Julkkiksiako käpykaartiin?
17.5.2015 12:34
Raimo Ilaskivi
Reserviläiskirjeet ovat tulleet, kommentointikin on alkanut. Maailmalla on jopa ihmetelty, varustautuuko Suomi sotaan. Hyökkäykseen ei, puolustustautumiseen kyllä. Sehän on jokaisen vapaan maan oikeus taustalla vanha toteamus: Jokaisessa maassa on armeija, ellei se ole oma, se on vieras. Tämän on toki valtaosa kirjeen vastaanottajista myös ymmärtänyt.
Mutta hieman yllättäviä kommentteja on saatu lukea kotimaastakin, ilmeisesti niitten suusta, joille kirje on ollut epämiellyttävä yllätys ja jotka toisaalta ovat sitten halunneet käyttää kirjettä oman egonsa korostamiseen. On laulaja, joka on kertonut ajoissa muuttavansa omaan asuntoonsa Bangkokiin, jos kova paikka olisi edessä. On televisiojulkkis, jonka mielestä muut hoitakoot maan puolustamisen; hänelle, rauhan ideologistille se ei sovi. On nörtti, joka ei katso jaksavansa koska fyysinen kunto on rappiolla. On aseistakieltäytyjä, jolle ase ei muka sovi käteen. Suuri enemmistö on kuitenkin ollut hiljaa ja ottanut tyytyväisenä vastaan tiedon, mikä on vakanssi, jos miestä tarvittaisiin
Mielenkiintoiseksi tämän, joittenkin medioitten hellimän infovyöryn vastapainona on muisteltu Helsingin ilmapuolustusta, Taivaskallion patterien roolia sen huolehtijana, ettei pääkaupunkia pystytty tuhoamaan. Sulkutuli ja torjunnan strategia nousivat jopa kansainväliseksi puheenaiheeksi kun ihmeteltiin, miksi Helsinki jäi mutta Berliini oli maan tasalla. Havahduttavaa oli myös se, kuinka tämän päivän kuvakavalkaadit kertoivat nuorten helsinkiläisten vapaaehtoisten roolista ilmatorjunnan ammusmiehinä ja vähän muissakin tehtävissä. Niitten nuorten, joille kutsu ei vielä ollut käynyt mutta jotka vapaaehtoisina maanpuolustajina halusivat antaa vapauden ja kotikaupungin hyväksi oman panoksensa.
Ja tällaista nuorten, poikien ja tyttöjen työtä tehtiin kautta maan, eri muodoissa, pikkulottina, sotilaspoikina, työvelvollisina. Kotirintama kesti ja sotatoimialue sai nuorista vapaaehtoisista ja vähän vanhemmistakin arvokasta apua, jotta pyörät pyörisivät. Kaikki tämäkin kertoi siitä asenteesta, jolla ylitsepääsemättömät vaikeudet voitettiin.
Opittiin sodan ajan sanonnatkin. Käpykaartilaiset. Ne, jotka pakenivat rintamalta omaa nahkaansa suojellakseen. Oma etu nousi isänmaan edun edelle. En mahda mitään sille, että tämä termi palasi mieleeni, kun luin näitä nykyajan julkkisten kertomuksia lähdöstään pois maasta, jos vaara uhkaisi. Käpykaartilaisiako mediasuosio on joistakin kasvattanut? Meidän on uudestaan luotava maa, raukat vain lähtevät merten taa - siteeraus vanhasta laulusta. Raukkoja ja käpykaartilaisia. Ajatusmaailmassa on jotakin pahasti vinossa. Ei kai vaan poika ole isäänsä huonompi?
Minulla oli vuosikymmeniä sitten tilaisuus Helsingin Kaupungintalolla 4.6., Puolustusvoimain lippujuhlan päivänä, isännöidä lounasta, jonka kaupunki tarjosi vielä elossa oleville Mannerheimristin ritareille. Juhla oli järjestetty parhaimman mukaan. Torvet tervehtivät tulijoita, signaali soi ennen puheita; nostettiin malja Marskille. Joukon edessä oli tietenkin ritari ja kenraali Adolf Ehrnrooth, jonka puhe päättyi koskettaviin sanoihin: Suomi on hyvä maa, Suomi on puolustamisen arvoinen maa.
Se oli ollut niitten ritareitten ohjenuora, jotka tilaisuuteen olivat tulleet; osa omin voimin, osa saateltuina mutta kaikki parhaansa antaneina. Oli miehistöä, oli alipäällystöä, oli upseereita - joitakin tunnistin menneen ajan kuvista. Käpykaartilaisia ei ollut ainuttakaan. Oli vain niitä, joille velvollisuus oli ollut ylitse muitten.
Tämän kuvan haluaisin jättää niitten mieliin, jotka nyt, reserviläiskirjeen saatuaan, ovat ryhtyneet ylvästelemään sillä, ettei kutsu heitä koske. He ovat valmiit jättämään maan puolustamisen muitten huoleksi, jos tosi paikka joskus tulisi. Käpykaartilaisen leima kun seuraa kantajaansa läpi elämän, eikä suinkaan Mannerheimristin kaltaisena kunniamerkkinä.