Niin se vaan Ylämyllyn paloaukeakin vaimeni ja se on sääli se.. Itse Ylyllä viimeisten joukossa ja varuskunnaksi se tuntui mukavalta paikalta. Kontiorantaan en tuntenut kotiutuvani, jos nyt ylipäätään varuskuntaan voi kotiutua. Osansa on varmaankin sillä, että Kontiorannassa oli huutava ahtaus ja entisistä 4 hengen tuvista siirtyminen jopa 16 hengen koppeihin oli melkolailla ikävä kokemus.
Nyttemmin siviilielämä on Ylämyllylläkin voittanut ja on varsin viihtyisä omakotitaloalue, joskaan ei vielä valmis. On se toisaalta hienoa nähdä, kuinka siviilit rakentavat hienoja taloja ja sotavaltion huonokuntoiset virka-asunnot ovat saaneet luvan väistyä Leinosen rannastakin. Ne olivat jo tuolloin huonokuntoisia, mutta eivät sentään sellaisessa lääväkunnossa, kuin Kontiorannassa. Käsittämätöntä, miten niin hienoina ja mahtavina itseään pitäneet upseerit, perheistä puhumattakaan, suostuivat sellaisissa asumaan.
Ylämyllyllä vanha sotilaskoti on saanut uuden elämän päiväkotina ja miljoonilla juuri ennen varuskunnan lakkauttamista peruskorjattu muonituskeskus on sekin Liperin kunnan käytössä. Eikä sotavaltio ole kokonaan paloaukeaa jättänyt, koska vanha varastoalue elektroniikkakorjaamoineen ja muine antenniosastoineen on jäänyt alueelle pystetyn panssariaidan taakse. Aitahan siirrettiin Joensuusta Marjalan asuntomessualueen ympäriltä Ylämyllylle.
Panssariaidan viertä kiertelin tässä muutama kesä sitten varuskunnan ampumaradalle, joka oli kyllä surkeassa jamassa. Radat kasvoivat ranteenpaksuista pajua eli toimintaa ei ollut ollut kymmeneen vuoteen. Ampumarata-alueen parakit tuikkasimme jo silloin lähtiessämme tuleen. Tetsailin takaisin varuskuntaan vanhaa pururadan pohjaa ja siellähän se vanha helikopteri edelleen säksätti ilmassa tai ainakin vaijereiden varassa. Hienoa. Siirryin urheilukentän kautta alueen toiselle laidalle ja siellähän ne viimeisten alokkaiden kaivamat poterot edelleen reilut 10 vuotta myöhemmin makasivat lähellä rautatietä. Mikäs niitä nyt olisikaan täyttänyt. Paloaukean ympäristön hiekkaharjut olivat kyllä erinomaisia kaivettavia. Jatkoin matkaa kohti Onttolaa ja kävin vielä katsastamassa nykyisen lentokentän takamaastossa olevat sota-aikaisen lentokentän jäänteet ja siellä(kin) oli aika pysähtynyt. Puutkin olivat kasvaneet vain nimeksi, jos niinkään paljoa ja vanhat lentokoneiden ristinmuotoiset naamiointikuopat olivat edelleen tallella. Sieltähän se lähti sekin lentokone viimeiselle lennolleen, jota nyt myydään prenikoina kansalle. Linnuntietähän Ylämyllyllä ei Rauanlahteen ole varmaankaan kymmentä kilometriä.
Joenkaupunkiin suunnatessani poikkesin vielä Onttolan varuskunnan "takapihalla". Siellä sorakuopilla kulkevalla rajalinjalla tuli joskus ajeltua pizzakuskina, kun rajajoukoissa palvelleilla kavereilla oli mukamas kovaakin koulutusta. Meillä vkv:t rullasivat ja tuli useamman kerran vietyä maastokätköön pizzaa, suffelia ja -niin- keskariakin. Minähän en siinä mitään väärää saati laitonta tehnyt. Onttolasta kiskaisin ratsuni vielä Marjalan asuntomessualueella sijaitsevalle bunkkerimuseolle, jota olin gonamiehenä kunnostamassa kevätauringon paisteessa. Kiinnihän sekin oli, mutta siitä oli hyvä jatkaa vielä kilometri tai pari sinne kanavan suulle. On meinaan niitä harvoja paikkoja sisämaassa, jossa pääsee näkemään rannatonta ulappaa.
Nyt maailmantilanne näyttää sellaiselta, että pääsemme pian seuraamaan Kontiorannankin hivuttautumista siviilielämän käyttöön. Aihe ei kyllä herätä tunteita puolesta eikä vastaan, enkä kirjoittele nimiä adressiin.