Ruotsin puolustusvoimat.

Jokin tässä videossa kiehtoo. Ainakin musiikki on komeaa. Ei meikäläiset näihin kykene.

Kun ei ole todellista sodankäyntikykyä, pitää keskittyä videoihin.... Ja tämän ruotsalaiset ovat osanneet jo pitkään. Niin Kosovossa kuin Afganistanissakin kaikki kovat hommat piti aina antaa suomalaisille kun sweduista ei niihin ollut. Mutta esittelyvideot kertoo toista tarinaa....
 
Video 80-luvun alun sotaharjoituksesta. Teemana Tukholman puolustus.


Tästä tulikin mieleen, että harjoiteltiinko meillä vastaavasti kylmän sodan vuosina keskellä Helsinkiä ? Meinaan, että 80-luvulla Jaakko Valtasen komentajakaudella oli juttua, että pääkaupunkia tultaisiin puolustamaan kaikissa tilanteissa yllätyshyökkäyksiä vastaan ja että tasavallan presidentti ja maan hallitus eivät jättäisi kaupunkia.
 
Sisäpiiritietona sain kuulla, että Ruotsalaiset upseerit saavat lähipäivinä/viikkoina kuulla jonkin suuremman luokan uutisen, liittyen Ruotsin maanpuolustukseen....? Natoon....?
 
Sisäpiiritietona sain kuulla, että Ruotsalaiset upseerit saavat lähipäivinä/viikkoina kuulla jonkin suuremman luokan uutisen, liittyen Ruotsin maanpuolustukseen....? Natoon....?
Liittyisikö siihen, että rekrytointi on aika tuskaista puuhaa. Ei saada kyllin hyvää väkeä värvättyä. Tuleeko palkkaukseen muutoksia tai asevelvollisia jollakin otannalla tmv.
 
Tästä tulikin mieleen, että harjoiteltiinko meillä vastaavasti kylmän sodan vuosina keskellä Helsinkiä ? Meinaan, että 80-luvulla Jaakko Valtasen komentajakaudella oli juttua, että pääkaupunkia tultaisiin puolustamaan kaikissa tilanteissa yllätyshyökkäyksiä vastaan ja että tasavallan presidentti ja maan hallitus eivät jättäisi kaupunkia.

Ylipäällikkö Koivisto vaan päätti, että silloisia suunnitelmia muutetaan eikä kriisiaikana enää siirretä valtionjohtoa sekä Pääesikuntaa sisämaahan vähemmän yllätyshyökkäykselle alttiille seuduille. Tämä
edellytti mittavia rakennustöitä. Kylmän sodan päättyessä oli valmista ja samalla aloitettiin asutuskeskustaistelu (myöh TRA)koulutus. Valtanen jäi eläkkeelle 1989 eli sa-suunnitelmat ehkä todellisuudessa
muutettiin vasta tämän jälkeen. Isompia harjoituksia suunniteltaessa oli huomioitava YYA-ympäristö siten, että harjoiteltiin esim Hankoniemen kärkeen tai Lounais-Suomeen hyökänneen vihollisen torjuntaa.
 
Ylipäällikkö Koivisto vaan päätti, että silloisia suunnitelmia muutetaan eikä kriisiaikana enää siirretä valtionjohtoa sekä Pääesikuntaa sisämaahan vähemmän yllätyshyökkäykselle alttiille seuduille. Tämä
edellytti mittavia rakennustöitä. Kylmän sodan päättyessä oli valmista ja samalla aloitettiin asutuskeskustaistelu (myöh TRA)koulutus. Valtanen jäi eläkkeelle 1989 eli sa-suunnitelmat ehkä todellisuudessa
muutettiin vasta tämän jälkeen. Isompia harjoituksia suunniteltaessa oli huomioitava YYA-ympäristö siten, että harjoiteltiin esim Hankoniemen kärkeen tai Lounais-Suomeen hyökänneen vihollisen torjuntaa.

Jotain tuollaista muistan lukeneeni jostain Pekka Visurin kirjasta. Ja ilmeisen hyvin neukut olivat myös perillä Helsingin strategisista kohteista.

http://www.hs.fi/kotimaa/a1441332843269
 
Alkaa mennä ketjun aiheesta sivuun, mutta kyllä pääkaupungin puolustukseen on varauduttu tosissaan aina Porkkalan vapautumisesta lähtien. Jo vaaran vuosina Tuusulassa koulutettiin jalkaväkeä ja rynnäkkötykkejä kaupunkitaisteluihin. Osittain oli kyse vallankaappauksen uhasta ja toiminta ajettiin muutaman vuoden jälkeen alas.

Myöhemmin puolustusta haittasi suuresti it-ohjusten puute. Yhdelle SA-3 patterille tehtiin kantalinnoitetut asemat Santahaminaan heti 80-luvun alussa. Eikä se GRU kaikkea tietänyt, esimerkikisi noissa kylmän sodan aikaisissa kartoissa ei näy noita ohjusasemia. Rajoitetusti kaupunkitaistelukoulutus aloitettiin jo 80-luvulla. Kuitenkin vielä 90-luvulla oli mahdollista törmätä kaartinjääkäriin joka oli saanut TRA-koulutusta vain 10 päivää palveluksensa aikana.

Toki täytyy rehellisesti myöntää, että aika kaukana oltiin Ruotsin "totaalipuolustuksesta" 80-luvulla. Ruotsissahan paikallistupuolustuksesta vastasi lähes 100 000 henkeä käsittävät kodinturvajoukot ja esimerkiksi SAAB:in lentokonetehtaan suojaamisesta vastaava kodinturvaosasto koostui kyseisen tehtaan työntekijöistä ja harjoitteli tehtäviään työajalla ja täydellä palkalla.

Suomessa varauduttiin salaisesti.


Salainen yhdistys valmisteli Helsingin puolustusta kylmän sodan vuosina – mukaan pääsi vain kutsun kautta eikä viina saanut maistua
Hermannikunta harjoitteli liikekannallepanoa yhdessä Helsingin sotilaspiirin kanssa.
Kotimaa 3.1.2016 2:00 Päivitetty: 3.1.2016 7:52

Jarmo Huhtanen


Helsingin Sanomat

Helsingin puolustajat
1451707410653

Hermannien toiminta oli salaista, joten sen siitä on säilynyt hyvin vähän valokuvia. Hermanneja mukana kertausharjoituksissa 1970-luvulla. Etualalla Atso Vironseppä (vas.), Topi Törmä, Lauri Reunala, Kalevi Laapotti, Jukka Karila, Jyrki Aronlinna ja Risto Piepponen.
Helsingissä toimi kylmän sodan aikana salainen yhdistys, jonka jäsenet tekivät suunnitelmia sotilaallisen valmiuden nostamisen ja liikekannallepanon varalle. Toiminta tapahtui yhteistyössä Helsingin sotilaspiirin kanssa.

Hermanneiksi itseään kutsuvien reserviupseereiden tavoitteena oli tukea eri tavoin Helsingin sotilaspiirin toimintaa. Hermannien toiminta alkoi 1950-luvulla ja aktiivisin vaihe ulottui 1980-luvulle asti.


”1960-luvun reserviupseerit olivat kokeneet sodan ja eläneet sen jälkeisessä köyhyydessä ja kurjuudessa. He olivat katkeria venäläisille. Maanpuolustustahto oli reserviläisten joukossa kova ja intoa hirvittävän paljon”, muistelee taiteilija Kimmo Pälikkö, 77.

Pälikkö on reservin majuri, Hermannien entinen aktiivi ja kunniajäsen. Hänen mukaansa hermannit kokivat tekevänsä tärkeää työtä, vaikka eivät voineet siitä kenellekään puhua.

”Minä pidin isoja esikuntaharjoituksia vähintään kerran vuodessa ja pari kolme kertaa vuodessa pienempiä niin sanottuja toimistotyöharjoituksia. Niihin sai jokainen kertausharjoituskutsun.”

Helsingin sotilaspiiri tarvitsi Hermannien apua, koska piirillä ei ollut rahaa ja henkilökuntaa kaikkiin niihin tehtäviin, joita siltä vaadittiin. Elettiin niukkuuden aikaa, joten hermannit tulivat avuksi.

Helsingin puolustajat
1451709334295

Hermanneja kaasunaamariharjoituksessa.
Hermannien syntymisen taustalla oli se, että liittoutuneiden valvontakomissio kielsi syksyllä 1944 liikekannallepanon valmistelut Suomessa. Myös sotilaallisen koulutuksen antaminen Puolustusvoimien ulkopuolella kiellettiin. Liikekannallepanon suunnittelu pysyikin poliittisesti arkana aiheena aina 1960-luvun puoliväliin asti.

Kuvaavaa on, että kun Puolustusvoimat päätti alkaa kouluttaa liikekannallepanon johtajia vuonna 1953, harjoituksia kutsuttiin varmuuden vuoksi ”kotiseutupalvelun kertausharjoituksiksi”. Jatkokoulutuksesta käytettiin myöhemmin nimeä ”käytännöllinen esikuntapalvelu”.

Hermannien jäsenistö koostui luotettaviksi tiedetyistä reserviupseereista. Luotettavuus tarkoitti sitä, että hermanniksi ei voinut pyrkiä, vaan sen jäseneksi kutsuttiin.

Kutsuttavista henkilöistä päättivät hermannit itse tai sitten he saivat ehdotuksia sopivista miehistä sotilaspiirin esikunnalta.

Kutsuttavat olivat sotilaspiirin harjoituksissa erilaisiin luottotehtäviin koulutettuja. Osa heistä oli evp-upseereita.

Jäsenyyden edellytyksenä oli sodan ajan sijoitus Puolustusvoimien liikekannallepano-organisaatiossa. Tavoitteena oli saada mukaan isänmaallisia ja yhteiskunnallisesti merkittävissä asemissa olevia miehiä.

Myöhemmässä vaiheessa jäseniksi kutsuttiin myös Helsingin puolustukseen koulutettujen joukkojen keskeisimpiä reserviläisjohtajia.

Hermannikuntaan kutsuminen tapahtui pääsääntöisesti kertausharjoitusten jälkeen. Jäseniä oli akateemikoista Mannerheim-ristin ritareihin, joista tunnetuin lienee Tuomas Gerdt.

Valtiota vastaan kapinoijilla tai alkoholismiin taipuvaisilla ei ollut Hermanneihin asiaa.

Sota-ajan organisaatioon sijoitettuja hermanneja oli vuosikymmenten mittaan rivissä joitakin satoja aina kerrallaan.

Esimerkiksi vuonna 1982 keskimääräinen hermanni oli 45-vuotias yliluutnantti, joka toimi siviilissä päällikkötehtävässä.

Varsinaiseksi yhdistykseksi Hermannit järjestäytyi vasta 1972. Silloinkin yhdistys oli ei-julkinen. Julkisuuteen siitä tuli tietoja vasta kylmän sodan päätyttyä ja Neuvostoliiton hajottua 1990-luvulla.

Hermannit-nimi tulee todennäköisesti eversti Toivo Herman Luukolta (1903–1979), joka toimi Helsingin sotilaspiirin päällikkönä vuosina 1955–1963. Luukko oli ollut helsinkiläisten joukkojen mukana sodissa ja asekätkennän vuoksi pidätettynä 1,5 vuotta.

Helsingin puolustajat
1451709338673

Eversti Toivo Herman Luukko
Hermannit katsovat toimintansa alkaneen syyskuussa 1958. Tuolloin Helsingin sotilaspiiri alkoi kouluttaa valikoituja reserviupseereita liikekannallepanon vaatimaan perustamisorganisaatioon. Silloin syntyi johdettu toisensa tuntevien miesten yhteisö.

Keskimääräinen hermanni oli tuolloin nelikymppinen sotaveteraani, jonka sotilasarvo vaihteli luutnantista kapteeniin. 1960-luvulla koulutusta sai vuosittain 15–20 reserviupseeria.

Sotilaallisen harjoittelun lisäksi Hermannit keräsi rahaa ja varusteita Helsingin sotilaspiirille.

Esimerkiksi 1970-luvun alussa yhdistys lahjoitti kokonaisen radiokaluston valmiuden kohottamisen ajan johtamista varten. Kalustoa ei annettu sotilaskirjanpitoon, jottei Pääesikunta olisi ominut niitä omaan käyttöön. Radioita säilytettiin poliisin suojissa.

Hermanneja käytettiin myös tiedusteluorganisaationa. Kun Helsingissä järjestettiin vuonna 1962 vasemmistolaishenkiset nuorisofestivaalit, niin hermannit välittivät sotilaspiirille tietoja mielialoista ja auttoivat festivaalivieraiden alusten tarkastamisessa.

Hermannien toiminta hiipui hetkeksi 1990-luvulla, kun uudet sotilasläänit perustettiin.

”Siinä oli hiljainen hetki, kun sotilaslääni ei tiennyt tarkkaan, miten käyttäisi hermanneja. He eivät enää tarvinneet rahallista ja asiantuntija-apua samalla tavalla kuin aikaisemmin”, Pälikkö sanoo.

Hermannit-yhdistys toimii yhä, vaikka kylmän sodan aikaista roolia sillä ei enää ole. Yhteistyökumppanina on sotilasläänien lakkauttamisen jälkeen Kaartin jääkärirykmentti.

Hermannit järjestää muun muassa vapaaehtoisia harjoituksia ja luentotilaisuuksia jäsenilleen. Jäseniä yhdistyksessä on noin 450, joista 40 prosenttia on yli 60-vuotiaita.

Lähteet: Ohto Manninen: Helsingin puolustajat ja Kimmo Pälikön haastattelu.

Helsingin puolustajat
1451707410653

Hermannien toiminta oli salaista, joten sen siitä on säilynyt hyvin vähän valokuvia. Hermanneja mukana kertausharjoituksissa 1970-luvulla. Etualalla Atso Vironseppä (vas.), Topi Törmä, Lauri Reunala, Kalevi Laapotti, Jukka Karila, Jyrki Aronlinna ja Risto Piepponen.

http://www.hs.fi/kotimaa/a1451707393736
 
Alkaa mennä ketjun aiheesta sivuun, mutta kyllä pääkaupungin puolustukseen on varauduttu tosissaan aina Porkkalan vapautumisesta lähtien. Jo vaaran vuosina Tuusulassa koulutettiin jalkaväkeä ja rynnäkkötykkejä kaupunkitaisteluihin. Osittain oli kyse vallankaappauksen uhasta ja toiminta ajettiin muutaman vuoden jälkeen alas.

Myöhemmin puolustusta haittasi suuresti it-ohjusten puute. Yhdelle SA-3 patterille tehtiin kantalinnoitetut asemat Santahaminaan heti 80-luvun alussa. Eikä se GRU kaikkea tietänyt, esimerkikisi noissa kylmän sodan aikaisissa kartoissa ei näy noita ohjusasemia. Rajoitetusti kaupunkitaistelukoulutus aloitettiin jo 80-luvulla. Kuitenkin vielä 90-luvulla oli mahdollista törmätä kaartinjääkäriin joka oli saanut TRA-koulutusta vain 10 päivää palveluksensa aikana.

Toki täytyy rehellisesti myöntää, että aika kaukana oltiin Ruotsin "totaalipuolustuksesta" 80-luvulla. Ruotsissahan paikallistupuolustuksesta vastasi lähes 100 000 henkeä käsittävät kodinturvajoukot ja esimerkiksi SAAB:in lentokonetehtaan suojaamisesta vastaava kodinturvaosasto koostui kyseisen tehtaan työntekijöistä ja harjoitteli tehtäviään työajalla ja täydellä palkalla.

Suomessa varauduttiin salaisesti.

Tuossa Tukholma-videossahan osa porukasta näyttää tosiaan olevan Hemvärnetin ukkoja, mutta panssareitakin kuvissa näkyy. Infanterikanonvagn 91 nyt ainakin.
 
Kun ei ole todellista sodankäyntikykyä, pitää keskittyä videoihin.... Ja tämän ruotsalaiset ovat osanneet jo pitkään. Niin Kosovossa kuin Afganistanissakin kaikki kovat hommat piti aina antaa suomalaisille kun sweduista ei niihin ollut. Mutta esittelyvideot kertoo toista tarinaa....

aika kovia väitteitä. Onko antaa esimerkkejä tehtävistä, joita ruotsalaiset eivät kyenneet suorittamaan ja miksi eivät? Ettei vaan olis taas näitä "meidän komppanian pojat on niin paljon kovempia kuin teidän" -tyyppistä uhoamista
 
aika kovia väitteitä. Onko antaa esimerkkejä tehtävistä, joita ruotsalaiset eivät kyenneet suorittamaan ja miksi eivät? Ettei vaan olis taas näitä "meidän komppanian pojat on niin paljon kovempia kuin teidän" -tyyppistä uhoamista

No vaikka tilanne 2009-2010. Darzabin maakunnassa piti toteuttaa operaatio yhteistoiminnassa Afganistanin armeijan kanssa. Tehtvään lähetettiin ruotsalainen komppania kolmen viikon tehtävällä. Tulivat takaisin omin lupinensa kolmen päivän päästä. Oli kuulemma vaikea tehdä yhteistyötä afgaaninen kanssa kun ne ei ole koskaan sovitussa paikassa sovittuun aikaan (Hei! se on Afganistan). Lähetettiin toinen sweduyksikkö, tulivat takaisin neljän päivän päästä samoilla selityksillä. Sitten lähetettiin suomalainen yksikkö. Olivat operaatiossa kolme viikkoa, pari kertaa talebanin häiritsi mutta kun antoivat vähän kevyillä heittimillä kyytiä niin rauhoittuivat. Ei ongelmia. Jos kaksi ensimmäistä komppanian päällikköä olisivat olleet suomalaisia, olisivat lähteneet saman tien kotiin.

Omakohtaisia kokemuksia mm 2010 kun suomalaisten partiotukikohta West of Mesissä joutui yöllä talebanien heitiniskun kohteeksi ja yksi suomalainen haavoittui. Ruotsalaiset kieltäytyivät etsimästä talebaneja pimeällä kun se oli kuulemma vaarallista. Suomalaiset lähtivät perään koska pimeällä oli itseasiassa turvallisempaa toimia. Meikäläisllä kun oli pimeänäkölaitteet ja ruotsalaisilla ei.

Tai ylläkkötilanne 2010 missä kaksi ruotsalaista haavoittui ja vieressä ollut ruotsalainen lääkintäryhmä lamaantui kykenemättä auttamaan. Kilometrin päässä kolonnan kärjessä taistelleet suomalaiset joutuivat irtautumaan, siirtymään haavoittuneiden luokse, antamaan ensiavun, tilaamaan MEDEVACin ja sen jälkeen palaamaan takaisin kärkeen ja vetämään kolonnan läpi ylläkköstä. Ruotsalaiset lähinnä seurasivat katseella.

Toki ruotsalaisten joukkojen välillä on eroa, mutta pääsääntöisesti voi luottaa siihen että jokainen suomalainen yksikkö taistelee, ruotsalaiset satunnaisesti. Plus että swedut yleensä evakuoitiin kokonaan pois Afganistanista jos joutuivat pahoihin paikkoihin ja tuli tappioita. Suomalaisille pidettiin 15 minuutin after-action tilaisuus, annettiin lisää ampumatarvikkeita ja lähetettiin takaisin kentälle. Työ on parasta terapiaa...
 
No vaikka tilanne 2009-2010. Darzabin maakunnassa piti toteuttaa operaatio yhteistoiminnassa Afganistanin armeijan kanssa. Tehtvään lähetettiin ruotsalainen komppania kolmen viikon tehtävällä. Tulivat takaisin omin lupinensa kolmen päivän päästä. Oli kuulemma vaikea tehdä yhteistyötä afgaaninen kanssa kun ne ei ole koskaan sovitussa paikassa sovittuun aikaan (Hei! se on Afganistan). Lähetettiin toinen sweduyksikkö, tulivat takaisin neljän päivän päästä samoilla selityksillä. Sitten lähetettiin suomalainen yksikkö. Olivat operaatiossa kolme viikkoa, pari kertaa talebanin häiritsi mutta kun antoivat vähän kevyillä heittimillä kyytiä niin rauhoittuivat. Ei ongelmia. Jos kaksi ensimmäistä komppanian päällikköä olisivat olleet suomalaisia, olisivat lähteneet saman tien kotiin.

Omakohtaisia kokemuksia mm 2010 kun suomalaisten partiotukikohta West of Mesissä joutui yöllä talebanien heitiniskun kohteeksi ja yksi suomalainen haavoittui. Ruotsalaiset kieltäytyivät etsimästä talebaneja pimeällä kun se oli kuulemma vaarallista. Suomalaiset lähtivät perään koska pimeällä oli itseasiassa turvallisempaa toimia. Meikäläisllä kun oli pimeänäkölaitteet ja ruotsalaisilla ei.

Tai ylläkkötilanne 2010 missä kaksi ruotsalaista haavoittui ja vieressä ollut ruotsalainen lääkintäryhmä lamaantui kykenemättä auttamaan. Kilometrin päässä kolonnan kärjessä taistelleet suomalaiset joutuivat irtautumaan, siirtymään haavoittuneiden luokse, antamaan ensiavun, tilaamaan MEDEVACin ja sen jälkeen palaamaan takaisin kärkeen ja vetämään kolonnan läpi ylläkköstä. Ruotsalaiset lähinnä seurasivat katseella.

Toki ruotsalaisten joukkojen välillä on eroa, mutta pääsääntöisesti voi luottaa siihen että jokainen suomalainen yksikkö taistelee, ruotsalaiset satunnaisesti. Plus että swedut yleensä evakuoitiin kokonaan pois Afganistanista jos joutuivat pahoihin paikkoihin ja tuli tappioita. Suomalaisille pidettiin 15 minuutin after-action tilaisuus, annettiin lisää ampumatarvikkeita ja lähetettiin takaisin kentälle. Työ on parasta terapiaa...


:salut:
 
Ruotsalaisilla on operaatioissa kaksi ongelmaa. Ensinnäkin tuntuu olevan varsin tiukka poliittinen ohjaus, jossa lähtökohtana on tappioiden välttäminen, myös vastapuolelle, niin uskomattomalta se tuntuukin. Jotenkin vain ruotsalaisten tulenkäyttö oli kosketuksissa välillä aika laimeaa ja epätarkkaa. Toki löytyi rotaatioita jotka osasivat käyttää CV90:n lämpökameraa ja 40 mm:n tykkiä tehokkaasti, mutta ei läheskään aina. Kun katseli vierestä 8 kuukauden ajan ruotsalaista erikoisjoukkoa joka ei koko aikana tehnyt yhtä ainutta tuloksellista operaatiota (en laske ulkona pimeällä samoilemista ja muutaman suttuisen valokuvan tuomista operaatioksi), alkoi epäilyttää että porukalle on annettu ohjeistus kosketusten välttämisestä. Ruotsalaiset erikoisjoukot ovat ihan hyvin koulutettuja ja osaavia, joten mitään muuta meikäläinen ei keksinyt syyksi.

Toinen ongelma on swedujen irtautuminen sodan reaaliteeteista. Meillä varusmiehille opetetaan että sodassa ainoa varma asia on tappiot, myös omalle joukolle. Porukkaa kuolee ja vammautuu, joten sitä myös harjoitellaan. Harjoituksissa ja kovapanosammunnoissakin kuvataan omalle joukolle tappioita joka pakottaa haavoittuneiden hoitamiseen ja evakuoimiseen, varajohtajien käyttämiseen johtajatappioiden korvaamiseen jne. Eikä peitellä sitä, että sodassa myös kuolee ihmisiä.

Näin ei ole Ruotsissa. Itse olin Ruotsissa 1990-luvun lopussa seuraamassa harjoitusta, jossa käytettiin aktiivisesti kaksipuolisia taistelusimulaattoreita. Tuli tunne että jokin ei oikein ole kohdallaan, kunnes tajusin, että joukoille ei tappioita kuvattaessa kuvattu lainkaan kaatuneita. Tuli vain lieviä haavoittumisia. Kun kysyin harjoitusta johtaneelta everstiluutnantilta syytä, vastaus oli: "Tänä päivänä ajatus että joku kuolisi Ruotsin puolesta on niin absurdi, että emme edes harjoittele sitä". Olin sanaton.

Kun noilla lähtökohdilla lähdetään operaatioihin, voitte arvata, että joukon tappionsietokyky on aika heikko. Yhdessä tulitaistelussa CV90 sai RPG-osuman ja kaksi taistelijaa haavoittui. Koko yhdeksän miehen ryhmä evakuoitiin Ruotsiin, eivätkä enää tulleet takaisin. Kesällä 2010 yhden taistelijan kaatuminen sai koko ruotsalaisen kontingentin viikoksi ihan sekaisin, operaatiot keskeytettiin ja keskityttiin suremiseen. Toki kaatuneita pitää surra ja heidän muistoaan kunnioittaa, mutta ensin hoidetaan tehtävät ja sitten surraan kun on aikaa.

Ammattiarmeijaan siirtymisen ja Venäjän uhkan nousemisen kautta ruotsalaisetkin alkavat varmaan hiljalleen palaamaan reaalimaailmaan näissä tappioasioissa, mutta aika monta upseerisukupolvea on jo menetetty ja palaaminen suomalaiseen malliin tulee kestämään pitkään.
 
Ruotsalaisilla on operaatioissa kaksi ongelmaa. Ensinnäkin tuntuu olevan varsin tiukka poliittinen ohjaus, jossa lähtökohtana on tappioiden välttäminen, myös vastapuolelle, niin uskomattomalta se tuntuukin. Jotenkin vain ruotsalaisten tulenkäyttö oli kosketuksissa välillä aika laimeaa ja epätarkkaa. Toki löytyi rotaatioita jotka osasivat käyttää CV90:n lämpökameraa ja 40 mm:n tykkiä tehokkaasti, mutta ei läheskään aina. Kun katseli vierestä 8 kuukauden ajan ruotsalaista erikoisjoukkoa joka ei koko aikana tehnyt yhtä ainutta tuloksellista operaatiota (en laske ulkona pimeällä samoilemista ja muutaman suttuisen valokuvan tuomista operaatioksi), alkoi epäilyttää että porukalle on annettu ohjeistus kosketusten välttämisestä. Ruotsalaiset erikoisjoukot ovat ihan hyvin koulutettuja ja osaavia, joten mitään muuta meikäläinen ei keksinyt syyksi.

Toinen ongelma on swedujen irtautuminen sodan reaaliteeteista. Meillä varusmiehille opetetaan että sodassa ainoa varma asia on tappiot, myös omalle joukolle. Porukkaa kuolee ja vammautuu, joten sitä myös harjoitellaan. Harjoituksissa ja kovapanosammunnoissakin kuvataan omalle joukolle tappioita joka pakottaa haavoittuneiden hoitamiseen ja evakuoimiseen, varajohtajien käyttämiseen johtajatappioiden korvaamiseen jne. Eikä peitellä sitä, että sodassa myös kuolee ihmisiä.

Näin ei ole Ruotsissa. Itse olin Ruotsissa 1990-luvun lopussa seuraamassa harjoitusta, jossa käytettiin aktiivisesti kaksipuolisia taistelusimulaattoreita. Tuli tunne että jokin ei oikein ole kohdallaan, kunnes tajusin, että joukoille ei tappioita kuvattaessa kuvattu lainkaan kaatuneita. Tuli vain lieviä haavoittumisia. Kun kysyin harjoitusta johtaneelta everstiluutnantilta syytä, vastaus oli: "Tänä päivänä ajatus että joku kuolisi Ruotsin puolesta on niin absurdi, että emme edes harjoittele sitä". Olin sanaton.

Kun noilla lähtökohdilla lähdetään operaatioihin, voitte arvata, että joukon tappionsietokyky on aika heikko. Yhdessä tulitaistelussa CV90 sai RPG-osuman ja kaksi taistelijaa haavoittui. Koko yhdeksän miehen ryhmä evakuoitiin Ruotsiin, eivätkä enää tulleet takaisin. Kesällä 2010 yhden taistelijan kaatuminen sai koko ruotsalaisen kontingentin viikoksi ihan sekaisin, operaatiot keskeytettiin ja keskityttiin suremiseen. Toki kaatuneita pitää surra ja heidän muistoaan kunnioittaa, mutta ensin hoidetaan tehtävät ja sitten surraan kun on aikaa.

Ammattiarmeijaan siirtymisen ja Venäjän uhkan nousemisen kautta ruotsalaisetkin alkavat varmaan hiljalleen palaamaan reaalimaailmaan näissä tappioasioissa, mutta aika monta upseerisukupolvea on jo menetetty ja palaaminen suomalaiseen malliin tulee kestämään pitkään.


30 vuotta Ruotsissa asuneena, on helppo kuvitella Lepardin kertomat todeksi.
 
Back
Top