-isku toi tuskan, joka ei katoa


Kuva: Emma Taipale

SUOMENMAA
 
Leaderdog kirjoitti:
PERJANTAI 21. MARRASKUUTA 2008
--- NIPS---

Kuva
Kirjan kansi Veikko Erkkilän kirjasta Vaiettu sota.
Lähdeainesto Tyyne Martikaisen kirjoitukset
Klikkaa laajentaaksesi...

Pitäisikö kuitenkin laittaa vielä linkki alkuperäiselle sivulle?
 
Tuossa Suomenmaan jutussa Erkkilä kertoo, ettei ole saanut tutkimusaineistoa Venäjän arkistoista. Olisi mielenkiintoista tietää, milloin Erkkilä on tutkimuksiaan tehnyt. Minulle esiteltiin -04 "kaikkea partisaaneja käsittelevää" materiaalia Petroskoissa Valtionarkistossa ja kerrottiin aineiston oleva julkista. Tosin vähän epäselväksi jäi, oliko "koko" materiaali sittenkään siinä ja jos ei ollut, mitä puuttui. Samoin se, kuka olisi saanut ja keneltä olisi pitänyt kysyä tutkimuslupaa, jos olisi halunnut tutkia materiaalia, joka olisi mahdollisesti puuttunut julkistettujen joukosta. Milloin Erkkilä sitten lienee ollut liikkeellä? Onko aineistoa vielä tuolloin julkistettu vai onko se ollut sitten jälleen suljettuna? Venäjällä sekin nimittäin on mahdollista.

Toinen juttu on, että onko sulku sitten koskenut pelkästään Erkkilää. Hänen toimintansa sen ensimmäisen kirjan yhteydessä suututti venäläiset, eivätkä kyllä ihan kaikki suomalaisetkaan arvostaneet toimintaa. Enkä tarkoita nyt partisaanien toiminnasta kertomista. Itsekään en oikein perustanut siitä, että Erkkilä ensin kutsui entisen partisaanin Suomeen seminaarimatkalle ja ilmoitti sitten poliisille, että "Nyt se murhaaja on Suomessa. Pidättäkää se!"
 
Naapurin Kyyneltä vastaava radio:

sev.jpg
Severi-lähetin-vastaanotin


Severi, VRHV. Venäläinen desanttiradio, "Ryssän kyynel" . Lähetin-vastaanotin, teho noin 1,5 W, taajuusalue noin 3400 - 6800 kHz ( 88 - 44 m) VFO- tai kidetoiminen. Antennissa variometriviritys. Läheteluokka sähkötys A1. Radion koko 12 x 15,5 x 21,5 cm, vanerikotelo, paino noin 3 kg, sijoitettu kantolaukkuun 15 x 30 x 28 cm, anodiparistot 4 kpl 60V/ 0,45 Ah, hehkuparit 2 kpl 1,5 V/ 29Ah. Valmistettu Leningradissa piirityksen aikana ( alkaen -41). Putket 2 kpl 2K2M ja 1 kpl 2n-4m (T-24). Paino paristoineen noin 9 kg. Putket toimivat lähetyksessä ja vastaanotossa vuorotellen. Laitetta valmistettu myös verkkokäyttöisenä. Antenni 12 m tai 24 m taajuudesta riippuen, vastapaino 3 m. Laitteita saatu sotasaaliina Suomeen arviolta noin 60 kpl, joista 40 kpl jaettiin sodan päätyttyä salaisen viestiverkon tarpeisiin. Laite poistettu SA-varastoista 70-luvun alussa. Säilyneitä kappaleita tunnetaan Suomessa noin 12 kpl. Laitteesta on olemassa laaja, 66-sivuinen museodokumentointi. (SRHS).
 
Lisää tietoa naapurin radiosta:


agentt11.jpg
Venäläinen desanttiradio SEVER

Eräs toisen maailmansodan kuuluisimmista kaukopartioradioista oli venäläinen SEVER. Sitä käyttivät pääasiallisesti laskuvarjodesantit, joita koulutettiin Neuvostoliitossa erilaisia tiedustelu- ja hävitystehtäviä tai poliittista kiihotusta varten. Heidän joukkonsa oli kirjavaa; monet olivat aatteen läpitunkemia kommunisteja, toiset taas seikkailijoita. Joukossa oli toki myös hyvin koulutettuja ammattisotilaita, jotka hallitsivat sodan keinot laidasta laitaan.



ivan_desantti.jpg







Suomessa pidätettiin sotien aikana hieman yli 700 desanttia. Heillä oli aseistuksenaan pistooli tai konepistooli, tuholaistoimintaa varten räjähteitä ja viestiyhteyksiä varten radio. He liikkuivat tavallisesti kolmen ryhmissä, kahden urkkiessa ja yhden hoitaessa yhteyksiä tukikohtaan. Radistien suojelemiseksi heillä oli lupa vain pakottavissa tilanteissa taistella.

Desanttien osa oli yleensä julma. Suurin osa pidätettiin heti maahan laskeutumisen jälkeen. Mikäli desantti ei pidätettäessä esiintynyt armeijansa asepuvuissa tai tunnuksissa, tuomio oli yleensä kuolema.

Radiolaitteet, joita desantit eivät ehtineet tuhota, otettiin sotasaaliiksi. Arvellaan, että Suomeen saatiin sodan aikana noin 60 Severi-asemaa. Niistä lienee nykypolville säilynyt noin tusina. Suurin osa Severeistä on yksityisten henkilöiden omistuksessa, mutta pari hyvin säilynyttä ja täydellisesti varustettua laitteistoa löytyy myös Riihimäen viestimuseosta.




Severin suunnittelu aloitettiin jo vuonna 1939 kun Moskovan sähköteknillisen viestiliikenneinstituutin opiskelija Boris Mihalin päätti suunnitella aikansa pienimmän radioaseman, jota napapiirin asukkaiden ja geologien olisi helppo käyttää missä ja milloin tahansa. Työn valvojana toiminut professori B.P. Asejev asetti lisäksi ehdon, että laitteen tulisi soveltua myös sotilaskäyttöön. Radioasema sai nimekseen OMEGA. Sodan alkamisen jälkeen radioasemalle syntyi tarvetta ja sen teollinen valmistaminen aloitettiin Leningradissa. Nimekseen se sai SEVER "Pohjoinen".

Severin valmistaminen piiritetyssä ja nälkää näkevässä Leningradissa vaati todellista sitkeyttä. Valmistuksesta vastasi Kozitskovin tehdas 1941 alkaen. Piirityksen päättyessä Severien tuotanto oli jo noin 2000 laitetta kuukaudessa. Laitteen pääteputki oli alkujaan amerikkalainen mutta sekin korvattiin venäläisellä. Putkispesialisti löytyi etulinjan juoksuhaudasta.

Boris.A. Mihalin jatkoi sodan jälkeenkin työtään sotilasviestiliikenteen suunnittelijana. Hän sai työstään 11 kunniamerkkiä. Boris Andrejevits kuoli vakavaan sairauteen vuonna 1967.


SEVERIN TEKNILLISET TIEDOT

agentt12.jpg
agentt13.jpg
agentt15.jpg



Laitteen tyyppi: Lähetin - vastaanotin, erillisinä samassa kotelossa. Putket: Yhteensä kolme, jotka toimivat vuorotellen lähetin- ja vastaanotinkäytössä. Lähetelaji: CW eli sähkötys Lähetysteho: n. 1,5 - 2 W Taajuusalue TX: 3,4 - 6,25 MHz (sarja 1), 2,68 - 4,84 MHz ja 3,41 - 6,24 MHz (sarja 2) Taajuusalue RX: 3,5 - 6,8 MHz ja 6,5 - 12,0 MHz (sarja 1). Taajuusalue yksilöllinen, koska pohjaviritystrimmereitä ei ole ,2,1 - 4,18 MHz ja 3,75 - 7,32 MHz (sarja 2). Taajuuden asetus: VFO tai kide. Taajuuden asettelussa käytettiin viritystaulukkoa, koska asteikkoa ei oltu kalibroitu näyttämään suoraan taajuutta. Lähetin ja vastaanotin voitiin virittää eri taajuuksille. Radion koko: s120 mm x k155 mm x l215 mm Paino: n. 3 kg Kantolaukun koko: s150 mm x k300 mm x l280 mm Kantolaukun materiaali: Vihreäksi värjättyä palttinakangasta, sisäpuoli kumitettu Paristot: anodiparistot ; 4 kpl 60 V/ 0,45 Ah, kuivaparistot, hehkuparistot; 2 kpl 1,5 V/ 29 Ah, kuivaparistot Virrankulutus: hehkuvirta noin 250 mA, josta pääteputki yksin kulutti noin 130 mA. Anodivirta vastaanotossa noin 16 - 17 mA. Lähetyksellä noin 13 mA Paristolaukku: Ei tarkempaa tietoa, mutta ilmeisesti rakenteeltaan samankaltainen kuin hyppylaukku Valmistusmäärä: noin 20 000 laitetta (arvio) Valmistuspaikka: Leningradissa, saksalaispiirityksen aikana.

Sever sarjan 1 ja 2 erot

Sever 2 sarjan laitteet ovat muuten identtisiä sarjan 1 laitteiden kanssa mutta sarjan 2 lähetin toimii laajemmalla taajuusalueella. Tätä varten lähettimen kaksikkosäätökondensaattorin akseli on varustettu epäkeskopyörillä, jotka kytkevät kytkinlamellien välityksellä pohjavirityskondensaattorit ja -trimmerit säätökondensaattorien rinnalle. Vaikutus taajuusalueeseen on edellä teknillisissä tiedoissa esitetyn kaltainen.

SEVERIN VARUSTEISTA

Sever matkalaukussa:

Tällä hetkellä Suomesta on tiedossa on yhteensä noin tusina Severeitä. Näistä yksi (nro 63-28) on allekirjoittaneen omistuksessa, yksi (nro 4-26) TV 2:n rekvisiittavarastossa (sijainti tällä hetkellä tuntematon), kolme Riihimäen viestimuseossa (mm nro 30-22). Tiettävästi viimeinen Sever poistettiin vuonna 1972 Lylyn viestivarikolta ja se on juuri tuo TV 2:n omistama laite. On kuitenkin todennäköistä, että muitakin Severeitä on säilynyt.

Riihimäen laitteet lienevät tällä hetkellä varusteiltaan täydellisimmät. Ne on pakattu varusteineen siviilimallisiin, kooltaan noin s 360 mm x l 520 mm x k 135 mm matkalaukkuihin. Matkalaukun kannessa on koneella Viestivarikolla 20.8. 1951 konekirjoitettu lappu, jossa on luettelo matkalaukun sisällöstä:

VRHV No: 30 - 22
1 kpl Asema putkineen
1 kpl Kuulokkeet
1 kpl Sähkötysavain
3 kpl Ohjauskiteitä
2 kpl Antenneja 24 m ja 12 m
2 kpl Vastapainoja 12 m ja 3 m
1 kpl Heittonaru kelalla
1 kpl Heittopaino
1 kpl Virityskäyrä

Severit saivat Suomessa tyyppimerkinnän VRHV.

On varsin todennäköistä, että nämä hyppylaukuissaan olevat radiot on pakattu vasta Suomessa matkalaukkuihin. Matkalaukun materiaali muistuttaa suuresti Kyynel-radion pahvilaukkua. Niitä valmisti Tampereella Pahvinjalostus Oy.
Myös desantit ovat käyttäneet tavallisia matkalaukkuja kuljettaessaan radioitaan siviilikeskuksissa, koska hyppylaukku sellaisenaan olisi ollut liian huomiota herättävä. Joidenkin desanttien tiedetään paljastuneen, kun heidän kuljettamansa matkalaukku onkin rutiinitarkastuksessa sisältänyt Severin. Riihimäen viestimuseossa esillä oleva Sever on yksi näistä.

Aseman varaputkisarja on ollut seuraava: 2 kpl 2K2M ja 1 kpl CB 244 (myös tyyppimerkinnällä 24) pääteputkea eli kaikkia tarvittavia putkia yksi kutakin. Lisäksi antennivirityksen merkkilamppuja 2,5 V/ 0,06 A oli kolme. Hyppylaukussa oli myös joitakin työkaluja pienempiä korjauksia varten.

Riihimäellä olevan laitteen ruskeat, bakeliittikuoriset kiteet ovat säilyneet. Ne ovat halkaisijaltaan 35 mm leveitä ja korkeudeltaan 20 mm nappimaisia, yläreunastaan pyöristettyjä lieriöitä. Liitinkontaktit ovat pohjassa. Niiden päälle on kaiverrettu aallonpituutta vastaavat merkinnät 1) 71,79 m ( 4178 kHz ) , 2) 63,63 m ( 4715 kHz ) ja 3) 57,69 m ( 5200 kHz ). Kidekotelon sisällä olevan kiteen levy lienee halkaisijaltaan noin 25 mm kokoinen. Tällaisen kiteen kestämä kidevirta on varsin suuri jopa 50 - 100 mA luokkaa.

Antennit vastapainoineen on kelattu vanerikelalle ja sidottu nahkahihnalla. Antennilanka on monisäikeistä tekstiilipäällysteistä johtoa. Antennilankojen pituudet eri aaltoalueilla ovat seuraavat: alueella 2,68 - 4,84 MHz, 24 m koskettimessa A1, vastapaino 12 m koskettimessa A3. Tätä suuremmilla taajuuksilla antenni 12 m koskettimessa A2 ja vastapaino 3 m koskettimessa A3.

Severien numerointi on stanssattu vasta Suomessa. Omassa laitteessani stanssattujen numeroiden vieressä olevat lyijykynällä kirjoitetut numerot ovat ilmeisesti tehty stanssaajalle muistinumeroiksi ja niiden viereen stanssaukset on sitten lyöty. Numerointi vastaa desanttien kuulusteluraporttien numerointia. Mitään erityisempää loogisuutta ei numeroinnille voi näiden kolmen esimerkkilaitteen perusteella löytää. Ilmeisesti se on jonkinlainen juokseva diariointi-tapa.

Laitteen kuulokkeet ovat olleet tavanomaiset sankamalliset ja korkeaohmiset ( n. 300 ohmia) kuulokkeet. Kuulokeliitin edustaa pistokejaoltaan tavanomaista mallia ja onkin luultavaa, että kuulokkeita on voitu vaihdella. Sähkötysavain ollut hyvin pienikokoinen, mustalla bakeliitilla koteloitu malli.

Hyppylaukku

agentt18.gif
Venäläinen Sever-asema alkuperäisessä hyppylaukussaan.

Severin hyppylaukku on kooltaan k 300 mm x l 280 mm x s 150 mm. Sen materiaali on karkeakudoksista, ulkopinnaltaan vihreäksi värjättyä ja sisäpuoleltaan kumitettua palttinakangasta. Laukku on varustettu olkahihnalla ja vyöhön sopivalla kantolenkillä. Laukun alapohjan sisäpuolella on vanerilevy, jossa on naulattuna Severin pohjassa olevien jalaksien ulkoreunoja myötäilevät vaneririmat. Vanerissa on kiinnitettynä myös Severin alumiinista valmistetun suojakannen (ks. kuva matkalaukusta) saranat. Laukkussa on kangasväliseinä. Väliseinään on neulottu taskut työkaluja ja varaputkia varten. Laukun sulkeminen tapahtuu viidellä läpällä ja hihnoilla varustetulla kansiläpällä.

Paristot

Severin paristolaukku oli erillinen n. 6 kg painava pakkaus. Sen materiaali oli samanlaista palttinakangasta kuin hyppylaukku. Paristot kytkettiin Severiin 75 cm pitkällä punotulla kaapelilla. Kaapelin päässä oli bakeliittivalmisteinen jakorasia, jossa oli kuusi naparuuvia. Näistä haarautui edelleen kuusi noin 30 cm pitkää johdinta, jotka kytkettiin paristoihin.

Anodipariston muodostivat neljä 60 V:n paristoa. Niiden tyyppimerkintä oli -60, 0,45 ( BAS-60, 0.45 Ah) ja hehkupareina kaksi kappaletta 1,5 V pareja (29 Ah, 1,5 V).

Jos paristoista oli puutetta, voitiin käyttää myös kolmea 180 V anodiparia, oikosulkemalla jakorasian 180 V:n ja 240 V:n valiset naparuuvit.

Paristojen täydennys oli ainainen ongelma. Yleensä niitä saatiin joko laskuvarjopudotuksina tai niitä hankittiin tarpeen pakottaessa yhteisyöhalukkailta siviilihenkilöiltä.


VERKKOKÄYTTÖINEN SEVER

agentt14.jpg


Severiä valmistettiin myös verkkokäyttöisenä mallina. Tämän Sever-tyypin kytkentäkaavio on esitetty sarjan 1 ja 2 kytkentäkaavioiden yhteydessä. Laite on ollut ulkonäöltään samanlainen, mutta siinä on käytetty hieman eri tyyppisiä, metallikuorisia putkia. Myös kytkennässä on erilaisista putkista johtuen muutoksia, lähinnä jännitteiden syötön ja komponenttiarvojen suhteen. Todennäköisesti laite on ollut myös jonkin verran isompi lähetysteholtaan, koska anodi- ja hilajännitteet ovat olleet suurempia. Muuten taajuusalue ym. ominaisuudet ovat vastaavat sarjan 1 ja 2 laitteisiin verrattuna. Virtalähteessä tasasuuntaus on tehty kahdella koaaltotasasuuntaajaksi kytketyllä kaksoistriodilla. Muuntajan ensiöpuolella on valintakytkimet erilaisia verkkojännitteitä varten. Virtalähteen erilaiset jännitteet on tehty vastuksien muodostamilla jännitteen jakajilla. Kytkentä on kömpelö ja vaarallinenkin, koska anodijännitteellä on galvaaninen yhteys suoraan muuntajan ensiöpuolelle.
Leikkisesti sitä nimitettiin Suomessa "Desantin tappajaksi". (Esko Jokisen kommentti)

SEVERIN VIRITTÄMINEN

Haluttua taajuutta vastaavat asteikkolukemat katsotaan viritystaulukosta. Hehkujännitteen Filament-potentiometri käännetään ääriasentoonsa vastapäivään. Lähetys-vastaanotto kytkin käännetään asentoon Receiv. ja säädetään Filament-potentiometriä niin, että mittarin näyttämä on 2,0 V. Transm-asennossa hehkujännite asettuu arvoon 2,1 - 2,15 V. Anodijännite vaihtelee paristojen kunnosta riippuen välillä min 145 V normaali 185 V. Painettaessa avainta ja samalla variometrin nuppia kääntelemällä virityslamppu osoittaa minimikirkkautta antennin virittyessä. Painettaessa viritysnappia lamppu palaa maksimikirkkaudellaan.

SEVER MAAILMALLA

Toisen maailmansodan aikana Severeitä joutui saksalaisten saaliiksi noin 1000 kpl. Ne annettiin yleensä rintamajoukkojen käyttöön. Näistä säilyneistä kappaleista ei tällä hetkellä ole vielä tietoa. Norjassa Severistä on kirjoitettu ainakin yksi artikkeli sikäläisen radiohistoriallisen seuran äänenkannattajassa "Hello Hello-lehdessä". Artikkelin mukaan Neuvostoliitossa koulutetut kommunistidesantit vakoilivat saksalaisten sotavoimien ja laivaston liikkeitä Norjan pohjoisosissa. Heidän vasta-asemansa olivat sijainneet yleensä Murmanskin alueella. Toiminta oli tärkeää myös liittoutuneitten kannalta, sillä he toimittivat laivasaattueilla runsaasti sotamateriaalia Neuvostoliittoon. Venäläismieliset partisaanit eivät tiettävästi kuitenkaan olleet erityisemmin yhteistoiminnassa tavallisen norjalaisen siviiliväestön tai vastarintaliikkeen kanssa. He toimivat itsenäisesti ja salassa, välttäen taistelukosketusta saksalaisiin. Heidän tyypillisiä lymypaikkojaan olivat kallioluolat ja korsut. Huoltonsa neuvosto-desantit saivat laskuvarjopudotuksin tai paikallisilta kommunistimieliseltä siviileiltä. Mitkään liittoutuneiden vastarintajärjestöistä eivät tiettävästi olleet koskaan yhteistyössä heidän kanssaan.

Norjassa on säilynyt vain yksi laite. Se on sijoitettu näytteille Norges Hjemmefrontmuseum'iin Oslossa. Laite on melko huonokuntoinen. Siitä puuttuu mm. lähettimen aaltoalueen säätönuppi.

Pc120057.jpg
Norjan vastarintamuseon huonokuntoinen Sever.

Olen saanut ystävieni välityksellä petroskoilaisen rouva L Markowin kommentin, joka kuuluu:

Kyllä se tämä sama on jolla mekin naputeltiin. Nimitys oli sama Sever, johon liittyi vielä BIS - 2. Voi olla, että jollain tavalla erosivat toisistaan, jospa tämä oli viimeistellympi "Ratsi". Ja sama se siellä oli museossakin ( tarkoittaa Petroskoin partisaanimuseota ). Sääli ettei se museo enää toimi, mutta kai ne esineet on siirretty toiseen museoon .

Rouva Markow sai sota-aikana desanttiradistin koulutuksen. Sota onneksi ehti loppua ennen kuin hän olisi joutunut rintamalle.

Suomalaiset lienevät saaneet sotasaaliina noin 60 laitetta. Näistä 40 jaettiin väliaikaisesti salaisen viestiliikenneverkon tarpeisiin sodan loppupuolella muiden jäädessä varastoon. Varastossa olleet Severit poistettiin romuhuutokaupassa 70-luvun alussa. Olisi mielenkiintoista tietää, onko muita yksilöitä säilynyt näiden muutamien tunnettujen kappaleiden lisäksi.

PS: Tein tämän kertomuksen jo vuosia sitten. Nyt vuonna 2008, uusia Severeitä ei ole tullut tietooni kuin parisen kappaletta. Valtaosa niistä lienee lopullisesti hävinneen.


Lähde:

http://personal.inet.fi/koti/antero.tanninen/agentti.html
 
Partisaanit ovat hyvä esimerkki sodan totuudesta, jos Neuvostoliitto olisi hävinnyt sodan, olisi kiinni saadut partisaanit hirtetty sotarikollisena. Nyt sitten heistä tuli sankareita ja Saksalaiset saivat köyden kaulaansa(moni toki ansionsa mukaan).
 
Noh,varsinasta desanttiketjua ei ole mutta laitetaan tänne, samasta maasta kun kerran ovat ja tänään Yleltä uutisoitiin;
Kotimaa 23.4.2016 klo 12:37
Emäntä potkaisi mätästä ja löysi sotaharvinaisuuden – ”Museaalinen arvo mittaamaton”
Desanttiradio Sever oli piilossa lähes 70 vuotta, kunnes se päätyi ihmisten ihailtavaksi museoon. Radion löytyminen oli onnekas sattuma, luumäkeläisen tilan emäntä törmäsi siihen puolukkametsällä syksyllä 1944.

Luumäen Hermusen kylästä löytynyt desanttiradio Sever on monellakin tapaa harvinainen. Nyt se on nähtävillä Kouvolan sotilasradiomuseossa. Kuva: Mari Pekkanen / Yle
Mistä on kyse?
  • Desanttiradio Sever löytyi Luumäeltä, Hermusen kylästä syksyllä 1944
  • Radio oli navetan vintillä piilossa kesään 2013 saakka
  • Nyt Sever on nähtävillä Kouvolan sotilasradiomuseossa

Kesällä 1944, kun suurhyökkäys riehui Kannaksella, lähetettiin Neuvostoliitosta useita desanttipartioita Suomeen rintamalinjojen taakse. Paikalliset asukkaat osasivat odottaa ei-toivottuja vieraita, joten suurin osa desanteista jäi kiinni heti laskeuduttuaan. Näin kävi myös Etelä-Karjalassa Luumäellä, Hermusen kylässä, jossa ainakin yksi desantti jäi kiinni.

Loppukesästä 1944 Hermusen kylän asukkaat havaitsivat onkireissullaan pusikoista outoa narua. Aikansa mättäitä käänneltyään he löysivät taitavasti kätkettyjä laskuvarjoja: kaksi miehistövarjoa ja kaksi muonatorpedojen varjoa. Samasta paikasta löytyi myös elintarvikkeita, vaatteita ja muuta tavaraa. Vodkaakin. Se tosin katosi nopeasti kodinturvamiesten tarpeisiin, muut tavarat toimitettiin esikuntiin.



Rahallista arvoa ei voi mitata.

– Kari Syrjänen

Syksyllä kun rauha jo orasti, lähti talon emäntä samalle alueelle, suolammen rantaan etsimään puolukoita ja potkaisi jalkansa terävän puulaatikon reunaan. Sisukkaana naisena tunnettu emäntä kiskoi laatikon turpeen alta esiin, mutta ei saanut sitä auki. Emäntä hakkasi laatikkoa käkkärämännyn kupeeseen niin kauan kunnes laatikko aukesi. Laatikosta paljastui ruskeakankainen reppu, jonka sisällä oli pelottavan näköinen vihreä sähkökoje.


Koje kiikutettiin kotiin ja talon väki päätteli, että se on desanttien piilottama radio. Koska sota näytti olevan loppumassa, ei vekottimesta ilmoitettu minnekään, vaan koje piilotettiin navetan vintille. Vuodet kuluivat ja radio unohtui navetan vintille.

70 vuotta piilossa
Kesällä 2013 Utissa järjestettiin laskuvarjojääkäreiden toimintapäivä, jossa Kouvolan sotilasradiomuseolla oli oma esittelypisteensä. Paikalle saapui myös luumäkeläismies lähes 70 vuotta piilossa olleen Severin kera ja kysyi, olisiko museolla sellaiselle tarvetta, näyttelytarkoituksessa. Omistaja ei halunnut myydä Severiä, joten se päätyi sotilasradiomuseolle lainaan.

Nyt tämä desanttiradio täydellisine varaosasarjoineen ja virtalähteineen on nähtävillä Kouvolan sotilasradiomuseolla. Severin päällä on kuulokkeet ja sen edessä sähkötysavain – Sever on pelkästään sähkötyslähetin, sillä ei ole voinut välittää puheviestejä. Näytillä on myös hyppylaukku, jonne kaikki on ollut pakattuna. Laukusta löytyivät varaosaputket, työkalut ja verkkovirtalaite, jolla laitetta on käytetty.



Onnekas sattuma, että hän potkaisi juuri sitä ruohomätästä.

– Kari Syrjänen

– En ole uskaltanut laittaa töpseliä seinään, että mahtaisiko tuo toimia. Mutta kyllä se näyttää ihan toimintakuntoiselta, Kouvolan sotilasradiomuseon vastaava Kari Syrjänen hymyilee.


Suomalaisille desanttiradioita jäi sotasaaliiksi noin 60 kappaletta ja kaikki saivat viestivarikolla stanssatun numeron kylkiinsä. Syrjänen ei tiedä muita desanttiradioita, jotka eivät olisi sotasaaliita. Muut Syrjäsen tietämät, saaliiksi saadut radiot olivat akku- tai paristokäyttöisiä. Hermusen kylästä löydetty radio on siis harvinaisuus: siinä on verkkovirtalaite ja se ei ole missään vaiheessa ollut viranomaisten tarkastettavana.

– Että se on verkkolaitteella varustettu osoittaa, ettei sitä ollut tarkoitus käyttää mistään saunan takaa pusikosta, vaan ihan sieltä saunasta tai muualta, missä sähköä on ollut saatavilla, Syrjänen kertoo.

Museaalinen arvo mittaamaton
Sever päätyi Kouvolaan onnekkaiden sattumien kautta. Kari Syrjänen on käynyt jututtamassa pari vuotta sitten talon emäntää, joka laatikkoon aikanaan törmäsi. Emäntä ei tosin enää muista tapahtuneesta mitään, mutta jälkipolvet ovat kertoneet tarinaa eteenpäin.

Desanttiradio Sever on lähes täydellisessä kunnossa. Kari Syrjäsen mukaan on onni, että talon emäntä puolukkareissullaan törmäsi laatikkoon.



En ole uskaltanut laittaa töpseliä seinään.

– Kari Syrjänen

– Onnekas sattuma, että hän potkaisi juuri sitä ruohomätästä. Laitteessa on vanerista tehdyt kuoret. Toki se on ollut hyppylaukussa, joka on öljykangasta ja suojaa vähän kosteudelta, mutta ei radio kauaa ole maassa ollut, Syrjänen pohtii.


Syrjänen kuuli, että talon lapset ovat kuulokkeet korvissa juosseet ympäri pihaa ja leikkineet desantteja, mutta muuten laitteeseen ei ole ollut lupa koskea. Hyväkuntoisena säilyneen Severin arvoa on vaikea määritellä.

– Rahallista arvoa ei voi mitata. Komponenttien summa voi olla arvoltaan 20 euroa, mutta museaalinen arvo on mittaamaton. Suomessa en näitä tiedä myydyn, mutta ulkomailla ne ovat vaihtaneet omistajaa 500–1000 euron hintaan, Syrjänen sanoo.
 
Ylen elävästä arkistosta:

Seitajärvellä tapetut naiset ja lapset olivat jatkosodan vaiettuja uhreja
JULKAISTU 17.08.2016 - 09:37. PÄIVITETTY 01.09.2016 - 08:54
JAA:2315
17-3746535fa5aeaa008.jpg
JANNE HUTTUNENHELSINKI


Neuvostoliittolaiset partisaanit tekivät jatkosodan aikana kymmeniä hyökkäyksiä Suomen puolella olleisiin pieniin korpikyliin. Partisaanit surmasivat retkillään yhteensä 181 siviiliä vuosina 1941–44. Mannerheim-ristin ritari Olavi Alakulppi kertoo sotilasuransa karmeimmasta kokemuksesta, kun hän miehineen löysi Savukosken Seitajärvellä partisaanien julmasti surmaamat naiset ja lapset. Artikkeli sisältää järkyttäviä kuvia ja haastaltavien kertomuksia.

Partisaanien siviilikyliin tekemät hyökkäykset olivat Suomessa kielletty aihe vuosikymmeniä. Suomi oli sodan jälkeen vaikeassa ulkopoliittisessa tilanteessa, ja maan virallinen kanta oli, ettei Neuvostoliitto hyökännyt sodan aikana siviilikohteita vastaan. Hyökkäyksistä pelastuneet ja niissä omaisiaan menettäneet syrjäkylien asukkaat yrittivät löytää kadonneita sukulaisiaan ja saada heille oikeutta, mutta ilman tulosta. Neuvostoliiton omissa sotapäiväkirjoissa ja asiakirjoissa partisaanijoukkojen hyökkäysten kerrottiin kohdistuneen vain sotilaallisiin kohteisiin.

Partisaanien torjuntaan erikoistuneessa joukko-osastossa palvellut Olavi Alakulppi kertoi vuonna 1987 nauhoitetussa haastattelussa yrittäneensä viedä partisaanihyökkäykset sotarikoksia tutkivalle YK:n komissiolle vuonna 1949. Neuvostoliiton YK-lähettiläs kielsi jyrkästi neuvostosotilaiden syyllistyneen siviiliväestön surmiin ja jopa kyseenalaisti Alakulpin sotakokemukset Suomen rintamilta. Suomen YK-lähettiläs ei ottanut Alakulpin raporttiin – joka sisälsi mm. valokuvia – kantaa, ja asian käsittely tyssäsi siihen.

img111903-previewImage.jpg
Käynnistä Olavi Alakulppi kertoo Seitajärven tapahtumista

Asian yllä leijuneen mystisen hiljaisuuden rikkoi lopulta vasta Veikko Erkkilän vuonna 1998 julkaistu teos Vaiettu sota. Neuvostoliiton partisaanien iskut suomalaisiin kyliin. Erkkilä haastatteli kirjaansa varten paitsi hyökkäyksistä selvinneitä suomalaisia, myös niitä suorittamassa olleita partisaaneja. Valtion tiedonjulkistamispalkinnollakin palkittua kirjaa seurannut julkinen keskustelu toi iskujen kammottavat yksityiskohdat vihdoin suuren yleisön tietoisuuteen.

Partisaanit hyökkäsivät Seitajärven nukkuvaan kylään
Pohjois-Suomessa ei sodan aikana ollut kiinteitä rintamalinjoja, vaan laajoissa erämaassa liikkui suomalaisia, saksalaisia sekä neuvostoliittolaisia partioita. Suomen puolella oli paljon pieniä, muutaman talon kyliä, joihin ei usein vienyt polkua kummempaa tietä. Näissä kylissä saattoi olla muutama sotilas vartiomiehenä partisaanien varalta, mutta monet siviilit olivat onnensa nojassa.

Savukosken Seitajärvi sijaitsi satakunta kilometriä rajalta, ja viiden talouden kylää vartioi yhdeksänhenkinen sotilasosasto. Heinäkuun alkupuolella 1944 kylän tytöt ilmoittivat vartiopäällikölle kuulleensa venäjänkielistä puhetta metsästä, mutta päällikkö ei uskonut heitä eikä asiaa käyty tarkastamassa. Edes seuraavana päivänä karjaveräjän luota löytyneet vieraat jalanjäljet eivät saaneet vartiopäällikköä vakuuttumaan partisaanien läsnäolosta.

Aamuyöllä 7. heinäkuuta 48 partisaanin vahvuinen osasto hyökkäsi nukkuvaan kylään, joka heräsi kylän koirien raivoisaan haukuntaan. Yllätetyistä suomalaissotilaista ei ollut vastusta partisaaneille, jotka ottivat kylän haltuunsa lyhyen tulitaistelun jälkeen. Piiloon menneitä ihmisiä partisaanit houkuttelivat esiin lupaamalla suomeksi, ettei näille tehdä pahaa. Antautuneet kyläläiset partisaanit ottivat mukaansa. Lähtiessään neuvostoliittolaiset sytyttivät suurimman osan kylän rakennuksista palamaan.

Hävityksen jälkeen partisaanit vetäytyivät korpien kätköön siellä odottavan pääjoukon luokse. Heidän mukanaan oli 11 vankia, joista suurin osa oli yhä yöpuvuissaan.

Osa hyökkäyksestä pakoon selvinneistä ihmisistä saapui samoihin aikoihin Värriön kylään, josta saatiin hälytettyä suomalaisjoukot. Pakoon päässeiden joukossa oli myös tapahtuma-aikaan 10-vuotias Sirkka Lakela (os. Ollila), joka äitinsä ja sisarustensa kanssa nukkui hyökkäyksen aikaan hevostallissa. Perhe pääsi isoveli Valtteri Ollilaa lukuun ottamatta pakenemaan tallin lantaluukun kautta, Valtteri jäi partisaanien vangiksi. Sirkka Lakela kertoi pelastumisestaan Yle Radio Suomessa vuonna 2008.

img111904-previewImage.jpg
Käynnistä Sirkka Lakela kertoo Seitajärven hyökkäyksestä

Lapin pohjoisosaa valvoi 500 miehen vahvuinen Erillinen Osasto Sau, joka oli erikoistunut partisaanien torjuntaan. Osasto Sau lähti liikkeelle nopeiden valmistelujen jälkeen kahdella kevyellä joukkueella. Luutnantti Olavi Alakulpin joukkue suuntasi Värriön kautta Seitajärvelle, toinen joukkue kuljetettiin rajalle päin katkaisemaan pakenevien partisaanien paluutietä.

Alakulpin miehet tekevät karmean löydön
Alakulpin joukkue saapui Seitajärvelle iltapäivällä, noin yhdeksän tuntia hyökkäyksen jälkeen. Sotilaat tapasivat kylällä eloonjääneitä, joilta he saivat tietoja hyökkäyksestä. Osasto lähti jälkikoirien kanssa pikamarssia partisaanien perään.

Muutaman kilometrin jälkeen he törmäsivät karmaisevaan näkyyn: kylältä siepatut naiset ja lapset löydettiin surmattuina metsästä. He olivat osittain tai kokonaan alasti, osa oli myös raiskattu. Surmatyöt oli tehty ampumalla, puukoilla ja pistimillä. Tapettujen joukossa oli Alakulpin mukaan sotilaiden tuttuja, sukulaisia ja tyttöystäviä.


Seitajärven partisaanihyökkäyksen siviiliuhreja 7. heinäkuuta1944. Kuva: SA-kuva

Luutnantti Olavi Alakulppi (toinen oik.) kuuntelemassa 80-vuotiaan metsänvartija Pekka Ikäheimosen elämänvaiheita ja -kokemuksia Savukoskella 29.9.1943. Kuva: SA-kuva
Yllättäen yhden tytön huomattiin olevan elossa, vaikka häntä oli pistetty kaksi kertaa pistimellä rintaan. Tyttö näytteli kuollutta, kunnes vihdoin uskoi paikalle saapuneet sotilaat suomalaisiksi. Seitajärvelle tilattu saksalainen vesitaso vei 8-vuotiaan tytön sairaalaan ja hän pelastui.

Osasto Sau jatkoi partisaanien jäljittämistä ja sai kontaktin partisaanien jälkijoukkoihin. Taisteluita käytiin aamuyöhön saakka. Suomalaiset ampuivat kaikkiaan 33 partisaania, mutta pääjoukko pääsi pakemaan Kemijoen yli eikä heidän jälkiään enää löydetty.

En ollut katkera. Mutta olin entistä päättäväisempi, että tämä asia täytyy jonakin päivänä tuoda esille julkisesti, koska se oli niin suuri murhajuttu.― Olavi Alakulppi radiohaastattelussa vuonna 1987
Yhteensä Seitajärvelle tehdyssä iskussa kuoli 14 siviiliä ja kaksi sotilasta. Alakulpin joukkojen löytämällä Paavonkankaan surmapaikalla tapettiin kaksi täysi-ikäistä naista ja kahdeksan tyttöä. Lapsista nuorin oli seitsemän kuukauden ikäinen. Sirkka Lakelan sisarukset Valtteri ja Eliisi Ollilan sekä yhden sotilaan partisaanit ampuivat myöhemmin, ja yksi nainen kuoli jo Seitajärven hyökkäyksessä. Neuvostoliittolaisen partisaaniosaston tekemän virallisen raportin mukaan he hyökkäsivät Seitajärvellä “suomalaiseen varuskuntaan tuhoten 94 henkeä”.

Kaikkiaan Neuvostoliiton partisaanit iskivät Suomen puolella 45 kertaa. Tuhoisin isku tehtiin Lokkaan, jossa kuoli 21 siviiliä, joista 20 oli naisia ja lapsia. Osasto Sau jahtasi partisaaneja viikon verran, mutta silläkin kertaa partisaanit onnistuivat ohittamaan suomalaisten väijytykset.

Lähteet:
Erkkilä, Veikko: Vaiettu sota. Neuvostoliiton partisaanien iskut suomalaisiin kyliin.
Erkkilä, Veikko: Viimeinen aamu. Neuvostopartisaanien vaietut jäljet.

Olavi Alakulppi

Olavi Alakulppi joulukuussa 1941. Kuva: Museovirasto / Pauli Jänis
- syntyi Rovaniemen maalaiskunnassa vuonna 1915

- voitti maastohiihdon MM-kultaa 4 x 10 kilometrin viestissä Zakopanessa 1939

- edusti MM-kisoissa myös Yhdysvaltoja vuoden 1950 MM-kisoissa Lake Placidissa

- ylennettiin talvisodan aikana vääpeliksi ja kävi välirauhan aikana upseerikoulun

- toimi jatkosodassa mm. kaukopartioiden johtajana sekä partisaanien torjuntaan erikoistuneessa osastossa Lapissa

- Olavi Alakulppi on Mannerheim-ristin ritari nro 72, lisäksi hänet palkittiin jatkosodassa saksalaisella rautaristillä

- joutui pakenemaan Suomesta vuonna 1945 asekätkentäjutun vuoksi

- teki pitkän uran Yhdysvaltain armeijassa mm. talvisodankäynnin kouluttajana ja operatiivisena upseerina

- yleni everstiluutnantiksi saakka, palkittiin mm. Bronze Starilla

- kuoli Yhdysvaltain Petersburgissa vuonna 1990
 
Malahvian ja Viiangin partisaani-iskuissa on se mielenkiintoinen yksityiskohta, että molemmat kylät jäivät talvisodassa suomalaisilta evakuoimatta ja kyläläiset evakuoituivat tammikuussa -40 omatoimisesti Neuvostoliittoon, jossa heidät sijoitettiin muiden Suomussalmelta Neuvostoliittoon siirrettyjen/siirtyneiden suomalaisten mukaan Kintismän internointileirille. Erittäin todennäköisesti talvisodan aikaisella toiminnalla ei ole ollut vaikutusta jatkosodan partisaani-iskuihin, mutta jossain määrin voidaan jälkiviisaasti todeta, että "omat" koira purivat.

Mikä ei tietenkään sinänsä muuta siviileihin kohdistunutta iskua yhtään hyväksyttävämmäksi tai vähennä malahvialaisten tai viiankilaisten kärsimyksiä tai traumoja.

Edit. Leirin nimi oikein. Interposolka oli toinen Laatokan Karjalan väestön internointileireistä. Toinen oli Kaimaoja.
 
Viimeksi muokattu:
Tunnen wanhoja ihmisiä, joiden sukulaisia murhattiin tuossa Lieksan puolessa. Muutaman kerran on näistä tapahtumista ollut juttua ja joka kerta toistuu kysymys: miksi suomalaisia ei evakuoitu alueilta, joissa partisaanitoimintaa oli viimeistään -42? Kun ihmiset sodan jälkeen loihe kyselemään näitä hankalia, viranomaiset olivat vain käskeneet vaikenemaan asioista. Näinköhän näistä vaiettiin pelkästään siksi, että "neukku suuttuu, jos mälvätään sotarikoksilla".....taisi enemmän viranomaisten persettä poltella se, että jätettiin ihmiset (siviilit) partisaanien sekaan asumaan. Asukkaita tällä vyöhykkeellä ei ollut niin paljon, etteikö kaiken muun ohella heitä olisi voitu evakuoida.

En viitsi avoimella, kirkasotsaisuuden leimalla varustetulla foorumilla avoimesti kertoa, mitä mieltä olen tuolloisesta toiminnasta.

Mikään kotokutoinen omatoimimölöily ei silti poista sitä, että partisaanit tekivät sotarikoksia de facto.

Tuota yllä kuvaamaani ratkaisua leimaa todennäköisesti niin inhorealistinen ja inhoittava logiikka, että Jäsen Laamanatorin Nato-povailut ovat silkkaa lasten kuurupiiloa siihen verrattuna.
 
baikal kirjoitti:
Tunnen wanhoja ihmisiä, joiden sukulaisia murhattiin tuossa Lieksan puolessa. Muutaman kerran on näistä tapahtumista ollut juttua ja joka kerta toistuu kysymys: miksi suomalaisia ei evakuoitu alueilta, joissa partisaanitoimintaa oli viimeistään -42? Kun ihmiset sodan jälkeen loihe kyselemään näitä hankalia, viranomaiset olivat vain käskeneet vaikenemaan asioista. Näinköhän näistä vaiettiin pelkästään siksi, että "neukku suuttuu, jos mälvätään sotarikoksilla".....taisi enemmän viranomaisten persettä poltella se, että jätettiin ihmiset (siviilit) partisaanien sekaan asumaan. Asukkaita tällä vyöhykkeellä ei ollut niin paljon, etteikö kaiken muun ohella heitä olisi voitu evakuoida.

En viitsi avoimella, kirkasotsaisuuden leimalla varustetulla foorumilla avoimesti kertoa, mitä mieltä olen tuolloisesta toiminnasta.

Mikään kotokutoinen omatoimimölöily ei silti poista sitä, että partisaanit tekivät sotarikoksia de facto.

Tuota yllä kuvaamaani ratkaisua leimaa todennäköisesti niin inhorealistinen ja inhoittava logiikka, että Jäsen Laamanatorin Nato-povailut ovat silkkaa lasten kuurupiiloa siihen verrattuna.
Klikkaa laajentaaksesi...

Minusta se logiikka on toisaalta se, että kun ollaan voittamassa sotaa, siviiliväestöä ei voida evakuoida kovin syvältä "rauhalliselta" alueelta. Onko se sitten oikeutettua, on toinen kysymys. Kuitenkin niitä "laskuvarjomiehiä" ja muita desantteja nähtiin jo nyt pilvin pimein.

Toisaalta logiikka on myös se, että se siirtoväestön asuttaminen ja elättäminen oli ihan oikeasti aika raskas urakka sotaa käyvälle Suomelle. Siksi siirtoväestö päästettiin palaamaan Karjalaan (joka oli sotatoimialuetta). Esim. talvella 1941-42 nälkäkatastrofi oli parin viikon päässä. Varmasti jossakin olisi voitu toimia viisaammin, jolloin pelivaraa olisi ollut enemmän ja evakuointeja olisi voitu suorittaa laajemmin, mutta tuossa taas lipsahdetaan helposti jälkiviisastelun puolelle.

Sinänsä kritiikkisi on tietenkin oikeutettua ja aiheellista. Itse jonkin verran aiheeseen perehtyneenä en täysin yhdy siihen.

Ja ettei tarvitse syyttää norsunluutornista tai näköalattomuudesta, niin partisaanialueelta ollaan kotoisin ja kouluauton kuski oli ainoita henkiinjääneitä kotitalostaan. Parissa partisaaniuhrien kokoontumisessa olen ollut osallisena, joten ns. ensikäden kokemuksia tapahtumista on kuultu.
 
Sinun täytyy kirjautua vastataksesi.
Back
Top