Tiede lehdestä:
Amerikan asuttajista parhaiten paikallisten kanssa tulivat toimeen suomalaiset. Yhteiset tavat yhdistivät.
Yhdysvaltain koillisosassa sanottiin aikoinaan: ”Ulkona on niin kylmä, että siellä ei liiku kuin intiaani ja suomalainen.” Vielä jokunen vuosi sitten Chicagosta Illinois´n osavaltiosta löytyi ravintola, jonka edustalla kyltti ilmoitti: ”Sisäänpääsy kielletty intiaaneita ja suomalaisilta.” Minnesotassa puolestaan tunnetaan nykyäänkin erityinen puoliveristen väestö, joka kantaa nimeä findians.
Miksi ihmeessä juuri suomalaiset ja intiaanit on yhdistetty tällä tavoin? Asiaa valaisee kansatieteilijä
Richard M. Dorson, joka 1940-luvulla tutki Pohjois-Amerikan suomalaissiirtolaisten ja intiaanien ominaisuuksia.
Dorson löysi lukuisia samanlaisia piirteitä niin käyttäytymisestä ja luonteesta kuin fyysisistä ominaisuuksista. Kaukaa pohjoisilta metsäseuduilta Amerikkaan saapuneissa suomalaisissa oli Dorsonin mukaan ”erityistä ja outoa eksotiikkaa” – paljon samaa kuin intiaaneissa oli ollut silloin, kun heidät ensimmäisen kerran kohdattiin.
Dorson kirjoitti: Molemmat elävät läheisessä suhteessa maahan ja metsään. Molemmissa on yliluonnollista voimaa ja sitkeyttä. Molemmat juovat viinaa kuumeisesti ja taistelevat barbaarisesti. Molemmat harjoittavat samanistista taikuutta ja rituaaleja, jotka kumpuavat syvältä kansanuskosta. Molemmat ovat salamyhkäisiä, luovat klikkejä ja pitävät vankkumattomasti kiinni omista sosiaalisista tottumuksistaan.
Samankaltaisuus loi suomalaisten ja intiaanien yhteiselolle otollisen maaperän, ja läheisestä kanssakäymisestä on myös runsaasti kertomuksia ja dokumentteja niin 1600-luvulta Uuden Ruotsin siirtokunnasta kuin myöhemmältä ajalta Suurten järvien alueelta, kertoo Amerikan alkuperäiskulttuurien dosentti
Juha Hiltunen. Hänellä on aiheesta suunnitteilla tietoteos Suomalaiset ja intiaanit.
Savosta pakoon Amerikkaan
Ensimmäiset suomalaiset päätyivät Amerikkaan 1640-luvun taitteessa eli aikana, jolloin Suomi oli Ruotsin vallan alla. Suomalaisten matkat valtameren yli kävivät mahdollisiksi, kun suurvalta-asemaan kohonnut Ruotsi innostui Hollannin ja Britannian vanavedessä tavoittelemaan uuden mantereen tarjoamia rikkauksia, erityisesti majavannahkoja ja tupakkaa.
Ensimmäinen ruotsalaisten retkikunta painoi saappaansa Amerikan maaperään keväällä 1638 yli kolme kuukautta kestäneen myrskyisän Atlantin ylityksen jälkeen. Maihinnousu tapahtui nykyisessä Wilmingtonissa Delawaressa.
Täyttä varmuutta ei ole siitä, oliko tässä joukossa suomalaisia, mutta seuraavassa, vuonna 1640 saapuneessa retkikunnassa heitä oli ainakin muutama. Näihin aikoihin Amerikan siirtokunnissa eli vasta noin 25 000 ihmistä, pääosin hollantilaisia ja englantilaisia.
Ensi töikseen siirtolaisten piti hankkia itselleen elintilaa. Luutnantti
Mauno Klinga johti joukkoa, joka lähti ostamaan maata alkuperäisväestöltä, unami-intiaaneilta. Unamit kuuluivat Pohjois-Amerikan koillisosien tärkeimpiin kansanryhmiin lenni-lenapeihin, jotka eurooppalaiset tunsivat paremmin delawareina. He nauttivat suurta kunnioitusta diplomaattisten taitojensa ansiosta, ja heidän kieltään käytettiin laajalti kauppakielenä.
Kulta- ja hopeaesineillä, vaskikattiloilla ja kirveillä tulokkaat ostivat itselleen runsaat sata kilometriä pitkän kaistaleen Delawarejoen länsirannalta. Tosin intiaanit eivät ymmärtäneet maanomistuksen ideaa ja saattoivat siksi ”myydä” samoja alueita useallekin valtiolle.
1640- ja 1650-luvulla saapui satamäärin suomalaisia. Heitä tuli Savosta ja Pohjanmaalta, mutta myös Keski-Ruotsista, jonka erämetsiin kuningas
Kustaa Vaasa oli jo 1500-luvulla määrännyt suomalaisia talonpoikia viljelymaata raivaamaan. Sittemmin myös sodat ajoivat täkäläistä rahvasta Värmlannin takamaille.
Väen lisääntyessä Delawarejoen varteen syntyi neljä siirtolaa: Finland, Lapland, Uppland ja Takamaa.
Intiaani näki samaa
Erämaiden asuttamisessa ruotsalaisten mielenkiinto loppui lyhyeen. Tähän tarkoitukseen sopivat paremmin kaskiviljelyyn erikoistuneet sitkeät suomalaiset. Toisin kuin keskieurooppalaiset ja ruotsalaiset, joista monet olivat tottuneet kaupunkeihin ja idylliseen maaseutuun, suomalaiset tunsivat metsissä olonsa kotoisaksi.
Ja sekös kiinnosti delawareja. Heidän näkövinkkelistään metsäsuomalaiset poikkesivat radikaalisti muista eurooppalaisista. Suomalaiset olivat heistä hyvin samankaltaisia kuin he itse. Intiaanien lailla suomalaiset metsästivät, kalastivat ja keräsivät marjoja. He rakensivat asumuksiaan samoin riuskoin ottein ja raivasivat viljelymaata kaskea polttamalla.
Suomalaiset ottivat myös oppia alkuperäisasukkailta. He omaksuivat paikallisia metsästystaitoja ja alkoivat hyödyntää heidän eksoottisia ravinnonlähteitään, kuten haisunäätää, pesukarhua ja pussirottaa.
Ulkoinen olemuskin yhdisti. Suomalaiset kulkivat mokkasiineissa ja pukeutuivat peurannahkaan ja turkiksiin, joista intiaanit tyypillisesti tekivät vaatteensa.
Metsäinen hengenheimolaisuus tarjosi eväitä jouhevalle kanssakäymiselle. Suomalaiset kävivät delawarien kanssa vaihtokauppaa karjalla, viinalla, kankailla, tuliaseilla, turkiksilla ja rohdoskasveilla.
Jotkut suomalaiset oppivat puhumaan delawarea ja alkoivat toimia tulkkeina. Heitä tarvittiin muun muassa avioliittoja solmittaessa. Myös suomalaisten tiedetään menneen naimisiin delawarien kanssa. Sitä perua ovat findiaanit.
Viemisinä hirsimökki
Ensimmäiset Pohjois-Amerikan siirtolaiset asuivat teltoissa ja maamajoissa. Sitten Uuden-Englannin puritaanit ja hollantilaiset alkoivat rakentaa asuntoja lankuista. Suomalaiset ryhtyivät puolestaan heti tultuaan salvomaan hirsiä.
Suorakaiteen muotoinen hirsipirtti oli alun perin skandinaavien ja venäläisten suosima rakennustyyppi, jonka suomalaiset talonpojat olivat ottaneet omakseen. Uudisasutuksen oloissa se oli ideaalinen asuinsija. Yksi mies saattoi parissa viikossa rakentaa mökin metsään. Pystytys ei vaatinut nauloja, hirsien raot saattoi tilkitä sammalilla, maan polkea permannoksi ja harjakaton peittää turpeilla.
Juha Hiltusen mukaan on vahvoja perusteita olettaa, että juuri Uuden Ruotsin suomalaiset kehittivät hirsirakennustekniikkaa paikallisiin oloihin. Esimerkiksi delawaret alkoivat mahdollisesti jo 1600-luvulla tehdä ”isoja taloja”, kuten he hirsirakennuksiaan kutsuivat. Mallina toimi, kuinkas muuten, suomalainen hirsipirtti.
Suomalaisten ja intiaanien mökeistä kehittyi lopulta prototyyppi, jonka 1700- luvun alussa käynnistynyt muuttoliike kuljetti yli Appalakkien vuoriston muualle Amerikkaan. Kestävät hirsitalot paljolti selittävät legendaarisen Lännen valloituksen onnistumista. Hirsilinnakkeet ja uudisasukkaiden hirsimökit preerialla ovat meille kaikille tuttuja lännenelokuvista.
Saunasta sielunveljeyttä
Suomalaisten ja intiaanien välillä vallitsi myös omaperäinen, sananmukaisesti lämminhenkinen side, sillä kummatkin rakastivat saunomista.
Intiaanit kutsuivat saunaansa hikimajaksi. Se rakennettiin kupolin muotoon taivutetuista oksista ja peitettiin biisonintaljoilla. Paremman puutteessa myös kota tai maamaja kävi tarkoitukseen.
Saunominen vahvisti heimon yhteenkuuluvuudentunnetta ja elähdytti päälliköiden kokouksia. Hikikylvyillä parannettiin sairauksia ja lihassärkyjä, mutta vähintään yhtä tärkeä oli henkinen ulottuvuus, sillä kylpiessä noudatettiin tarkkaa rukousrituaalia.
Tunnettua on, että myös suomalaiseen saunomisperinteeseen sisältyy ajatus henkisestä latautumisesta ja ihmiselämän tärkeistä siirtymävaiheista. Vielä 1940-luvulla moni suomalainen syntyi ja kuoli saunaan, varsinkin maaseudulla.
Intiaanit saattoivat aluksi ihmetellä silmät ymmyrkäisinä savusaunoja, mutta yhteinen hikoiluperinne tuki sielunveljeyttä. Tästä todistavat jo nimet, joita intiaanit uusista naapureistaan käyttivät. Kun heille valkeni, että suomalaiset pitävät löylyistä, he alkoivat puhua hikimajaihmisistä tai valkoisista, jotka ovat samanlaisia kuin he.
Suomalaissiirtolaisten kanssa paljon tekemisissä olleet ojibwayt kutsuvat suomalaisia vieläkin nimellä madoodoowininiwag, ’he, jotka saunovat paljon’. Juha Hiltusen mukaan perimätieto kertoo myös suomalaisten ja intiaanien yhteisistä saunomishetkistä.
Jokamiehenoikeus arvossaan
Suomalaisten ja intiaanien rauhanomaista rinnakkaineloa tuki ratkaisevasti se, että maankäytöstä vallitsi yhteinen käsitys. Kummatkin olivat tottuneet uskomaan jokamiehenoikeuteen: ympäröivän luonnon antimet kuuluivat kaikille.
Sen sijaan muille eurooppalaisille ja varsinkin englantilaisille maanomistus muodosti yhden tärkeimmistä yhteiskunnan kulmakivistä. Tästä syystä he säätelivät tiukasti maankäyttöä ja metsästystä. He kielsivät intiaaneilta metsästyksen, marjastuksen ja kalastuksen alueillaan, jotka katsoivat saaneensa omistukseensa. Intiaanit joutuivat siirtymään karummille seuduille, ja kokonaiset heimot kuolivat nälkään ja tauteihin.
Kaiken säilyneen tiedon perusteella niin delawaret kuin muut intiaaniheimot tulivat paremmin toimeen Uuden Ruotsin asukkaiden kuin muiden eurooppalaisten kanssa. Tästä puhuu paljon se, että ensimmäisten intiaanisotien aikaan 1600-luvun loppupuolella intiaanit jättivät tuhoamatta suomalaisen asumuksen aina, kun se kohdalle osui.
Juha Hiltusen mukaan suomalaisia ja intiaaneja yhdisti syvimmiltään metsäläisen mentaliteetti ja sen synnyttämä eetos, joka kasvatti ihmisistä varautuneita, ehkä vähäpuheisiakin survival-henkisiä selviytyjiä. Lisäksi kummatkin arvostivat toisissaan suuresti luottamusta ja rehellisyyttä.
Likipitäen kaikki muut eurooppalaiset tuntuivat delawareista tunkeutujilta. He olivat keinottelijoita ja herroja, jotka suhtautuivat intiaaneihin ylimielisesti.
Luottamus elää yhä
Vielä nykyisinkin suomalaiset saattavat saada intiaaneilta osakseen erityishuomiota. Jokunen vuosi sitten abenakit olivat käynnistämässä hirsitalorakentamiseen perustuvaa liiketoimintaa omassa reservaatissaan Mainen osavaltiossa. Ideana oli markkinoida hirsitaloja niin Yhdysvaltoihin kuin Kanadaan.
Abenakit kutsuivat alan isoja yrityksiä kauppaneuvotteluihin. Mukaan tuli yksi eurooppalainenkin, ja se oli Suomesta.
Neuvottelut olivat tiukat. Lopulta abenakit päättivät solmia kauppasuhteet suomalaisyrityksen kanssa, vaikka rahtimatkat valtameren yli tiesivät huomattavaa rahanmenoa. Tiedotustilaisuudessa toimittajat ihmettelivät, miksi abenakit valitsivat näin ”epäedullisen” kauppasuhteen. Heimon päällikkö vastasi yksikantaan, että suomalaiset suhtautuivat heihin kaikissa neuvotteluvaiheissa kunnioittaen ja tasavertaisesti – ja vain he katsoivat suoraan silmiin. Se ratkaisi.
Lauri Seppälä on historiaan erikoistunut vapaa toimittaja ja Tiede-lehden vakituinen avustaja.
Asiantuntijana Juha Hiltunen, Amerikan alkuperäiskulttuurien tutkija, dosentti, Oulun yliopisto.
Lähteitä: Richard M. Dorson, Bloodstoppers and Bearwalkers, Folk Traditions of the Upper Peninsula, Harvard University Press 1952; Reino Kero, Suureen länteen – Siirtolaisuus Suomesta Pohjois-Amerikkaan, Gummerus 1996.
Julkaistu Tiede-lehdessä 11/2015
UUSI RUOTSI KUKOISTI JA KUOLI
Uusi Ruotsi syntyi Kristiinan linnoituksen ympärille. Nimi kunnioitti siirtokunnan perustajaa
kuningatar Kristiinaa. Muutenkin nimistö muistutti asukkaita kotimaasta. Grafiikka: Riku Koskelo
Uuden Ruotsin historia jäi lopulta tähdenlennoksi. Delawareen vuonna 1638 perustettu siirtokunta katosi kartalta jo vuonna 1655, kun hollantilaisten Uudet Alankomaat valloitti sen.
Isännyyden vaihtuessa Uusi Ruotsi oli levittäytynyt myös Pennsylvaniaan ja New Jerseyyn ja siirtokunnassa asui arviolta 300–400 suomalaista. Amerikan asuttajien joukossa he olivat pieni vähemmistö, vain 0,5 prosenttia siirtokuntiin muuttaneista noin 73 000 eurooppalaisesta.
1700-luvun alkupuolella suomalaiset alkoivat kadottaa etnistä identiteettiään. Myös suomen kieli lienee hävinnyt näillä tienoin.
Vähyydestään huolimatta ensimmäiset suomalaiset uudisasukkaat vaikuttivat ratkaisevasti siihen, että Pohjois-Amerikan suunnattomat erämaa-alueet muuttuivat maatalousalueiksi. Ironista on, että suomalaisuuden haihtuessa seutukunnan alkuperäiset asukkaat, delawareintiaanit, menettivät viimeisetkin metsänsä keskieurooppalaisille, jotka olivat lopulta oppineet selviytymään karuissa oloissa.
