Shell Shock

Vonka

Ylipäällikkö
Lahjoittaja
ELSO 3.0
#2
Monella vielä 1950- ja 1960-luvulla syntyneellä oli posttraumaattinen kotona vaikka kranaattikauhu ei ollut päällä. Juuri eilen naapurin kanssa muistelimme menneitä.

Sosiologisia ongelmia tuli jo äkkipikaisuudesta, masentuneisuudesta ja alkoholismista. Moni ukko oli sellainen, että jos piisiin ei syttynyt tuli, pannu lensi lasista mäelle ja äijä metsään kävelemään päiväksi.

Verkoille jos lähdit poikasena veteraanin kanssa, se oli aina yhtä juhlaa. Vedä ny perkele, älä ny saatana. Helvetin perkele!

Jopa monet hevoset olivat koomisia. Kun pakoputki paukahti jossain, ne juoksivat kärryineen ojaan ja kurkkivat sieltä. Sillä kai olivat selvinneetkin.

Yksi sosiologinen ilmiö, joka pitäisi tutkia, on Hyvinkään "pelimetsä". Kun Uuttamaata rakennettiin heti sodan jälkeen, siellä oli yhden kesän kokonainen pataljoona irtolaisia. Pelaamassa korttia. Eivät tottuneet sisätiloihin.

Henrik Tikkanen kärjisti joskus, ettei sota kaikkien kohdalla tehnyt rauhansopimuksia, vaan jatkoi viimeiseen mieheen. Eräs majuri ampui itsensä konttoripäällikkönä, kun naiset eivät suostuneet suurin piirtein seisomaan asennossa. Eräs korpraali kaatui ravintolassa 12 vuotta sodan ja kuudennen aamutuopin jälkeen. Samaa paskaa kaikki.

Toki se oli yksilöstä kiinni. Joku pärjäsi siivommin, jostakusta tuli maanvaiva.
 

Tetra

Ylipäällikkö
Lahjoittaja
ELSO 2.0
#3
Millaisilla keinoilla sotatilanteessa voidaan vähentää tälläisten tapauksien määrää ja tapauksien vakavuutta?
 

RPG83

Soome Majori
Lahjoittaja
ELSO 2.0
#4
Millaisilla keinoilla sotatilanteessa voidaan vähentää tälläisten tapauksien määrää ja tapauksien vakavuutta?
Debriefing ja esimiesten vankkumaton tuki alaisilleen ja näiden teoille, otaksun.
 

crane

Kenraali
Lahjoittaja
#5
Millaisilla keinoilla sotatilanteessa voidaan vähentää tälläisten tapauksien määrää ja tapauksien vakavuutta?
Levolla kait. Minulla on tällähetkellä luettavana Ville Kivimäen kirja: Murtuneet Mielet, joka käsittelee muunmuassa "kranaattikauhua". Kovin yksilöllistä miten tuo tulee ja eipä sitä oikein voi ehkäistä.
 

pstsika

Haukka
Lahjoittaja
#6
Levolla kait. Minulla on tällähetkellä luettavana Ville Kivimäen kirja: Murtuneet Mielet, joka käsittelee muunmuassa "kranaattikauhua". Kovin yksilöllistä miten tuo tulee ja eipä sitä oikein voi ehkäistä.
Sanoppa onko tuo sellainen kirja, että se kannattaa ostaa luettavaksi. Mitkä on omat vibat?
 

Vonka

Ylipäällikkö
Lahjoittaja
ELSO 3.0
#8
Eräs eläkkeellä oleva vahtimestari kertoi minulle, miten hän teinipoikana istui sodan aikana helsinkiläisessä kahvilassa, jonne tuli lomalainen. Mies yritti ostaa pullaa. Myyjä oli niitä työn sankareita ja sanoi, että teillä siellä rintamalla on enemmän kaikkea kuin säännöstellyssä kaupungissa eikä hän myy sotilaalle pullaa.

Ensin ihan rauhallinen mies kalpeni vitivalkoiseksi ja otti taskusta käsikranaatin ja laittoi sen tiskille. Hän puhui hiljaisella valkohehkuisen jäätävällä äänellä: "Anna nyt sitä pullaa. Tämä ei kauaa tätä paikkaa lämmitä."

Mies sai pullansa ja lähti.
 
#9
Millaisilla keinoilla sotatilanteessa voidaan vähentää tälläisten tapauksien määrää ja tapauksien vakavuutta?
Yksittäisen sotilaan kohdalla levolla. Suurin osa toipuu akuuteista oireista kun heidät siirretään muutamaksi päiväksi pois taistelualueelta. Painotan että kyse on siis ensiavusta, vakavammat oireet voivat tulla pitkän ajan kuluttua sodan päätyttyä. Lepo on myös siksi hyvä menetelmä koska sota-aikana ei mistään saada riittävää määrää ammatti-ihmisiä antamaan sotilaille mitään kriisiapua. Jos puhutaan sotilaista osastona niin, johtamisella, ryhmähengellä, koulutuksella ja sotakokemus myös auttaa selviytymään.
 

Vonka

Ylipäällikkö
Lahjoittaja
ELSO 3.0
#10
Hoitona voisi käyttää vertaistukea.

Muutakin tuli mieleeni. Kehityspsykologia. "Aikuisimmillaan" sotilas on vasta 24-25-votiaana ja siitä eteenpäin. Silti sota on nuorten pääsääntöisesti nuorten miesten hommaa. Miten se luonne ja hermosto ylipäänsä on kypsynyt.

"Kranaattikauhun" nimi viittaa ehkä hiukan harhaan traumaperäisessä stressireaktiossa. Kaikki romahtaneet eivät olleet monttumiehiä. Pitkäaikainen altistuminen väkivaltaiselle kuolemalle ylipäänsä aiheuttaa emotionaalista stressiä, joka on omiaan aiheuttamaan hysteriaa muistuttavan neuroottisen oireyhtymän. Puhutaan myös "taisteluväsymyksestä" ja "sotaneuroosista". Nekin ovat arki-ilmaisuina siirretty tieteen taka-alalle.

PTSD-käsite on varmaan se, mistä pidetään nyt kiinni.

Kuka tahansa voi romahtaa, sillä kaikilla on murtumispiste. Yksi Suomen viimeisimpiä teloitettuja oli lääkäri, joka oli hoitanut tehtäviään ihan hyvin eri joukko-osastoissa vuodesta 1941. Hän sai täydellisen burnoutin 10.7. 1944 ja pakeni joukkosidontapaikalta. Seuraavana päivänä löytyi metsästä sekaisin kuin seinäkello. Mielentilatutkimus Seinäjoella totesi psykoosin, mutta koska lääkäri kuunteli Ruotsin radiota ja oli ollut puheissaan myönteinen liittoutuneille, hänet tuomiin divisioonassaan kuolemaan, jahka palasi - toisin sanoen hänet ammuttiin amatöörien juttujen varjolla sillä perusteella, että oli ehkä teeskennellyt hullua.

Puolustusvoimien psykiatri Matti Ponteva teki väitöskirjan monta vuosikymmentä sitten. Hänen mukaansa jatkosodassa psykiatrisia sotilaspotilaita oli noin 15 700 ja talvisodassa arviolta 2 500. Luvut ovat alakanttiin, sillä läheskään kaikkia psyykkisesti oirehtineita ei toimitettu rintamalta hoitoon. Monet psyykkisesti järkkyneet tuomittiin sotaoikeudessa sen sijaan rintamakarkuruudesta.
 

kimmo.j

Ylipäällikkö
Lahjoittaja
#11
Millaisilla keinoilla sotatilanteessa voidaan vähentää tälläisten tapauksien määrää ja tapauksien vakavuutta?
- Hyvä ja realistinen koulutus
- Riittävän nopea kierto lepoon, olen kuulut kahden viikon olevan max aika toiminnassa.
- Riittävän unen määrän turvaaminen myös toiminnan aikana, tarvittaessa lääkkeellisesti.
- Edellä mainitut debriffing ja joukon tukeva henki. Tämänhän ei tarvitse olla kallonkutistajan, hämärässä huoneessa kynttilän valossa pitämä istunto, vaan ihan normaalia keskustelua ja tilanteen läpikäyntiä mukana olleiden kesken.
 

Vonka

Ylipäällikkö
Lahjoittaja
ELSO 3.0
#12
- Hyvä ja realistinen koulutus
- Riittävän nopea kierto lepoon, olen kuulut kahden viikon olevan max aika toiminnassa.
- Riittävän unen määrän turvaaminen myös toiminnan aikana, tarvittaessa lääkkeellisesti.
- Edellä mainitut debriffing ja joukon tukeva henki. Tämänhän ei tarvitse olla kallonkutistajan, hämärässä huoneessa kynttilän valossa pitämä istunto, vaan ihan normaalia keskustelua ja tilanteen läpikäyntiä mukana olleiden kesken.
Tämä on aika hyvä. Lepo on tärkeä joukon iskukyvyn kannalta - myös tässä mielessä.
 
#13
Millaisilla keinoilla sotatilanteessa voidaan vähentää tälläisten tapauksien määrää ja tapauksien vakavuutta?
Pakko puuttua tähän keskusteluun, mutta sen verta paskoja neuvoja jaellaan. Unohtakaa ne levot ja debriefingit. Toki nekin ovat tärkeitä asioita, mutta ilmeisesti PTSD:ssä tapahtuu aivoissa jotain mitä ei vielä ihan käsitetä. http://www.webmd.com/mental-health/tc/post-traumatic-stress-disorder--treatment-overview

Suosittelen kyllä ihan ammattilaisten apuun turvautumista + lääkitsemistä. Olkoonkin, että sodassa on pulaa auttajista. Mutta kait siellä nyt joku edes löytyy, joka voi kirjoitella noita nappeja?

On myös tehty mielenkiitoisia kokeita erilaisilla lääkeaineilla ja hormonivalmisteilla. Kertakäsittely ketamiini nimisellä huumausaineella saattaa viedä kerrasta pois PTSD-oireet. Annostelu kannttaa suosiolla jättää ammattilaisille. Mokaaminen ketamiinin kanssa vie hengen (no, lähteehän se PTSD silläkin...)
 

kimmo.j

Ylipäällikkö
Lahjoittaja
#16
Jatkan "paskojen neuvojen" sarjaa.
On tietysti hyvä tiedostaa, että tuo muodikas PTSD on vain yksi häiriö muiden joukossa.
Se ettei PTSD:n vaikutusta aivoissa oikein täysin ymmäretä ei tietysti ole ihme, koko aivojen toimintaan ylipäätään liittyy paljon epätietoisuutta.
Levolla on ihan tutkitusti vaikutusta ihmisen psyykkeeseen. Debriffin ja defussing on taas jotain hienoa, mutta aihetta voidaan lähestyä myös hiukan maanläheisimmin. Aihetta on tutkittu ja tehokkainta keskustelu on ns. vertaisen kanssa. On myös nähtävissä, etteivät ihmiset halua jakaa tunteitaan ja tuskaansa ammattilaisten kanssa, vaan mielummin vertaistensa kanssa jolla on vastaavia kokemuksia. Heidän uskotaan ymmärtävän paremmin olosuhteet ja omat kokemukset. Siksi ainakin pelastustoimessa ja ensihoidossa koulutetaan ihmisiä tähän toimintaan. Käsittääkseni näin toimitaan myös poliisissa.
 
#17
PTSD on kattokäsite erilaisille oireille siinä tilanteessa kun henkilö ei ole pystynyt käsittelemään tapahtumaa. Ammattilaisen peruslähtökohta on että noin kahdessa vuodessa tapahtumasta (oiretasolla)pitäisi päästä yli. Jos ei pääse niin, sitten aletaan olemaan PTSDn puolella. Debrifing tavallaan on vertaistukea. Siinä kootaan yhteen ne henkilöt jotka olivat tapahtumassa mukana. Tässä keskustelussa ollaan juteltu vähän sekaisin akuutista stressistä ja post-traumasta. Ne ovat kaksi eri asiaa. Kuten Kimmoj J. Aikaisemmin aiheesta kirjoitti niin, jos Kimmon mainitsemat asiat on hoidettu niin, myöhemmän PTSDn puhkeamista voidaan tehokkaasti välttää.

Aikaisemmin Kimmo J. siis Kirjoitti hyvä tiivistelmän stressin vähentämisestä ja Kimmon kommentti ettei debriefing ryhmän tarvi olla ammattilaisen vetämä on ihan totta. Varsinkin jos ajatellaan että ollaan keskellä sodan helvettiä, eikä ammattilaisia ja hienoja terapiahuoneita ole tarjolla niin, amatöörin vetämä ryhmä, pommisuojassa toimii ihan hyvin. Debrifingissä vetäjä antaa ryhmälle vaan rakenteen ja pitää huolen että, asiasta puhutaan, kaikki pääsee ääneen, kukaan ei dominoi ryhmää, asiasta keskustellaan johdonmukaisesti ja loogisesti. Vetäjä pitää huolen ettei tilanne ole sekava.

Salli Saarella on tässä hyvä kooste aiheesta ja tässä Saaren materiaalissa on useita kohtia joita ollaan tässä ketjussa käsitelty:

http://koskeverkko.fi/wp-content/up...on_koulutuspaivat_21.-22.9.11_Salli-Saari.ppt
 

Tetra

Ylipäällikkö
Lahjoittaja
ELSO 2.0
#19
Hyviä vastauksia. Debriefing ja lepo olikin tuttuja. Aihe herätti sellaisen kysymyksen, että voiko sotaan ylipäätään henkisesti valmistautua etukäteen? Ei, en ole niin tekemässä vaikka niin voisikin, vaan kiinnostus on ihan vain teorian tasolle rajoittuvaa. Kuinka mielen voisi pitää keskittyneenä tehtävään, ilman että antaa epämieluisten olosuhteiden ja tapahtumien vähentää keskittymistä? Toki ne epämiellyttävät tapahtumat voisivat kenties nostaa motivaatiota hoitaa oma tehtävä parhaalla tavalla, mutta toisaalta pikkumainen luonne voisi johtaa esim. johonkin yksittäiseen vihanpuuskaan jonka takia saattaa yrittää jotain typerää kamikazemaista toimintaa.
 
#20
Hyviä vastauksia. Debriefing ja lepo olikin tuttuja. Aihe herätti sellaisen kysymyksen, että voiko sotaan ylipäätään henkisesti valmistautua etukäteen? Ei, en ole niin tekemässä vaikka niin voisikin, vaan kiinnostus on ihan vain teorian tasolle rajoittuvaa. Kuinka mielen voisi pitää keskittyneenä tehtävään, ilman että antaa epämieluisten olosuhteiden ja tapahtumien vähentää keskittymistä? Toki ne epämiellyttävät tapahtumat voisivat kenties nostaa motivaatiota hoitaa oma tehtävä parhaalla tavalla, mutta toisaalta pikkumainen luonne voisi johtaa esim. johonkin yksittäiseen vihanpuuskaan jonka takia saattaa yrittää jotain typerää kamikazemaista toimintaa.
Olen siinä käsityksessä, että reaktioita eri tilanteisiin ei voi etukäteen tietää. Vasta tositilanne näyttää miten äijän käy.

The Pacific -sarjassa, joka pitkälti perustuu tositapahtumiin, komppanian päällikkö oli ennen taistelua ns. kovaa jätkää, ja miten sitten kävikään: mies jäätyi täysin.
 
Top