Mäntyniemen pesänjakajat -sarjassa HS jatkaa presidenttipeliään. Mika Aaltolaa käy avaamaan Paavo Teittinen.
Jutun nimi on "Poliittinen politologi".
Teittinen lähtee liikkeelle nuoren 21-vuotiaan Aaltolan opinnoista Yhdysvalloissa. Hän opiskeli psykologiaa ja rahoitti opintojaan olemalla baarimikkona Manhattanilla. Suomeen palattuaan hän meni Tampereelle, ja hänestä tuli kansainvälisen politiikan tähtiopiskelija. Tuttavien haastatteluista paljastuu, että hän oli luova ja monitieteinen, pystyi rikkomaan karsinat. Osmo Apunen värväsi hänet yliopistoon.
Teittinen kirjoittaa:
Oluen äärellä Aaltola kävi ohjattaviensa kanssa ”tiukkoja metateoriakeskusteluja”.
Pari vuotta lisää Amerikassa, nyt Minnesotan professorina, ja sitten hän tulee Upiin, jossa Teija Tiilikainen valitsee hänet suurvaltapolitiikkaa käsittelevän tutkimusohjelman johtajaksi.
Muilta tutkijoilta Aaltola saa kehuja. Hänellä on kaikki esihenkilövalmiudet: innostava, inspiroiva, kannustava. Hän suhtautuu työhönsä vakavasti.
Kun Venäjä valtasi Krimin vuonna 2014, Aaltola osti ilmapatjan ja alkoi nukkua työpaikalla, mitä äimisteltiin Upin hallinnossa, kirjoittaa Teittinen.
Eikä Teittinen olisi Teittinen, ellei hän kaivaisi instituutin nimityspelistä "rumaa peliä". Aaltolaa vastassa oli muiden muassa instituutin EU-ohjelmaa vetävä Juha Jokela.
Aaltola laati hallitukselle esityksen, jonka mukaan hän oli Jokelaa ansioituneempi tutkimusjohtaja, muistuttaa Teittinen.
Lähettäessään hallitukselle esityksen Aaltola liitti mukaan tiedon eräästä kiusaamistapauksesta. Se paljastui työhyvinvointikyselyssä ja se liitettiin Jokelaan.
Valinta muuttui sotkuiseksi.
Teittinen päätynee tulokseen, että Aaltola etsi ensin instrumentin, jolla sai Jokelan tieteelliset ansiot näyttämään mahdollisimman huonoilta ja nosti hallitukseen työtyytyväisyyskyselystä sellaisen tiedon, jota hallituksen ei edes pitänyt käsitellä. Tässä kohdassa kirjoitusta haiskahtaa työsuojeluvaltuutetun kitkeryys, koska kertomuksen varjonpuolesta voi lukea, että hän ei ollut reagoinut työhyvinvointikyselyn antamiin tietoihin ja ne vuodettiin hallitukselle Aaltolan toimesta.
Haastateltavien mukaan taustakuhinan vaikutus oli silti nolla.
Ratkaisevan äänen antoi todennäköisesti entinen kansanedustaja Simon Elo, joka sanoo HS:lle, että vaikutus oli nolla.
Hän kertoo kallistuneensa Aaltolan puolelle, koska halusi instituutin johtoon ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan erikoistuneen tutkijan. Näin sanovat muutkin Aaltolaa kannattaneet.
Reilusti Teittinen kirjoittaa olennaisen:
Aaltolan valinnan jälkeen työilmapiiri Upissa parani. Tosin työsuojeluvaltuutettu kantoi hallitukselle viestin huonosta huumorista. Aaltola oli nimityksensä jälkeen pyytänyt erään tutkijan huoneeseensa ja sanonut "Älä pelkää, et saa potkuja."
Sen jälkeen tulee aika pitkä jakso Upin henkilösuhteista ja tutkijavalinnoista.
Loppu jutusta käsittelee enemmän sitä, miten Aaltola ilmestyi telkkariin keväällä 2022. Hänhän oli kiistattoman rauhoittava ja osaava. Presidenttipeliin liittyy sitten myös kodin, vaimon ja koiran esiintyminen mediassa. Teittinen yrittää löytää paikkoja, joissa Aaltola on puhunut muunnettua totuutta, mutta ne ovat kovin tulkinnanvaraisia kohtia.
Kristillis-konservatiivisuus tulee aiemmin hänet tunteneille yllätyksenä. Puhutaan jopa suuresta muutoksesta. Teittinen nostaa menneisyydestä puhujia:
Aaltola oli kyllä tyypillinen liberaali, vihreästi ajatteleva mies, mutta ihmiset muuttuvat.
Muutos saattaa olla muutos ehdokas-Aaltolaan. Jutussa annetaan ymmärtää, että Aaltola olisi tyytynyt suurin piirtein YK:n passiin, jos sellainen olisi, eikä hänellä ole erityistä kansallistunnetta, mutta nyt paatosta on alkanut löytyä.
Tutkija Noora Kotilainen teki Aaltolan kanssa töitä vuoteen 2016 saakka, ja yhteyttä on pidetty sen jälkeenkin.
”Olen istunut tämän ihmisen kanssa pitkiä iltoja kaljalla. Joka aamu vuosien ajan menin hänen työhuoneeseensa puhumaan politiikasta.”
Kotilainen sanoo, ettei oikein tunnista ehdokas-Mikaa.
”Jos tämä on strategista, se tuntuisi härskiltä. Opin väitöskirjani ohjaajalta Mika Aaltolalta, että meidän tutkijoiden tehtävä on puhua totuutta vallalle. Sitä hän aina toisteli ja minä uskoin sen.”
Mika Aaltolan muutos poliitikoksi hämmentää hänen tutkijakollegoitaan. HS:n selvityksessä paljastuu ruma kulissipeli, jonka jälkeen Aaltola nousi Ulkopoliittisen instituutin johtoon. Samalla piirtyy kuva suurpiirteisestä visionääristä, joka näyttää taivutelleen totuutta siviilielämästään...
www.hs.fi