Pahuuden kuusi lajia
http://takkirauta.blogspot.com/2015...ed&utm_campaign=Feed:+Takkirauta+(Takkirauta)
Ruukinmatruunaa on kovisteltu hänen maailmankuvastaan. Kuulemma biologinen ihmiskuva ei tunnusta lainkaan käsitettä "pahuus", vaan että pahuutta on vain se, mitä kulloinkin pidämme pahuutena ja että se kaikki on joko luonnollista ja lajityypillistä käyttäytymistämme tai sitten eläimellisyyttä tai luonnonvoimia. Vastaus tähän kaikkeen on tietysti se, että jos pahuutta ei ole olemassa, niin miksi sitten kamppailla pahuutta vastaan? Ja jos kaikki on suhteellista, niin silloin kannibalismi on pelkkä makuasia. Ja mikä ihmeen oikeus meillä on silloin tuomita natsismia saati holokaustia - sehän oli pelkkä Natsi-Saksan sisäinen asia? Ruukinmatruuna on valmis väittämään, että relativismista on pelkkä kukonaskel nihilismiin.
Kysymys hyvästä ja pahasta sekä teodikean ongelma ovat yhtä vanhoja kuin länsimainen sivilisaatiokin, ja asiaa on pohdittu jo muinaisessa Kreikassa jo kauan ennenkuin kristinuskoa oli olemassa ja kauan ennen kuin judaismi nousi ensimmäisen kerran maailmankartalle makkabealaiskapinan muodossa.
Mutta ruukinmatruuna tunnustaa pahuuden olemassaolon, ja ruukinmatruuna jaottelee pahuuden kuuteen kategoriaan.
Profaani pahuus tarkoittaa luonnossa esiintyvää normaalia pahuutta. Sitä, miten luonnonmullistukset tuhoavat elämää ja ihmisten asumuksia, viljelyksiä ja onnea; miten pedot saalistavat muita eläimiä, miten loiset tuhoavat isäntiään, miten eläinluontoon kuuluvat lastenmurhat, reviiritaistelut, pedofilia, kannibalismi ja insesti. On vain sanakikkailua, ettei luonto sinällään ole paha; se on sitä, profaanilla, mielettömällä, absurdilla, aivottomalla tavalla. Ihmisluonnossa itsessään ei ole mitään hyvää: ihminen on eläin, siis pohjimmiltaan paha. Kaikki, mikä ihmisessä on hyvää, on sivistyksen aikaansaannosta; sitä, että ihminen pyrkii toimimaan omia biologisia viettejää, vaistojaan ja taipumuksiaan vastaan.
Tyhmä pahuus tarkoittaa pahuutta, jonka saa aikaan ihminen toimimalla tunteittensa vietävänä tavalla, joka olisi helposti vältettävissä käytettäessä harkintaa, ajattelua ja järkevyyttä. Tyhmä pahuus ilmenee monissa uskonnoissa, kuten islamissa. Esimerkiksi naisten sukuelinten silpominen on tyhmää pahuutta: siinä toimitaan sen enempää ajattelematta koska kulttuuriperinne ja tunteet. Myös holokausti ja armenialaisten kansanmurha olivat tyhmän pahuuden ilmenemä; molemmissa hyökättiin älymystöä, finanssitoimintaa ja sivistystä edustaneen välimiesvähemmistön kimppuun koska tunteet. Islamin suhde naisiin edustaa samoin tyhmää pahuutta. Suomen kielen
tyhmä ja
tuhma ovat samaa kantaa; tyhmä ihminen on paha ihminen, koska häneltä puuttuu järkevyyttä.
Määrätietoinen pahuus tarkoittaa pahuutta, jossa pahuuden tekijä toimii suunnitelmallisesti niin, että hän toisaalta pyrkii sekä maksimoimaan oman intressinsä että tietoisesti aiheuttamaan vahinkoa toisille. Reaalipolitiikka perustuu määrätietoiselle pahuudelle. Ei ole sattumaa, että yksi Paholaisen nimityksistä englannin kielessä on
Old Nick - se viittaa Niccolò Machiavelliin. Mutta myös liberalismi perustuu määrätietoiselle pahuudelle; vapaassa kilpailussa kilpailijoiden vahingoittaminen on aivan yhtä tärkeää kuin omien intressien ajaminen. Ja tällaisessa kilpailussa on vähän voittajia ja paljon häviäjiä, ja voittaja vie kaiken.
Halpamainen pahuus tarkoittaa pahuutta, jossa pahuuden tekijä ei itse hyödy pahuudestaan mitenkään vaan jonka tarkoituksena on yksinkertaisesti tuottaa vahinkoa ja olla ilkeä. Neuvostokommunismi ja sen aikaansaannokset olivat aivan puhdasta halpamaista pahuutta. Mutta myös niljakas opportunisti ja tyypillinen koulukiusaaja voivat olla halpamaisen pahuuden edustajia. Samoin ajatuskanta
vihollisesi vihollinen on sinun ystäväsi on halpamaisen pahuuden epitomi. Halpamainen pahuus voi olla myös sitä, että vahingoitetaan omaa viiteryhmää, kuten isänmaata, vain siksi ettei sallita kilpailijoiden ja heidän edustamansa arvomaailman päästä niskan päälle.
Karismaattinen pahuus liittyy rikollisuuteen ja sosiopatiaan. Karismaattinen pahuus on tunnusomaista kulttijohtajille, järjestäytyneelle rikollisille, poliitikoille ja huijareille. Karismaattinen pahuus käyttää hyväkseen ihmisen tunteita ja yhteisöllisyyttä ja vetää puoleensa ihmisiä, jotka kaipaavat vahvaa tai karismaattista johtajaa. Ihmiset ovat valmiita toimimaan amoraalisesti ja tuhoisasti saadakseen kuulua ryhmään ja saadakseen olla korkealla hierarkiassa ja nokkimisjärjestyksessä. Stanfordin vankilakoe on tyyppiesimerkki karismaattisesta pahuudesta.
Egoistinen pahuus on pohjatonta itsekkyyttä, ja tyypillisesti narsistit sekä psykopaatit edustavat egoistista pahuutta. Jos Tolkienilla Morgoth edusti tyhmää pahuutta (Morgoth halusi vain tuhota), niin Sauron edusti egoististaa pahuutta; hän halusi hallita ja luoda Keski-Maasta oman valtakuntansa. Mutta egoistinen pahuus liittyy politiikkaan ja bisnekseen: kaikkimullehetinytmistäänpiittaamatta-asenne edustaa juurikin egoistista pahuutta.
Tämä jako on tietysti rudimentaarinen ja usein pahuus mahtuu useampaan kuin yhteen kategoriaan. Ruukinmatruuna on itse sekä nähnyt että kokenut riittävästi pahuutta tietääkseen, että puheet relativismista ja eläimellisyydestä ovat pelkkää lässynläätä. Ainoa, mitä pahuus tarvitsee voittaakseen on se, ettei sitä vastusteta; ja pahuuden olemuksen kiistäminen pelaa vain pahuuden itsensä pussiin. Ruukinmatruunaa on kritisoitu mustavalkoisesta maailmankuvasta. Tosiasia kuitenkin on, että silloin, kun vastassa on vastustaja jonka tarkoituksena on aiheuttaa tuhoa tai vahinkoa ja joka tekee sitä määrätietoisesti, tällöin mustavalkoinen maailmankuva on ainoa mielekäs.
Sanotaan, että pahuuden voitto on vain väliaikainen. Ruukinmatruuna on eri mieltä. Jos pahuus pääsee niskan päälle, se voi dominoida vuosituhansia, ja vaikka sen voitto olisi vain väliaikainen, kuten Natsi-Saksan, se voi silti saada peruuttamatonta tuhoa aikaan. Pahuudesta puhutaan usein poikkeuksellisena taipumuksena, joka erottaa murto-osan ihmisistä muista. Näyttää kuitenkin siltä, että pahuus on pikemminkin taipumus, jota ihmisten on vaikea tunnistaa itsessään – ja vielä vaikeampi vastustaa, jos se saa ryhmässä otteen.
Saksanjuutalaisen filosofin ja poliittisen teoreetikon Hannah Arendtin kuuluisan teesin mukaan pahuuden ongelma on sen banaaliudessa. arkipäiväisyydessä. Kirjassaan natsi-Saksan pääteloittajaksi kutsutun Adolf Eichmannin oikeudenkäynnistä Arendt toteaa, että natsien hirmutekojakin kauhistuttavampaa oli tajuta, millainen Eichmann oli ihmisenä: ei pervertikko eikä sadisti vaan aivan tavallinen, pelottavan normaali. Pahuus oli hänessä
banaalia, arkipäiväistä, samanlaista kuin Juice Leskisen biisissä
Osapäivänatsi. Todella vaikeaksi asian tekee se, että pahuus muuttuu helposti käytännöksi, koko sosiaalisen järjestelmän ominaisuudeksi. Sen kuvitellaan olevan jopa hyvän palveluksessa. Ei Adolf Eichmann ollut mikään pelottavan karismaattinen demoagogi, gangsteripomo, kulttijohtaja saati sadistinen teurastaja. Hän oli pelkkä pieni nukkavieru byrokraatti, kiltti perheenisä.
Adolf Eichmann ei milloinkaan kokenut syyllisyyttä miljoonien ihmisten joukkomurhan suunnittelusta. Eichmann kuitenkin kertoi, että olisi kärsinyt huonosta omastatunnosta, ellei olisi tehnyt mitä häneltä odotettiin. Kun moraalinen perspektiivi ehtii asettua vallitsevan järjestelmän mukaiseksi, ihmisten on todella vaikea osata tai muistaa kyseenalaistaa itse järjestelmän periaatteita. Pahuudesta tulee vallitseva paradigma. Tästä syystä klisee "pahuuden voitto on vain väliaikainen" on vailla pohjaa; Natsi-Saksan osalta tarvittiin ulkopuolinen tekijä - Neuvostoliitto (joka oli aivan yhtä paha kuin Natsi-Saksakin) sekä länsiliittoutuneet (joiden moraalista pohjaa ei oikein sitäkään voi kehua) kukistamaan tämä pahuus. Ja voidaan myös kysyä - perustellusti - olisiko Neuvostoliitto luhistunut, ellei Ronald Reagan olisi ottanut selkeän mustavalkoista ja dualistista kantaa Neuvostoliittoon ja sen pahuuteen, julistanut Neuvostoliittoa "pahuuden valtakunnaksi" ja käynnistänyt asevarustelukierteen nimellä tunnettua pokeripeliä, johon Neuvostoliitto lopulta luhistui.
Ruukinmatruunalla on mielikuva, että 2000-luvun yhteiskunta pitää ihmistä pohjimmiltaan hyvänä, ja uskoo, että jos ihmisiä kohdellaan hyvin, he itsekin vastaavat hyvään hyvällä. Tämä naiivi kiltteys on tuhoisa katsantokanta. Tähän liittyy myös kyvyttömyys tai haluttomuus rankaisemiseen, varsinkin altruistiseen rankaisemiseen. Psykopaatin väkivallantekoja hillitsee lähinnä ulkoinen palaute ja välittömän rangaistuksen pelko. Jollekulle pidäkkeenä saattaa toimia tieto siitä, ettei teolla ole saavutettavissa mitään hyvää. Toisia voi hillitä ajatus, että joutuu viettämään vuosikausia – pahimmassa tapauksessa loppuelämänsä – vankilassa. Ne uskonnot, joihin liittyy käsitys ihmisestä pohjimmiltaan pahana olentona, rangaistuksen komponentti ja helvetinpelko, tuottavat paljon miellyttävämmän, paremman ja lainkuuliaisemman yhteiskunnan kuin ne, jotka pitävät ihmistä Jumalan lapsena ja pohjimmiltaan hyvänä olentona. Ja jokainen ateistinen yhteiskunta joutuu luomaan Helvetin jo tänne maan päälle, koska ateismista puuttuu metafyysinen pelon ja rankaisemisen komponentti.
Me emme halua kuulla mitään pahuudesta, koska pelkäämme sitä. Mutta toisinaan on hyödyllistä kuulla ja lukea sellaisista asioista, joista tulee tietää sensijaan että ei haluttaisi tietää.