Tässä Ilta-sanomien kirjoitus palkalta pakoon päässeen nuoren tytön sekä paikalla käynneen nuoren sotilaspastorin silmin:
Sunnuntaina ISTV:n 100 tarinaa sodasta -sarjassa kerrottiin hirvittävästä partisaani-iskusta Savukosken Seitajärven kylään kesällä 1944. Vuonna 2012 IS:lle samasta tapauksesta kertoi sotilaspastori, joka näki pienten lasten ruumiit.
100 tarinaa
sodasta -sarjassa Seitajärven iskusta kertoi
Paavo Saviaro. Hän oli yksi kylään hälytetyistä suomalaissotilaista, joka näki neuvostopartisaanien tekemän suomalaisten siviilien joukkosurman. Haastattelun näet jutun pääkuvana olevalla videolla ja lisää voit
lukea täältä.
Sirkka Lakela oli pieni tyttö, joka pääsi kylästä pakoon juuri ennen verityötä. Taisto Saarinen oli puolestaan sotilaspastori, joka osallistui partisaanien takaa-ajoon. Heidän haastattelunsa julkaistiin Ilta-Sanomien erikoislehdessä ensimmäisen kerran vuonna 2012. Julkaisemme haastattelut nyt ensimmäistä kertaa verkossa.
Seitajärvi oli viiden talon kylä kaukana rintamasta keskellä Savukoskea. 10-vuotias
Sirkka Lakela pääsi viime hetkellä pois painajaisen keskeltä. Hänen veljensä ja siskonsa katosivat vuosikausiksi.
”Heinäkuun alussa 1944 sota tuntui olevan kaukana Savukosken Seitajärveltä. Suomalaiset pidättelivät puna-armeijan vyöryä Kannaksella, ja Lapissa rintama oli satojen kilometrien päässä.
Silti sota oli lähellä: viiden talon kylää suojeli parin miehen kenttävartio. Isäni oli kotiutettu rintamalta ja pohjoisessa Lokan kylässä poroja merkitsemässä. Meitä oli kotona Ollilassa äitini
Maria ja kolme veljeäni,
Valtteri, 16,
Soini eli
Jussi, 14, ja
Yrjö, 8. Sisareni
Eliisi, 17, asui kylällä Mattilan talossa.
Heinäkuun 6. päivä oli kaunis ja lämmin. Siksi äiti päätti, että viritämme rankisen talliin ja nukumme siellä. Aikaisin aamulla ehkä kolmen aikaan äiti heräsi laukauksiin, joita kuului kotipihalta. Äiti avasi varoen tallin oven. Pihalla venäläinen likaisen vihreissä vaatteissa kurkki tuvan ikkunoista sisään.
Äiti nykäisi oven kiinni ja sanoi, että meidän pitää lähteä äkkiä takaseinän sontaluukusta karkuun. Se oli pieni luukku, mutta onneksi sen seinä oli sahattu kummalla tavalla vinoon - muuten äiti ei olisi mahtunut ulos. Juoksimme paljain jaloin ja yövaatteisillamme pientä pusikkoa kasvavaan metsään tallin taakse. Peräämme alkoi tulla jo luoteja. Veljeni Valtteri huolehti, että pääsimme kaikki pakoon. Hän jäi meistä jälkeen ilman asetta, ja se ehkä pelasti meidät.
Tästä sontaluukusta Sirkka Lakela pakeni partisaani-iskua. (KUVA: Matti Saanio)
Pysähdyimme neljänsadan metrin päässä. Olin jo kääntymässä kohti kylän keskustaa, mutta äiti sanoi, ettei mennä sinne, siellä ammutaan. Juoksimme valoisassa kesäaamussa paljain jaloin 12 kilometriä Värriön kylään. Ei siinä ehtinyt ajatella paljon muuta kuin että on päästävä pois. Äidillä kipeytyivät niskat, kun hän vilkuili taakseen.
Pakomatkalla näimme kylän keskustasta savua. Meidän taloamme he eivät polttaneet, veivät vain tuvasta seinäkellon ja papereita sisältäneen vaneriaskin.
Siskoni Eliisi ei päässyt pakoon kylän keskustasta. Hän yritti juosta metsään mutta jäi partisaanien vangiksi, ja samaan vankiporukkaan tuotiin myös veljemme Valtteri.
Partisaanit ampuivat heidät vasta pakomatkan lopulla Sallassa Naruskajoen latvoilla Kieroharjussa. Tiettävästi se Eliisin ampunut nuori partisaani oli ehtinyt matkalla ihastua Eliisiin ja joutui koko loppuelämänsä elämään sen asian kanssa. Hänestäkin tuli sodan uhri.
Sirkka Lakela kuvattuna vuonna 2012. (KUVA: Reijo Hietanen)
Eliisi ja Valtteri haudattiin Savukoskelle vuonna 2008. Sain rauhan, kun he pääsivät kotiin.
Kun kerroimme Värriöllä, mitä oli tapahtunut, meitä ei ensin uskottu. Sitten sieltä soitettiin hälytys 30 kilometrin päähän Saunakankaalle, jossa oli Erillisosasto Saun tukikohta.
Päivä oli jo pitkällä, ennen kuin Värriölle tuli luutnantti, joka ensitiedot Marialta saatuaan jatkoi kärkijoukkoineen puolijuoksua kohti Seitajärveä.
Partisaanien perään kärkijoukossa lähtenyt luutnantti oli Mannerheim-ristin ritari Olavi Alakulppi.”
Partisaanit eivät kuuluneet puna-armeijan organisaatioon, vaan osastoja perusti turvallisuusorganisaatio NKVD. Osastoihin kuului puolueelle uskollisia miehiä ja naisia, joiden piti kaukana vihollisen selustassa tuhota varuskuntia ja häiritä vihollisen kuljetuksia. Itärintamalla partisaanisodasta tuli raakaa ajojahtia, jossa siviilejä tapettiin ja raiskattiin surutta.
Suomen rintamilla partisaanien joukossa oli myös suomalaisia loikkareita etenkin tulkkeina ja oppaina. Seitajärvelle hyökkäsivät osastot Poljarnik ja Bolshevik, joiden yhteisvahvuus oli 152 miestä ja naista. Iskujen tarkoituksena oli sitoa suomalaisjoukkoja rintaman takana, lietsoa pelkoa ja murentaa taistelumielialaa.
Seitajärven iskussa kuoli 14 kyläläistä ja neljä vartiosotilasta. Omalle puolelleen päästyään Poljarnik-osasto raportoi tuhonneensa Seitajärven varuskunnan ja tuhonneensa 94 vihollista. Suomalaiset takaa-ajajat ampuivat kahdessa taistelussa 33 partisaania, ja yksi kuoli Seitajärven kylässä.
Taisto
Saarinen oli Erillisosasto Saun sotilaspastori. Hän oli tutkimassa Seitajärven hävitystä ja ajoi partisaaneja takaa.
”Olavi Alakulppi oli yksi Saun joukkueenjohtajista. Hän oli ronski peräpohjalainen, joka ei paukutellut henkseleitään. Vaikka hän johti monia tunturitaisteluita partisaaneja vastaan, omat tappiot pysyivät aina pieninä.
Alakulppi tuli miestensä kanssa iltapäivällä Seitajärven kylään. Kolme taloa oli poltettu ja kenttävartion sotilaat oli ammuttu tai otettu vangiksi. Kenttävartion päällikkö
Hannes Arajärvi makasi vaikeasti haavoittuneena ojassa.
Minä olin 24-vuotias Erillisosasto Saun sotilaspastori, vaikka teologian opintoni olivat ihan kesken. Minua ei määrätty Seitajärvelle, mutta halusin lähteä ihan omasta kiinnostuksesta.
Taisto Saarinen kuvattuna keväällä 2012. Hän kuoli noin puoli vuotta haastattelun tekemisen jälkeen.(KUVA: Seppo Solmela)
Alakulppi jatkoi miehineen partisaanien jäljillä kylästä itään viitisen kilometriä, ja he tulivat myöhään iltapäivällä kuivalle metsämaalle. Siellä makasi kymmenen kyläläistä takaapäin ammuttuina. Naisilta oli vedetty alushameet ylös. Ruumiiden joukossa oli 8-vuotias
Mirja Arajärvi, jonka vääpeli
Oinonen tunnisti. Hän kokeili sormellaan, että tyttöhän hengitti ja ravisteli tyttöä hereille. "Kyllä sinä minut tunnet, minähän olen Oinosen Matti", hän sanoi. Silloin Mirja uskalsi avata silmänsä.
Mirjaa oli ammuttu, mutta luoti oli mennyt ohi. Hän näytteli kuollutta aivan hiljaa. Partisaani oli lyönyt pistimen tytön ruumiin läpi aivan sydämen vierestä. Mirja ei päästänyt äännähdystäkään vaan makasi tuntikausia odottamassa. Hänen ympärillään oli kuolleina mm. hänen äitinsä ja viisi siskoaan. Mirja lennätettiin sairaalahoitoon, ja hän elää yhä.
En ollut Alakulpin mukana, mutta kävin tappopaikalla pian sen jälkeen. Maassa oli polvien painaumat, kun partisaanit olivat raiskanneet naisia. Lähdin vapaaehtoisesti partisaanien perään yhden joukkueen mukana Kemijoen vartta ylöspäin. Pastorillakin oli olo, että jos olisi partisaaneja tullut vastaan, olisi pistänyt konepistoolin laulamaan.
Taisto Saarinen oli kesällä 1944 nuori sotilaspastori.(KUVA: Seppo Solmela)
Marssimme hiki päässä kolmisenkymmentä kilometriä Lattunakoskelle, jossa odotimme tulppaosastona vastaan tulevia partisaaneja toista vuorokautta. Alakulppi oli saanut tulikosketuksen partisaaneihin edessä ja he olivat tulossa meitä kohti. Sitten tuli joltakin Rovaniemen esikunnan suurelta sotapäälliköltä määräys, että meidän oli lähdettävä pohjoisemmaksi - parin tunnin kuluttua venäläiset tulivat siitä kohtaa Kemijoen yli. Miesten kesken oli silloin puhetta, että joku esikunnasta vuoti tietoja venäläisille.
Jatkoimme pohjoiseen kohti Kemihaaraa, kunnes tuli taas käsky kääntyä etelään kymmenien kilometrin pikamarssille. Partisaaneja emme tavoittaneet. Viimeisistä jäljistä nähtiin, että heillä oli kuuden tunnin etumatka. Joukossa oli niin taitavia eränkävijöitä, että he pystyivät jäljistä päättelemään tarkasti partisaanien etumatkan.
Palasimme tukikohtaamme Savukoskelle neljä päivää iskun jälkeen, olimme marssineet erämaissa reilusti yli kilometriä. Olimme todella väsyneitä, mutta myös todella turhautuneita esikunnan päätöksiin.
Tasan viikko Seitajärven iskun jälkeen toinen partisaaniosasto iski vain vähän pohjoisempana Lokan kylään, jota ei ollut evakuoitu. Partisaanit polttivat kylän ja tappoivat yhdeksäntoista kyläläistä.
Seitajärveläisten hautajaiset pidettiin Savukoskella muutaman viikon kuluttua. Ruotsista tuli lääkäri tutkimaan naisten ruumiit, että oliko heidät raiskattu. Sitä hän ei koskaan pystynyt sanomaan varmasti ruumiiden hajoamisen takia.
Pesin seitsemänkuisen Ritva-vauvan ruumiin. TK-kuvaaja otti kuvan, kun pidin vauvaa käsissäni. Kuvaaja sanoi, että älä näytä sitä puolta kameralle, käännä. Vauvan kallo oli murskattu kiväärinperällä tai lyömällä puuta vasten. Ne olivat sellaisia tekosia, että kyllä pisti miehiä vihaksi. Oli meininki, että annetaan samalla mitalla takaisin.
Yritin ristiä pienet kädet rinnalle. Eivät ne oikein enää taipuneet.”
Sirkka Lakelan ja Taisto Saarisen haastattelut on julkaistu alun perin IS:n Kansa taisteli -erikoislehdessä vuonna 2012.
Lisää 1940-luvun dramaattisista sodan ja rauhan vuosista voit lukea Ilta-Sanomien juhlalehdestä 1940-luku.
http://www.is.fi/kotimaa/art-2000005175498.html
