Sotavankeus

JR49

Respected Leader
Onko täällä ollut sotavanki-ketjua? Asiaa voi pohtia historian ja nykyisyyden kantilta.
Isäni setä oli sotavankina ja kuoli heti vankeudessa saamaansa tautiin joskus -46.
Joidenkin veteraanien teksteistä olen aistinut henkeä, että vangiksi ei helposti antauduta. Mitenköhän yleistä sellainen ajattelutapa oli?

Entä nykyään? Antautuisitteko heti vai taistelisitteko toiseksi viimeiseen luotiin? Viimeinen itselle?
Entä johtajat? Missä menee raja, että esim. saarrettu yksikkö antautuisi? Meneekö haavoittuneiden kärsimys kaiken edelle, vaikka a-tarvikkeet ja muona riittäisivät vielä pitempään vastarintaan?
Tiivistettynä: Mikä on sinun toivoton tilanteesi, että antautuisit viholliselle yksittäisenä taistelijana, ja johtajana antaisit joukollesi käskyn antautua?

Oliko sukulaisesi sotavankina Neuvostoliitossa? Kansallisarkiston uudet tiedot pian kaikkien saatavilla
Kansallisarkisto on saanut 837 digitalisoitua neuvostoliittolaista sotavankikorttia Venäjän valtiollisesta sota-arkistosta. Ne sisältävät arvokasta tietoa suomalaisten sotavankien kohtaloista Talvisodassa. Suurin osa noin tuhannesta vangiksi joutuneesta suomalaisesta oli sijoitettu vankileirille, joka sijaitsi Vologdan alueella Pietarista itään.

Suomessa on saatu lisätietoa Talvisodassa vangiksi jääneiden suomalaissotilaiden kohtalosta.
Kansallisarkisto on saanut 837 digitalisoitua neuvostoliittolaista sotavankikorttia, joita on säilytetty Venäjän valtiollisessa sota-arkistossa. Sen jälkeen kun tutkijat ovat käsitelleet korttien tiedot, kuka tahansa voi tutustua niiihin Kansallisarkiston lukusalissa.
Tietojen saamisen mahdollisti Suomen ja Venäjän arkistolaitosten välinen yhteistyösopimus.
Kehittämispäällikkö Dmitri Frolov Kansallisarkistosta sanoo, että saadut tiedot ovat arvokkaita
– Ensinnäkin vankien sukulaiset voivat saada lisätietoja neuvostosotavankileireillä olleiden suomalaissotilaiden kohtalosta. Sen lisäksi aineisto kiinnostaa varmasti tutkijoita, sillä vankikorteista käy ilmi, millä leireillä vankeja pidettiin ja milloin heidät palautettiin Suomeen, sekä tieto vangin mahdollisesta kuolemasta Neuvostoliitossa.

Talvisodan aikana suurin osa suomalaisvangeista oli sijoitettu Grjazovetsin leirille, joka sijaitsi Vologdan alueella Pietarista itään. Sen lisäksi vangit kulkivat Siestarjoen, Petroskoin ja Murmanskin vastaanottopaikkojen kautta, joissa heistä laadittiin sotavankikortit.

Arkiston täydentäminen jatkuu
Paljolti Suomen ja Venäjän arkistolaitosten yhteistyön ansiosta Suomessa sijaitsee yksi Euroopan parhaista sotavankeja koskevien asiakirjojen kokoelmista. Sen täydentäminen jatkuu.

– Uskon, että jatkamme lähitulevaisuudessa etsintöjä venäläisissä arkistoissa. Sotavankikorttien liitteenä oli kyselylomake, joka sisälsi tietoja vankien siirroista Neuvostoliiton sisällä leiristä toiseen tai leiristä sairaalaan. Lisäksi niihin merkittiin tarkempia tietoja sukulaisista, oleskelusta ulkomailla, poliittisista mielipiteistä ja muista vastaavista asioista, kertoo Frolov.

Eri lähteiden mukaan Talvisodassa sotavangiksi jäi 850-1100 suomalaista. Huhtikuussa 1940 Suomeen palautettiin 838 vankia.
http://yle.fi/uutiset/oliko_sukulai...uudet_tiedot_pian_kaikkien_saatavilla/9060408
 
Äitini isä on kuulemani mukaan ollut Talvisodassa lyhyen aikaa sotavankina.
Olivat hiihtäneen venäläisten syliin sodan loppuvaiheessa. Aika ja paikka on ollut tuntematon.
Kokemuksista en osaa sanoa mitään, en koskaa puhunut miehen kanssa.
 
En tiedä liittyykö kertomaasi, mutta varsin tylyä epäilemättä. En muuten aikaisemmin tiennytkään, että noin monta siviilisotavankia oli meiltä.
http://heninen.net/raatteentie/kohtalot/jk_f.htm

Minun sukua jäi Hyrsylän mutkissa - tarpeeksi - vangeiksi. Aika monen nimi hakattiin muistokiveen sen reissun jälkeen, pieni osa vammautui mm. ruoansulatussysteemin puolesta, paleltumia ja kokemuksia, joista ei ole puhuttu.
 
Minun sukua jäi Hyrsylän mutkissa - tarpeeksi - vangeiksi. Aika monen nimi hakattiin muistokiveen sen reissun jälkeen, pieni osa vammautui mm. ruoansulatussysteemin puolesta, paleltumia ja kokemuksia, joista ei ole puhuttu.
Näyttää Suojärven suunnaltakin jääneen siis iso joukko. Minulla on ollut aukko tietämyksessäni. Tiesin että jonkinlainen porukka jäi, mutta sen kokoa näemmä en.
 
Näyttää Suojärven suunnaltakin jääneen siis iso joukko. Minulla on ollut aukko tietämyksessäni. Tiesin että jonkinlainen porukka jäi, mutta sen kokoa näemmä en.

Paasikiven tiedetään pohtineen mm. seuraavaa: kannattaako jättää tarkoituksella suomalaista väestöä alueelle, jonka NL valtaa, jotta voidaan kiistää alueen hallussapitämisen legimiteetti.....kun herrojen ajatukset askaroivat näitä ratoja, niin eipä sitä tarvitse ihmetellä....ei sitä Stalinin ajatuksenkulkua kyllä paljon tuolloinkaan vielä käsitetty? Evakuointi sössittiin huolella ja laadulla. Älkää sitten aina ihmetelkö, kun suhtaudun tietyllä epäluulolla nykyisiin "suunnitelmiin". :rolleyes:
 
Paasikiven tiedetään pohtineen mm. seuraavaa: kannattaako jättää tarkoituksella suomalaista väestöä alueelle, jonka NL valtaa, jotta voidaan kiistää alueen hallussapitämisen legimiteetti.....kun herrojen ajatukset askaroivat näitä ratoja, niin eipä sitä tarvitse ihmetellä....ei sitä Stalinin ajatuksenkulkua kyllä paljon tuolloinkaan vielä käsitetty? Evakuointi sössittiin huolella ja laadulla. Älkää sitten aina ihmetelkö, kun suhtaudun tietyllä epäluulolla nykyisiin "suunnitelmiin". :rolleyes:
Jäinpä tuossa miettimään, että inhimillinen kärsimys on ollut mitoissaan noissa perheissä. Siviilit sotavankeina, miehet sodassa (kaatuneita ja vammautuneita), koti poltettu, mahdollisesti kahteen kertaan... Tätä kansaa on koeteltu jo tarpeeksi, kunpa saisimme jatkossa olla ikuisesti rauhassa.
 
Nämä ovat hyviä kysymyksiä. Mielestäni joukkueen/komppanian kesken pitäisi sopia kuinka suurten tappioiden jälkeen antaudutaan. Väittämä on se, että joukko, jonka jäsenet ovat keskimäärin samaa mieltä asiasta, toimii tasalaatuisemmin ja ennustettavammin. Voi olla tosin haastavaa muodostaa tai uudelleenjärjestää joukkueita tuossa puitteissa, en tiedä.

Jokainen yrittäkööt antautumista kipukynnyksensä ja psyykkisen kestävyytensä puitteissa. Pieksentää, sadismia ja muita epäinhimillisyyksiä saa kokea varmasti. Ks. Ukraina.

Vastarintaa jos yrittää, niin on parasta että kaikki toimivat ylläköllä ja yhtäaikaa. Ehkäpä sääntö voisi olla että jos joku tekee ensimmäisen peliliikkeen, niin muut ovat "velvollisia" auttamaan. Vai käytetäänkö signaalisanaa, josta menee 10s tai 20s, ja sitten aloitetaan vastarinta. Vai aletaanko laulamaan Maamme-laulua ja tietyn sanan kohdalla ponkaistaan toimintaan. Sotavankina voi olla hankalaa kommunikoida keskenään, niin näistä toimintaohjeista pitäisi sopia mahdollisimman hyvin etukäteen ryhmän/joukkueen/komppanian kesken. Kädet ja silmätkin saattavat olla sidotut, joten vastarintaan nousu voi olla lähes mahdotonta. Skenaariokohtaisesti voi käydä läpi nämä asiat.

Jos on valmis tekemään itsemurhan, niin sen voi yrittää tehdä vihollisen käsissäkin, ja samalla yrittää viedä upseeri tai pari mukana.

Voihan homma sujua jopa paremmin täysin päinvastaisella mentaliteetilla, eli käyttäytyy kiltisti, teki vihollinen mitä tahansa. Ottaa pieksennän vastaan kuin mies, sietää todistaa omienkin kaltoinkohtelua ja sitten tarjoutuu jopa auttamaan esim. vihollisen haavoittuneiden hoidossa. Eli tekee ja ehdottaa mitä tahansa jotta saa vihollisen empatian puolelleen; humanisoi itsensä; tekee pieniä auttavia eleitä hänen hyväksi mutta ei tietenkään liikaa. Ongelma voi olla tietysti se, että itse ei saata puhua venäjää, eikä venäläinen puhu suomea. Vihollisellakin voi olla omat ankarat ja tarkat käskyt sotavankien kohtelua koskien. Kielen osaaminen olisi suuri hyöty. Parhaimman läpimurron saa kai tehtyä jos osaa osoittaa kaappaajalleen armoa tämän ollessa alakynnessä, tai jos jotenkin muutoin saa ansaittua vihollisen kunnioituksen.

Mitäpä luulette, kuinka monta taistelijaa on siirtynyt Suomesta Venäjälle tai Venäjältä Suomeen asumaan viime sotien yhteydessä sotavankeuden tai -karkuruuden kautta, ja sitten kummankin osapuolen kirjanpidossa vain lukee "Missing in action" - kateissa. Oliko kellään ukkia tai setää joka ei jostain syystä puhunut paljoa, ja silloin kun puhui, niin puhui epäselvästi? Saattoi perkele olla sotaan väsynyt ryssä. Näitä tapauksia on varmasti ihmisen historia täynnä. Vaikeaksi tutkinnan tekee se, että nämä pääsääntöisesti pyritään pitämään salassa. Eli leffa menee siten että mies karkaa tai pakenee vankeudesta, löytää lähimmän torpan jossa on nainen yksin kun mies on sodassa, ja sitten karkuri päättää asettua taloksi, mihin emäntä suostuu vastahakoisesti kun töitä on tekemättä ylivoimainen määrä. Vuosien myötä suhde vakiintuu kun ukkoa ei kuulu takaisin, eli hän on joko kaatunut rintamalla tai omasta puolestaan karannut vihollisen puolelle, ja jäänyt sinne uuden emännän luokse. Lopulta siinä sitten pyöräytetään lapsi tai pari, ja täällä sitä sitten ollaan ja mietitään miksi me ollaan sitä mitä me ollaan.
 
Bs... Tälläisiä aisoita tuskin kukaan on ehtinyt miettiä kun tilanne on ollut päällä... niin tai näin niin jokatapauksessa kunnia niile jotka ovat näitä mantuja puolustaneet... ja syö miestä jos sitä joku meinaa vähätellä...
 
Viimeksi muokattu:
Nämä ovat hyviä kysymyksiä. Mielestäni joukkueen/komppanian kesken pitäisi sopia kuinka suurten tappioiden jälkeen antaudutaan. Väittämä on se, että joukko, jonka jäsenet ovat keskimäärin samaa mieltä asiasta, toimii tasalaatuisemmin ja ennustettavammin. Voi olla tosin haastavaa muodostaa tai uudelleenjärjestää joukkueita tuossa puitteissa, en tiedä.

Jokainen yrittäkööt antautumista kipukynnyksensä ja psyykkisen kestävyytensä puitteissa. Pieksentää, sadismia ja muita epäinhimillisyyksiä saa kokea varmasti. Ks. Ukraina.

Vastarintaa jos yrittää, niin on parasta että kaikki toimivat ylläköllä ja yhtäaikaa. Ehkäpä sääntö voisi olla että jos joku tekee ensimmäisen peliliikkeen, niin muut ovat "velvollisia" auttamaan. Vai käytetäänkö signaalisanaa, josta menee 10s tai 20s, ja sitten aloitetaan vastarinta. Vai aletaanko laulamaan Maamme-laulua ja tietyn sanan kohdalla ponkaistaan toimintaan. Sotavankina voi olla hankalaa kommunikoida keskenään, niin näistä toimintaohjeista pitäisi sopia mahdollisimman hyvin etukäteen ryhmän/joukkueen/komppanian kesken. Kädet ja silmätkin saattavat olla sidotut, joten vastarintaan nousu voi olla lähes mahdotonta. Skenaariokohtaisesti voi käydä läpi nämä asiat.

Jos on valmis tekemään itsemurhan, niin sen voi yrittää tehdä vihollisen käsissäkin, ja samalla yrittää viedä upseeri tai pari mukana.

Voihan homma sujua jopa paremmin täysin päinvastaisella mentaliteetilla, eli käyttäytyy kiltisti, teki vihollinen mitä tahansa. Ottaa pieksennän vastaan kuin mies, sietää todistaa omienkin kaltoinkohtelua ja sitten tarjoutuu jopa auttamaan esim. vihollisen haavoittuneiden hoidossa. Eli tekee ja ehdottaa mitä tahansa jotta saa vihollisen empatian puolelleen; humanisoi itsensä; tekee pieniä auttavia eleitä hänen hyväksi mutta ei tietenkään liikaa. Ongelma voi olla tietysti se, että itse ei saata puhua venäjää, eikä venäläinen puhu suomea. Vihollisellakin voi olla omat ankarat ja tarkat käskyt sotavankien kohtelua koskien. Kielen osaaminen olisi suuri hyöty. Parhaimman läpimurron saa kai tehtyä jos osaa osoittaa kaappaajalleen armoa tämän ollessa alakynnessä, tai jos jotenkin muutoin saa ansaittua vihollisen kunnioituksen.

Mitäpä luulette, kuinka monta taistelijaa on siirtynyt Suomesta Venäjälle tai Venäjältä Suomeen asumaan viime sotien yhteydessä sotavankeuden tai -karkuruuden kautta, ja sitten kummankin osapuolen kirjanpidossa vain lukee "Missing in action" - kateissa. Oliko kellään ukkia tai setää joka ei jostain syystä puhunut paljoa, ja silloin kun puhui, niin puhui epäselvästi? Saattoi perkele olla sotaan väsynyt ryssä. Näitä tapauksia on varmasti ihmisen historia täynnä. Vaikeaksi tutkinnan tekee se, että nämä pääsääntöisesti pyritään pitämään salassa. Eli leffa menee siten että mies karkaa tai pakenee vankeudesta, löytää lähimmän torpan jossa on nainen yksin kun mies on sodassa, ja sitten karkuri päättää asettua taloksi, mihin emäntä suostuu vastahakoisesti kun töitä on tekemättä ylivoimainen määrä. Vuosien myötä suhde vakiintuu kun ukkoa ei kuulu takaisin, eli hän on joko kaatunut rintamalla tai omasta puolestaan karannut vihollisen puolelle, ja jäänyt sinne uuden emännän luokse. Lopulta siinä sitten pyöräytetään lapsi tai pari, ja täällä sitä sitten ollaan ja mietitään miksi me ollaan sitä mitä me ollaan.

Tulipa Beerfactilta monta kiinnostavaa argumenttia, ja hyvää pohdintaa. Lähtökohtaisesti en itse res. upseerina ikinä käskyttäisi mitään antautumistilannetta tai -tasaa etukäteen, koskaan. En yleensäkään antaisi mitään asiaan liittyviä käskyjä miehille suoraan, käskyttäisin ryhmänjohtajat silta osin että jos osallistuminen joukkueen taisteluun on tappioiden ja/tai erittäin sekavan tilannekuvan johdosta mahdotonta heidän näkemyksensä ja KYKYNSÄ mukaan, niin mahdollisuuksien rajoissa kädet ylös ehdottomasti ennen miehistön järjetöntä tapattamista.
Muuten on mahdotonta sanoa etukäteen edes joukkueen tasolla millainen jotenkin johdettava/ kontrolloitava tilanne olisi täysin toivoton jo etukäteen siihen pisteeseen että käskettäisiin antautuminen.
Myös olisi ainakin joukkueenjohtajien hyvä katsoa mitä Sotalainsäädäntö sanoo asiasta... ei noita nyt ihan vaan itse päätetä mun käsittääkseni laillisestikaan, vaikka itse noista pykälistä en nyt ensimmäisenä ala käskyjä perustamaan.
 
Joukko ei koskaan neuvottele etukäteen keskenään antautumisesta, ei koskaan. Asenne pitää olla, että viimeiseen luotiin pannaan hanttiin. Vasta ylemmän johdon käskystä toimitaan, miten sitten toimitaankin.
Ja vaikka joukko olisi kokonaisuudessaan heikossa hapessa, muutamat yksittäistaistelijat saattavat ratkaista edun vielä meille. Jos järjellä ajattelee, monen esim. Talvisodan pahimmissa paikoissa olleen komppanian olisi pitänyt antautua. Onneksi "terve järki" ei voittanut alaa.
Omalle kohdalle olen täysin valmis hyväksymään ajatuksen, että yksikköni uhrataan suuremman edun vuoksi kokonaisuudelle, ja silloin ei sovi heittää pyyhettä kehään. Oma lukunsa on sekin, että onko vihollinen kovinkaan halukas ottamaan antautumisia vastaan kiivaasti taistelleelta vastustajalta, joka olisi aiheuttanut pahoja tappiota? Oman käden oikeus saattaisi hyvinkin vallita, ja sitä en ottaisi tasan tarkkaan vastaan kädet pystyssä.
 
Hyvin samoilla linjoilla kun veli @JR49.
Lisäisin tuohon antautumisen riskiin, vastustajan vaikuttavan rekordin sotarikoksien ja sotavankien huonolla kohtelun osalta. Eli olisiko parempi kuolla, kuin joutua ehkä vuosien ajaksi vankeuteen ja kidutettavaksi.
Vaikeita kysymyksiä, joihin tuskin kunnollista vastausta löytyy. Tilanteen mukaan on mentävä. On kuitenkin muistettava, ettei antautuminen voi olla vaihtoehto joukolla joka vielä kykenee vastarintaan.
 
Joo eihän sitä nyt perkele sotaan lähdetä antautumaan tai tekemään itsemurhaa. Ennemmin vetäydytään eli hit & run on se mihin täällä kai monesti nojaudutaan.
 
Hyvin samoilla linjoilla kun veli @JR49.
Lisäisin tuohon antautumisen riskiin, vastustajan vaikuttavan rekordin sotarikoksien ja sotavankien huonolla kohtelun osalta. Eli olisiko parempi kuolla, kuin joutua ehkä vuosien ajaksi vankeuteen ja kidutettavaksi.
Vaikeita kysymyksiä, joihin tuskin kunnollista vastausta löytyy. Tilanteen mukaan on mentävä. On kuitenkin muistettava, ettei antautuminen voi olla vaihtoehto joukolla joka vielä kykenee vastarintaan.
Lähihistoriasta lienee lähimpänä meidän ajatusta näiden ukrainalaisten Donetsin lentokentän puolustajien, kyborgien, toiminta.
 
Lähihistoriasta lienee lähimpänä meidän ajatusta näiden ukrainalaisten Donetsin lentokentän puolustajien, kyborgien, toiminta.

Kannattaa huomata sekin, että kyborgit ostivat lopulta myös vastustajiensa varauksettoman arvostuksen. Kyborgit antoivat myös lisätulta muille yksiköille, sekin kannattaa muistaa. Uljas esimerkki ja rankka vastarinta on monesti asia, joka sytyttää muutkin yksiköt. Ja siitä saa hirmuisen paukun omalle propagandalle.

Pitkiin taisteluihin sisältynee aina tilanteita, joissa antautuminen näyttäytyy vaihtoehtona. Minä en kyllä osaa neuvoa, miten tilanne pitää määritellä? Minun on vaikea nähdä itseni henkilönä, joka ensimmäisenä esittäisi sitä esimiehelleen. Mutta mistäs sitä sitten tietää.
 
Kannattaa huomata sekin, että kyborgit ostivat lopulta myös vastustajiensa varauksettoman arvostuksen. Kyborgit antoivat myös lisätulta muille yksiköille, sekin kannattaa muistaa. Uljas esimerkki ja rankka vastarinta on monesti asia, joka sytyttää muutkin yksiköt. Ja siitä saa hirmuisen paukun omalle propagandalle.

Pitkiin taisteluihin sisältynee aina tilanteita, joissa antautuminen näyttäytyy vaihtoehtona. Minä en kyllä osaa neuvoa, miten tilanne pitää määritellä? Minun on vaikea nähdä itseni henkilönä, joka ensimmäisenä esittäisi sitä esimiehelleen. Mutta mistäs sitä sitten tietää.
Muistanko väärin, vai liittyikö juuri näiden lopulliseen antautumiseen youtuben häväistys-kujanjuoksu-video? Vai muihin ukrainalaisiin, mutta joku porukka kulkee vangittuna ja porukkaa ivaa agressiivisesti vieressä.
 
Paasikiven tiedetään pohtineen mm. seuraavaa: kannattaako jättää tarkoituksella suomalaista väestöä alueelle, jonka NL valtaa, jotta voidaan kiistää alueen hallussapitämisen legimiteetti.....kun herrojen ajatukset askaroivat näitä ratoja, niin eipä sitä tarvitse ihmetellä....ei sitä Stalinin ajatuksenkulkua kyllä paljon tuolloinkaan vielä käsitetty? Evakuointi sössittiin huolella ja laadulla. Älkää sitten aina ihmetelkö, kun suhtaudun tietyllä epäluulolla nykyisiin "suunnitelmiin". :rolleyes:

Ei kai. Paasikivi ja Ryti olivat käsittääkseni sitä mieltä, että "raja siirtyy, väestö ei". Tämä oli perinteinen eurooppalainen ratkaisu oikeastaan toisen maailmansodan loppuun saakka (silloin saksankielinen väestö sai lähteä Baltiasta, Puolasta, Tshekkoslovakiasta, Ranskasta, Belgiasta, Hollannista yms.), poikkeuksena ennakkotapaus Kreikan ja Turkin rajankäynnissä 1923, jolloin molemmat maat karkottivat "väärää" kieltä puhuvan väestön ja esim. Anatolian 3000+ vuotta vanha kreikankielinen väestöryhmä katosi.

Sekä Paasikiven että Rytin tausta oli pankkimaailmassa ja molemmat ajattelivat valtiontaloutta. Siispä näkemys oli, että 350.000+ ihmisen asuttaminen olisi liian vaativa urakka sen aikaiselle Suomelle. Jälkikäteen ajatellen olivat väärässä.

Evakuointi sössittiin pääasiassa siksi, että sen piti alkaa liikekannallepanon yhteydessä, mutta ennen talvisotaa ei LK:ta julistettu. Siispä evakuointeja ei aloitettu kuin rajatuilla alueilla. Virhe tietenkin, mutta silloin näytti siltä, ettei sotaa tule. Laatokan pohjoispuolella pakollisia evakuointeja ei aloitettu lainkaan ja vapaaehtoinenkin rajattiin vain Salmin itäosiin.

Nykyään ainakin KaiPr:ssä on asiaa ajateltu. Tai siis siviiliviranomaiset ovat tietenkin laatineet suunnitelmat (koska asia kuuluu siviileille), mutta myös paikallinen sotilasjohto on asiaa miettinyt. Nimim. Kokemusta on.
 
Näyttää Suojärven suunnaltakin jääneen siis iso joukko. Minulla on ollut aukko tietämyksessäni. Tiesin että jonkinlainen porukka jäi, mutta sen kokoa näemmä en.

Petsamossa n. 300, Sallassa parikymmentä, Suomussalmella n. 1700 (tosin vain n. 300 Neuvostoliittoon), Kuhmossa kymmenkunta, Suojärvellä n. 1900, Salmissa n. 50, samoin Kannaksella ja Suomenlahden saarilla. Kaikkiaan evakuoimatta jääneitä on n. 4000, mikä sinänsä vähän verrattuna evakuoitujen kokonaismäärään (n. 350.000), mutta paikalliset tappiot ovat tietenkin suuria sekä Suomussalmella että Suojärvellä. Petsamossa Kalastajasaarento jäi kokonaan evakuoimatta, samoin luostari.
 
Mitään etukäteissuunnitelmia ei minustakaan kannata tehdä. Tilanteen vaatiessa johtajien pitää pystyä tilannekohtaisesti arvioimaan onko antautuminen ainoa vaihtoehto.

Antautumista harkittaessa pitäisi mielestäni miettiä muun muassa seuraavia asioita:

-Onko joukolla tarpeeksi varusteita, ruokaa, ammuksia, lääkintätarvikkeita yms materiaalia?
-Onko tarpeeksi miesvoimaa?
-Jos jotain ylläolevista puuttuu, onko olemassa realistisia mahdollisuuksia saada täydennyksiä tai jotain muuta tukea?
-Millainen on tilanne ympärillä?
-Voidaanko perääntymällä välttää joukon tuhoutuminen/vangiksi jääminen?
-Millaiset seuraukset joukon antautumisella tai perääntymisellä olisi?
-Ottaako vihollinen ylipäänsä vankeja tai onko vangiksi antautuminen kuolemaakin pahempi vaihtoehto?

Sanalla sanoen onko joukolla olemassa mahdollisuuksia jatkaa tehokasta vastarintaa, vai onko vastarinnan jatkaminen hyödytöntä ja kaikin puolin vahingollista?

Tällä en tarkoita että kovan paikan tullen nostetaan kädet pystyyn kun tilanne alkaa näyttää pahalta. Usein pahalta näyttänyt tilanne on voinut kääntyä alivoimaisen, mutta päättäväisen joukon voitoksi kun vastarintaa ollaan jatkettu vaikeuksista huolimatta. Kärjistetysti tarkoitan sitä että kannattaako esimerkiksi saarretun joukon ammusten loputtua turvautua puukkoihin, kenttälapiohin ja pistimiin, vaiko antautua suosiolla ja tunnustaa että vastarinnalla ei voida enää saavuttaa mitään?

Itsemurhaa en pidä ainakaan omalta kohdaltani vaihtoehtona, ellei sitten olisi tiedossa että joutuisin syystä tai toisesta jonkun Josef Menglen sielunkumppanin kidutettavaksi. Mitä luultavammin en onneksi joutuisi.
 
Back
Top