sekalaista ITÄRINTAMA-ASIAA

[baikal]

Mielenkiintoinen jossittelun kohde on kesän 1942 hyökkäys. Olisiko Stalin laittanut joukkonsa taisteluun, jos suuntana olisikin ollut Moskova? Ukrainan ja Kaukasuksen operaatio meni saksalaisilta pieleen, kun venäläiset vetäytyivät saksalaisten edestä.

1942 tavoite oli vaihtunut. Edellisenä vuotena saksalaiset olivat yrittäneet tuhota puna-armeijan ja viimeistään Moskovan porteilla kävi ilmeiseksi ettei se onnistunut käytettävissä olevin voimin. Fall Blaun tavoitteena oli vallata Kaukasuksen öljy- ja muut resurssit ja tuhota näin venäläisten kyky jatkaa sotaa.

Kolme suurta hyökkäystä kuvaa aika hyvin voimasuhteiden muutosta

1941 - Barbarossa, saksalaiset hyökkäävät koko rintamalla

1942 - Fall Blau, saksalaiset hyökkäävät etelärintamalla

1943 - Zitadelle, saksalaiset hyökkäävät yhdellä rintamalohkolla

1944 ei juuri enää hyökkäilty

Ostheerin koko ja voima kasvavat tappioista huolimatta koko sodan ajan ja Stalingradissakin saksalaiset aiheuttavat venäläisille vähintään 2:1 tappiot eikä sillä ollut loppupelissä mitään väliä.

Ostheerin voima ja koko kasvoivat, mutta jäivät silti koko ajan vihollisensa kasvusta.

Aihe on kiinnostava, mutta eipä ole paukkuja päästä tämän pidemmälle, siis minulla. Inttäminen inttämisen vuoksi ei ihan niin paljoa kiinnosta.

Kriittiset arviot jäivät esittämättä julkisesti sodan alussa ja siitä on jäänyt kuva, että kukaan ei edes epäillyt, että loimeenhan tässä saattaa tulla..... minkä verran kriittiset arviot sitten kumpusivat siitä, että natsi-Saksa ei ollut todellakaan "mieluinen" liittolainen kaikille, anglo-suuntaus Suomessa oli luja.

Teollisuusasiantuntijoiden esittämät lukemat olivat kuitenkin lahjomattomat. Hassuinta on varmaan se, että saksalaiset kykenivät laskemaan tarkimmin ennakolta mm. Usan teollisen sotapotentiaalin, eli tarkemmin kuin Usassa kyettiin ennustamaan tai ennakoimaan. Ja Suomeen onnistuttiin tietääkseni saamaan tämä ennuste mutkien kautta.

Yksi asia, josta aikanaan topikia väänsin, oli "Saksan tappioiden -41 vaikutus sotavoiman laatuun". Minun käsittääkseni sotavoiman taisteluyksiköt olivat liian kuluneita ja väsyneitä joulukuussa - 41. Huollon puutteet vain pahensivat asiaa, mutta paraskaan huolto ei käsittääkseni olisi kyennyt korvaamaan tuota tilannetta kokonaan.

Eikä varsinkaan sitä, että taisteluosien kaatuneita, haavoittuneita ja sairastuneita upseereja ja aliupseereja ei voitu korvata samanlaisella aineksella kuin tuo aines lähtökohtaisesti oli ollut. Numeerinen paikkaaminen onnistui kohtuullisen hyvin, laatu ei ollut sama. Isostakin armeijasta jos leivotaan 200 tuhatta kokenutta ja opinsaanutta upseeria ja au:ta niin jossain se näkyy varmasti.

Armeijan toimintaa voidaan aina mitata panssarivaunuilla, tykeillä ja ohjustimilla, ilmavoimilla ja numeroilla ylipäätään. Mielestäni edelleen sitä pitäisi kyetä mittaamaan hyvin myös siten, mikä on joukkojen TODELLINEN suorituskyky, mies- ja perskohtaisesti. Ja mitä tuon joukon suorituskyvylle tapahtuu, kun taisteluosiin on tullut viidenneksen leikkaus, joka paikataan einiinmainiolla-hlöstöllä.

 

[Creidiki]

Ostheerin voima ja koko kasvoivat, mutta jäivät silti koko ajan vihollisensa kasvusta.

Ikävä ihminen, kyllä foorumin luonteeseen kuuluisi 5-6 sivun juupas-eipäs postailu jonka lopuksi mennään henkilökohtaisuuksiin

:a-rolleyes:

Aihe on kiinnostava, mutta eipä ole paukkuja päästä tämän pidemmälle, siis minulla. Inttäminen inttämisen vuoksi ei ihan niin paljoa kiinnosta.

Yksi asia, josta aikanaan topikia väänsin, oli "Saksan tappioiden -41 vaikutus sotavoiman laatuun". Minun käsittääkseni sotavoiman taisteluyksiköt olivat liian kuluneita ja väsyneitä joulukuussa - 41. Huollon puutteet vain pahensivat asiaa, mutta paraskaan huolto ei käsittääkseni olisi kyennyt korvaamaan tuota tilannetta kokonaan.

Epäilemättä näin, mutta veli venäläisellä oli täsmälleen sama ongelma ja vielä vähän pahempana. Molemmat laajensivat erityisesti panssarijoukkoja samalla kun kokivat raskaita tappioita.

 

[Roope Ristintekijä]

Armeijan toimintaa voidaan aina mitata panssarivaunuilla, tykeillä ja ohjustimilla, ilmavoimilla ja numeroilla ylipäätään. Mielestäni edelleen sitä pitäisi kyetä mittaamaan hyvin myös siten, mikä on joukkojen TODELLINEN suorituskyky, mies- ja perskohtaisesti. Ja mitä tuon joukon suorituskyvylle tapahtuu, kun taisteluosiin on tullut viidenneksen leikkaus, joka paikataan einiinmainiolla-hlöstöllä.

Mielenkiintoista kyllä tämä tuodaan usein esille Japanin laivaston lentäjien kohdalla. Sodan alussa he olivat amerikkalaisiin nähden koulutuksellisesti ja kokemukseltaan aivan ylivoimaisia, mutta vaikka tappiot pystyttiin määrällisesti korvaamaan niin laadullisesti ei. Samanaikaisesti amerikkalaisten koultuus parani ja miehet saivat huomattavasti enemmän lentokokemusta kuin rauhan aikana. Teknisesti amerikkalaiset kehittyivät huomattavasti nopeammin kuin japanilaiset ja myös määrällisesti pystyivät lisäämään koneita ilmassa. Tämä käänsi pelin tyystin.

 

[Second]

Armeijan toimintaa voidaan aina mitata panssarivaunuilla, tykeillä ja ohjustimilla, ilmavoimilla ja numeroilla ylipäätään. Mielestäni edelleen sitä pitäisi kyetä mittaamaan hyvin myös siten, mikä on joukkojen TODELLINEN suorituskyky, mies- ja perskohtaisesti. Ja mitä tuon joukon suorituskyvylle tapahtuu, kun taisteluosiin on tullut viidenneksen leikkaus, joka paikataan einiinmainiolla-hlöstöllä.

Mielenkiintoista kyllä tämä tuodaan usein esille Japanin laivaston lentäjien kohdalla. Sodan alussa he olivat amerikkalaisiin nähden koulutuksellisesti ja kokemukseltaan aivan ylivoimaisia, mutta vaikka tappiot pystyttiin määrällisesti korvaamaan niin laadullisesti ei. Samanaikaisesti amerikkalaisten koultuus parani ja miehet saivat huomattavasti enemmän lentokokemusta kuin rauhan aikana. Teknisesti amerikkalaiset kehittyivät huomattavasti nopeammin kuin japanilaiset ja myös määrällisesti pystyivät lisäämään koneita ilmassa. Tämä käänsi pelin tyystin.

Sitä minä myös mietin että osoittiko Japanin Armeijan maavoimien upseeristo missään kunnollista tehokkuutta? Toki voi olla että olen sortunut ameriikkalaisen propagandan uhriksi, mutta minulla on käsitys että Japanin Merivoimat onnistuivat kasvattamaan upseeristostaan ammattitaitoisia ja kekseiliäitä. Maavoimien upseerikoulutus tuotti upseereita joiden johtamistyyli ja taistelutapa olivat hyvin kaavamaisia ja yhtä haaskaavia kuin NL:n tai alkuaikojen Waffen SS:n tapa käyttää miesmateriaalia.

Tuntuu että yksittäiset japanilaiset sotilaat olivat kyllä lähes ideaalisia sotilaita, hyvin koulutettuja, taitavia käyttämään maastoa ja naamiointia, kurinalaisia ja "pelkäämättömiä", mutta miehistön (ja aliupseeriston?) osaaminen ei poistanut sitä ongelmaa että upseeristo ei ollut tehtäviensä tasalla... "Pelkäämättömyys" ja kurinalaisuus ehkä johtivat entistä pahemmin siihen että miehiä käytettiin kuin materiaalia ikään.

Tämä on kuitenkin hyvin pitkälle vain spekulaatioita.

 

[pstsika]

Eikä varsinkaan sitä, että taisteluosien kaatuneita, haavoittuneita ja sairastuneita upseereja ja aliupseereja ei voitu korvata samanlaisella aineksella kuin tuo aines lähtökohtaisesti oli ollut. Numeerinen paikkaaminen onnistui kohtuullisen hyvin, laatu ei ollut sama. Isostakin armeijasta jos leivotaan 200 tuhatta kokenutta ja opinsaanutta upseeria ja au:ta niin jossain se näkyy varmasti.

Tuosta löytyy hyvä esimerkki ihan kotimaan sotahistoriastakin, nimittäin PsD:n Jääkäriprikaati, joka menetti kesäkuussa -44 2/3 vahvuudestaan Kuuterselässä ja Talissa.
Noiden taistelujen jälkeen se vedettiin täydennettäväksi ja heinäkuussa se taisteli Vuosalmella määrävahvuisena, mutta kuitenkin parhaimman teränsä menettäneenä.

 

[Ylermi]

Heitetääs tämmöinen kysymys:

Miten Suomen ilmavoimat ja apuna ollut Luftwaffen Kuhlmey vaikuttivat Tali-ihantalan torjunta voittoon?

Koneiden määrässä Neuvosto ilmavoimilla taisi olla moninkertainen ylivoima, joten miten oli mahdollista, että esim. Kuhlmey sai, niin paljon aikaan vaikka vihollisella olisi pitänyt olla ilmaherruus?

"Osasto teki 1242 taistelulentoa ja pudotti 577 tonnia pommeja. Se tuhosi yli 100 vihollisen konetta, noin 200 panssarivaunua sekä kymmeniä siltoja ja huoltokuljetuksia. 23 osaston lentäjää kuoli ja 24 haavoittui taisteluissa. Osasto menetti taistelutoiminnassa 27 konetta."

 

[baikal]

Jaa-a. Taitaa olla sellainen kysymys, josta on mielipiteitä paljonkin. En osaa ainakaan kovasti kiistellä minkään vaihtoehdon puolesta. Olen yrittänyt yksinkertaisena miehenä lähestyä asiaa seuraavasti:

jos tällaiset lento-osastot olisivat olleet vaikuttavuudeltaan niin ärhäköitä kuin parhaimmillaan kuvataan niin miten ihmeessä Puna-armeija ylipäätään onnistui vyörymään Berliiniin -45? Kun tällaisia Lento-osastoja oli sentään Saksassa aikasen monta. Miksi näitä "Lento-osasto-ihmeitä" ei tapahtunut samassa suhteessa Saksan Itä-rintamalla? Täh.

Epäilen, että Lento-osasto Kuhlmey on OSITTAIN koroitettu myyttiseen rooliin, joka on koroitettu etenkin Nato-uskovien johdolla eräänlaiseksi kouluesimerkiksi Liittolaisten mahdista. Halutaan tässäkin kohtaa kertoa, että "yksin ei pärjätä, pitää olla ainakin lentoliittolaisia".....jotka sitten pahassa paikassa moukaroivat vainolaista niin että hurme kärsästä roikaa.

 

[koponen]

Toisaalta, jos Suomella on todettu olleen rajoitetun ilmatoimintakyvyn, onko itänaapuri toiminut sen oletuksen varassa, ja äkkiä ilmestynyt paikallisesti voimakas osasto on saavuttanut huomattavaa toiminnan vapautta ja tuloksia ajallisesti ja alueellisesti rajatussa taistelutilassa? Itse olisin lukemani perusteella pitkälti tätä mieltä.

Itärintama tuolla etelämpänä on ollut peliliikkeiltään kovin toisenlainen.

 

[JOKO]

Heitetääs tämmöinen kysymys:

Miten Suomen ilmavoimat ja apuna ollut Luftwaffen Kuhlmey vaikuttivat Tali-ihantalan torjunta voittoon?

Koneiden määrässä Neuvosto ilmavoimilla taisi olla moninkertainen ylivoima, joten miten oli mahdollista, että esim. Kuhlmey sai, niin paljon aikaan vaikka vihollisella olisi pitänyt olla ilmaherruus?

"Osasto teki 1242 taistelulentoa ja pudotti 577 tonnia pommeja. Se tuhosi yli 100 vihollisen konetta, noin 200 panssarivaunua sekä kymmeniä siltoja ja huoltokuljetuksia. 23 osaston lentäjää kuoli ja 24 haavoittui taisteluissa. Osasto menetti taistelutoiminnassa 27 konetta."

Kuhlmeyn poppoon ja kotimaisten ilmavoimien varsinainen saavutus oli viholliselle aiheutetut logistiset ongelmat. Vihollisen hyökkäysvoima ei hirveästi vähentynyt, mutta sitä ei saatu enään keskitettyä samalla tavalla hetkellisesti, kuten hyökkäyksen alussa. Maastolla ja ilma-aseella oli roolinsa tässä. Lopputulemana oli riittävän hidas ja tipoittainen hyökkäys, jolloin maavoimat kykenivät hyökkäyksen pysäyttämään. Tärkein rooli puolustuksessa oli ilman muuta jalkaväellä ja jalkaväkeä tukeneella tykistöllä.

Runsaalla miinoittamisella ja syvällä aluepuolustuksella olisi tosin voitu näytellä ilma-aseen rooli, mutta silloin ei taktiikka siihen kyennyt. Jos olisi kyennyt, niin silloin olisi avautunut mahtava tilaisuus saarrostavaan vastahyökkäykseen. Panssaridivisioona ja Itä-Karjalasta tulleet vahvistukset olisivat aloittaneet Vuosalmen suunnalta hyökkäyksen kohden länttä ja lounasta, kun iivana kärki olisi päässyt Viipuriin. Ilma-ase olisi tukenut tätä hyökkäystä täydellä voimalla ja Talin kohtalo olisi jätetty saarrostavan hyökkäyksen lopputuloksen varaan.

 

[kimmo.j]

Oma mielipiteeni perustuu mutuun, mutta uskon Kuhleyn osaston saavutusten helpottaneen jalkaväen taakkaa.
200 panssaria enemmän hyökkäämään, melko paljon omasta mielestä. 100 tuhottua lentokonetta sisältävät varmasti myös pommi- ja maataistelukoneita jotka olivat nyt pois omien maavoimien kimpusta.

On tietysti mahdotonta sanoa faktisesti mikä osaston vaikutus oli, mutta jos tilanne oli niin veitsenterällä kuin on sanottu, olisivat nuo tuhoamatta jääneet sotakoneet mahdollisesti riittäneet puolustuksen murtamiseen.

 

[EK]

Jaa-a. Taitaa olla sellainen kysymys, josta on mielipiteitä paljonkin. En osaa ainakaan kovasti kiistellä minkään vaihtoehdon puolesta. Olen yrittänyt yksinkertaisena miehenä lähestyä asiaa seuraavasti:

jos tällaiset lento-osastot olisivat olleet vaikuttavuudeltaan niin ärhäköitä kuin parhaimmillaan kuvataan niin miten ihmeessä Puna-armeija ylipäätään onnistui vyörymään Berliiniin -45? Kun tällaisia Lento-osastoja oli sentään Saksassa aikasen monta. Miksi näitä "Lento-osasto-ihmeitä" ei tapahtunut samassa suhteessa Saksan Itä-rintamalla? Täh.

Epäilen, että Lento-osasto Kuhlmey on OSITTAIN koroitettu myyttiseen rooliin, joka on koroitettu etenkin Nato-uskovien johdolla eräänlaiseksi kouluesimerkiksi Liittolaisten mahdista. Halutaan tässäkin kohtaa kertoa, että "yksin ei pärjätä, pitää olla ainakin lentoliittolaisia".....jotka sitten pahassa paikassa moukaroivat vainolaista niin että hurme kärsästä roikaa.

Kuhlmeyn käsittely riippuu lähteistä ja lukijasta.

Koponen tiivisti asian aika hyvin.

Suppea taistelualue, jonne niin Tali-Ihantalassa kuin Äyräpää-Vuosalmellakin oli ahtautunut melkoinen massa. Kuhlmey tuli vähän "puskista", ja vaikka Vuosalmella IT oli Kuhlmeyn miesten mukaan helvetillinen, pääsi alueelle kuitenkin sisään. On myös musitettava, että Kuhlmeyn porukka oli oikeasti ammattitaitoista sakkia, mutta kärsi myös melkoisia tappioita, eli ilmaiseksi (vaikeasti arvioitava ja varmaankin liioiteltu) menestys ei tullut.

Itärintamalla tilanne oli sikäli toinen, että maasto ei yleensä sumputtanut hyökkääjää samalla tavalla. Niinpä ilma-asekaan ei päässyt vastaavaan tehoon. Maataistelukoneilla toimintaetäisyydet olivat yllättävänkin lyhyitä, eikä Krimiltä toimittu Leningradin rintamalle tai Baltiasta Stalingradiin.

Samalla on muistettava, että T-I, Vuosalmi ja Viipurinlahti olivat Govorovin viimeinen rypistys (vaikka suomalaiset eivät tuolloin sitä tienneet). Lisäjoukot oli jo kielletty ja huoltoa ei enää tulisi, vaan nyt olisi viimeinen tilaisuus täyttää käsky ja päästä Kymijoelle, jossa tilanne arvioitaisiin uudelleen. Siihen paikkaan lento-osaston ilmestyminen oli erittäin merkittävä tekijä lopputuloksen kannalta.

 

[EK]

Pätkäisen ikävästi:

Runsaalla miinoittamisella ja syvällä aluepuolustuksella olisi tosin voitu näytellä ilma-aseen rooli, mutta silloin ei taktiikka siihen kyennyt. Jos olisi kyennyt, niin silloin olisi avautunut mahtava tilaisuus saarrostavaan vastahyökkäykseen. Panssaridivisioona ja Itä-Karjalasta tulleet vahvistukset olisivat aloittaneet Vuosalmen suunnalta hyökkäyksen kohden länttä ja lounasta, kun iivana kärki olisi päässyt Viipuriin. Ilma-ase olisi tukenut tätä hyökkäystä täydellä voimalla ja Talin kohtalo olisi jätetty saarrostavan hyökkäyksen lopputuloksen varaan.

Se saarrostava vastahyökkäyshän oli nytkin suunnitelmissa, tosin myöhemmin. Pajari ja Halsti suunnittelivat iskua Vuosalmen suunnasta Suomenlahdelle. Vastassa oli lähinnä puolustukseen suunniteltuja joukkoja, kun parhaat oli viety päärintamille. Vanki- ja tiedustelutietojen perusteella muodostettu viholliskuva oli käsittääkseni kohtuullisen oikea ja laskelmat melko realistiset - eri asia, mitä hyökkäyksen jälkeen olisi tapahtunut.

Jos Kannaksen karttaa katsoo puna-armeijan näkökulmasta, selittyy Äyräpään-Vuosalmen taistelu huomattavasti paremmin. Suomalaisten näkökulmastahan kyse oli jokseenkin käsittämättömästä suurtaistelusta. Tietysti, jos suomalaisten rintama olisi murtunut riittävän pahasti, olisi mahdollisesti voitu edetä sisä-Suomeen, mutta se oli aika hasardi toive. Enemmän hyötyä joukoista olisi (suomalaisten mielestä) ollut Tali-Ihantalan suunnassa, missä etenemisreititkin olivat. Tosiasiassa päätavoite olikin Viipurin suunnan joukkojen sivustauhan poistaminen. Suurvallalla sellaiseen oli mahdollista uhrata lähes sama määrä joukkoja kuin sinne pääsuunnallekin. Lisäksi hyökkäävien Armeijoiden raja meni jossakin Äyräpään länsipuolella. Olisihan ollut täysin poissuljettua, että armeijat olisivat hyökänneet samalla suunnalla eivätkä kilpailleet keskenään.

Kannattaa muuten katsoa Eino Pohjamon Ihantalan murskattu teräs -teoksesta (vai oliko sittenkin Rauta palaa -kirjassa) JR 12:n pst:n ryhmitys Ihantalan taistelujen loppuvaiheessa. Porrastaminen on opittu.

 

[Kapiainen]

Suppea taistelualue, jonne niin Tali-Ihantalassa kuin Äyräpää-Vuosalmellakin oli ahtautunut melkoinen massa. Kuhlmey tuli vähän "puskista", ja vaikka Vuosalmella IT oli Kuhlmeyn miesten mukaan helvetillinen, pääsi alueelle kuitenkin sisään. On myös musitettava, että Kuhlmeyn porukka oli oikeasti ammattitaitoista sakkia, mutta kärsi myös melkoisia tappioita, eli ilmaiseksi (vaikeasti arvioitava ja varmaankin liioiteltu) menestys ei tullut.

Itärintamalla tilanne oli sikäli toinen, että maasto ei yleensä sumputtanut hyökkääjää samalla tavalla. Niinpä ilma-asekaan ei päässyt vastaavaan tehoon.

Kyllä se jutun olennaisin pointti on mielestäni juuri tuossa..eli maastossa ja sen myötä taistelualueen suppeassa koossa ja sille ahtautuneessa suuressä määrässä kalustoa ja elävää voimaa.

Muualla itärintamalla liiketila oli useimmiten täysin toista luokkaa kuin Kannaksella ja se väistämättä muutti taisteluiden luonnetta ja erityispiirteitä.
Kannaksella -44 hyökkääjä sumppuuntui hyvin suppealla alueelle aika-ajoin todella pahasti, joka mahdollisti sekä puolustajan ilma-aseen että tykistön erittäin tehokkaan käytön. Muualla itarintamalla kun sitä tilaa useimmiten oli, vastaavaan tehoon ei juurikaan päästy..harvoin edes sinne muodostuneissa "moteissa", jotka loppujenlopuksi nekin olivat usein kooltaan paljon väljempiä kuin Tali-Ihantala taistelualue.

Tali-Ihantala on hyvin erikoislaatuinen taistelu jos sitä tarkastelee hieman laajemmalla perspektiivillä verraten sitä muihin toisen maailmansodan taisteluihin..siitä erikoislaatuisuudesta löytynee myös syyt, miksi siellä puolustaja saavutti hyvin suuren tehokkuuden verrattuna useimpiin muihin saman ajan taisteluihin muualla Euroopassa.

Joistakin Ardennien taistelun vaiheista voinee ehkä löytää hieman samoja piirteitä, mutta muista taisteluista muualla Euroopan sotanäyttämöllä ei juurikaan.

 

[Ylermi]

Kiitoksia hyvin perustelluista vastauksista. Selvästi keksittävä lisää kysymyksiä.

 

[Ottoville]

Uutuuskirja paljastaa: Suomi lähti sotaretkelle yhdessä Saksan kanssa – Mannerheimin lähipiiriin kuuluneen saksalaiskenraalin päiväkirja antaa hyytävän kuvan jatkosodan synnystä

Mannerheimin päämajassa työskennelleen kenraalin päiväkirja näyttää, miten Suomi lähti Saksan kanssa sotaretkelle itään.
Unto Hämäläinen
Julkaistu: 27.9. 13:00


Sotahistoria

Pekka Visuri: Saksan kenraali Suomen päämajassa 1941. Suomalais-saksalainen yhteistyö Waldemar Erfurthin päiväkirjan valossa. Docendo. 375 s.

ITSENÄISEN Suomen historiassa on muutamia vaiheita, jotka herättävät jatkuvasti kiusallisia kysymyksiä. Yksi niistä on Suomen liittoutuminen Natsi-Saksan kanssa kesällä 1941. Miten se oikein tapahtui?

Kenraali Waldemar Erfurth tuli Saksan sodanjohdon edustajaksi 13. kesäkuuta 1941 ylipäällikkö Gustaf Mannerheimin päämajaan ja ryhtyi pitämään analyyttista ja kiihkotonta päiväkirjaa. Vuoden loppuun mennessä hän ennätti kirjoittaa pari sataa liuskaa, jotka nyt julkaistaan ensimmäistä kertaa suomeksi.

Tohtori, eversti Pekka Visuri on kääntänyt kenraalin merkinnät ja kirjoittanut taustoituksen, jossa hän käsittelee Saksan ja Suomen sotilasyhteistyön alkamista vuosina 1940–41 ja kertaa myös sittemmin käydyn historiallisen väittelyn. Kirjan nimi on Saksan kenraali Suomen päämajassa 1941.

NYT suomalainen lukija voi omalla äidinkielellään seurata päivittäin etenevää tarkkaa kuvausta siitä, miten Suomi lähti Saksan kanssa sotaretkelle itään.

Se on hyytävää tekstiä. Milloinkaan aikaisemmin ei ole ollut näin hyvää mahdollisuutta tutustua suoraan alkuperäiseen saksalaiseen lähdemateriaaliin jatkosodan synnystä.

Lukija voi myös etsiä vastauksia niihin kiusallisiin kysymyksiin.

Pyrkikö Suomi sotilasyhteistyöhön Saksan kanssa vai ajautuiko Suomi liittoon olosuhteiden pakosta? Oliko Suomi todella sotilasliitossa Saksan kanssa vai kävikö Suomi sittenkin omaa erillissotaansa Saksan rinnalla?

Kenraali Waldemar Erfurth.
ERFURTHIN päiväkirjan pohjalta minulle muotoutui seuraavan kaltainen käsitys.

Suomi ei ajautunut, vaan pyrki voittajan vankkureille. Valtiojohto ja varsinkin sotilasjohto halusi tietoisesti sotilasyhteistyöhön Saksan kanssa.

Salainen yhteistyö armeijoiden johtotason kesken alkoi jo vuoden 1940 lopulla. Kesäkuun 1941 alussa, jolloin Erfurth tuli Suomeen, kaikki oli jo valmista yhteisen hyökkäyksen varalta.

Suomi ei solminut oikeudellisessa mielessä ( de jure ) sotilasliittoa Saksan kanssa, mutta käytännössä ( de facto) Suomi meni sotilasliittoon.

Erfurthin antaman kuvauksen perusteella yhteistyö oli hyvin tiivistä sodan alusta alkaen. Erfurthin mieleen ei tullut käyttää sellaista sanaa ”erillissota”, kun hän kuvasi vuoden 1941 tapahtumia.

Toki sekin tulee päiväkirjassa todistetuksi, että Suomella ja Saksalla oli erilaiset sodanpäämäärät. Se aiheutti hankauksia jo kesällä 1941. Suomi ei halunnut hyökkäysvaiheessa niin suurta rintamavastuuta kuin Saksa tahtoi Suomelle antaa.

VIELÄ syyskuun alussa 1941 aseveljien tunnelma oli korkealla.

Päiväkirjassa on irvokas kuvaus yhdestä huippuhetkestä, kenraali Jodlinvierailusta Suomessa. Jodl vakuutti pokkana Mannerheimille ja muille isännille, kuinka paha mieli Hitlerille oli muka tullut, kun tämä oli joutunut kesällä 1939 jättämään Suomen Stalinin armoille.

Päämajassakin uskottiin vielä alkusyksystä 1941, että sota päättyisi nopeasti Saksan (ja Suomen) voittoon Neuvostoliitosta. Kun Saksa olisi vallannut Leningradin, osa suomalaisista sotilaista olisi päästetty reserviin, kaavailtiin.

Mutta kun Erfurth kysyi lokakuun 15. päivänä Mannerheimilta, pitäisikö hänen varautua olemaan koko talven yli Suomessa, marsalkka vastasi: ”Kyllä, monta talvea, monta talvea.”

Päämajassa oli siis tehty uusi tilannearvio, jonka mukaan sota jatkuisi luultua pitempään. Eikä Saksan voittoon enää uskottu niin vuorenvarmasti kuin vielä kesällä.

JOULUKUUN lopulla Mannerheim ihmetteli, miksi saksalaiset eivät olleet osanneet varautua Venäjän talveen, vaan sotilaat palelluttivat jalkansa.

”Kengän tai saappaan pitää olla niin suuri, että siihen mahtuu kaksi sukkaa ja vielä voi liikuttaa varpaita”, Mannerheim määritteli.

Kun Saksa vuoden 1942 alussa painosti Suomea hyökkäämään Leningradiin ja katkaiseman Muurmannin radan, Mannerheim ilmoitti melko suoraan, ettei Suomi enää jatka hyökkäyksiä.

PUOLESSA vuodessa Erfurth joutui Mannerheimin taikapiiriin. Hänellä oli pysyvä, arvokkain paikka pöydässä Marsalkan oikealla puolella. Kenraali rupesi liiaksi ymmärtämään suomalaisia, ja siitä seurasi hänelle hankaluuksia oman päämajansa kanssa.

Sitä vastoin suomalaiset luottivat Erfurthiin. Vaikuttaa siltä, että oli ”yksi meistä”, aseveli, jolle paljastettiin kaikki valtiosalaisuudet ja mitä ei heti kerrottu, sen hän aikaa myöten onki selville.

Päiväkirjaansa hän kirjasi myös kymmeniä anekdootteja Mannerheimin ja kenraalien elintavoista. Herkullista niitä on lukea.

 

[baikal]

Sitä vastoin suomalaiset luottivat Erfurthiin. Vaikuttaa siltä, että oli ”yksi meistä”, aseveli, jolle paljastettiin kaikki valtiosalaisuudet ja mitä ei heti kerrottu, sen hän aikaa myöten onki selville.

Sinisilmäinen tollous ei ole uusi ilmiö.

 

[Springeri]

Jaa Unto Hämäläinen Pravdasta. Kaveri, joka jostain kumman syystä vihaa suomalaisia yli kaiken. Itse en käsitä mistä tuo viha oikein kumpuaa?

Suomi siis taisteli natsien kanssa saadakseen Karjalan takaisin, Mitähän vittua sitten?

 

[Fencer]

Saksalaiset kehittivät etummaisten asemiensa tyhjentämismetodin, kun tulivat tuntemaan puna-armeijan tykistövalmistelun tehon ja voiman. Se kaiketi opittiin hoitamaan todella hyvin ja muutamaa poikkeusta lukuunottamatta onnistui lähes aina.

pitääkö paikkansa, että Hitler ei hyväksynyt metodia koskaan vaan siitä huolimatta sitä harjoitettiin kiivaasti?

Saksalaiset tiettävästi neuvoivat suomalaisia varautumaan ja harjoittelemaan samaa menetelmää. Nousiko asia suomalaisten osalta threadille kertaakaan, onko tietoa? Jos ei niin miksi, mitä arvelette?

Sakut vissiin oppivat neukkujen menetelmät niin hyvin, että erittäin suurella varmuudella pystyivät tietämään ajankohdan, jolloin puna-armeija aloittaa soitannon ja perustuiko menetelmän menestys nimenomaan hyvään vihollisen tuntemukseen?

Hakemasi käsite on tykistöhyökkäys, josta voi lukea täältä lisää:
http://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/86815/NykyaikainenHy__kk__ys_netti.pdf

Löytyy talvi- ja jatkosodan sekä saksalaisten kokemuksia.