Kustaanmiekka
Kenraali
Aina välillä olen mietiskellyt sotilaspastorien, kirkon ja uskonnon roolia puolustusvoimissa ja etenkin sotatilanteessa.
Varusmiesaikanani itseäni ei olisi voinut enempää kiinnostaa kirkossa käynti.
Käynnit menivätkin torkkuessa ja taistelussa nukahtamista vastaan.
Ihmettelin, että mitä hittoa me täällä kirkossa rampataan. Mielestäni ajan olisi voinut käyttää hyödyllisemminkin.
Ymmärrän sen, että sotilaspastoreita pitää olla. Heillä on tärkeä rooli esim. kaatuneiden huolehtimisesta. Tai jos ihminen kamppailee itsensä kanssa siitä, että onko oikein vahingoittaa tai tappaa toinen ihminen. Tällöin kaveri saatta haluta keskusteluapua pastorilta.
Ja onhan armeijassa myös syvästi uskovia ihmisiä joille varmasti keskustelut pastorien kanssa on antoisaa.
Itse mieluusti näkisin, että niille sotilaille jotka eivät ole uskossa, järjestettäisiin keskustelua stressitilanteisiin erikoistuneiden psykologien kanssa eikä hengellisten ihmisten kanssa.
Minkälaisia mietteitä teille herättää puolustusvoimien pastorit ja ylipäätänsä uskonnon ja hengellisen toiminnan tuominen puolustusvoimiin ja sotatilaan?
Alla muutamia juttuja puolustusvoimien sotilaspastoreista.
Yksi juttu nykypäivästä ja pari juttua sota-ajalta, joista tuo sotilaspastori Kiannon tarina ja haastattelu on niin erikoinen ja kiinnostava, että siitä saisi vaikka elokuvan aikaiseksi.
Suositten kuuntelemaan hänen tarinansa YLEn elävästä arkistosta jonka linkitän myös tuonne mukaan
yle.fi
Tänä päivänä kaikki armeijaan menevät eivät kuulu kirkkoon tai ole uskonnollisia. Siitä huolimatta Puolustusvoimissa sotilaspapistolla on virallisestikin merkittävä rooli henkisen toimintakyvyn ylläpitämisessä.
Sotilaspapisto antaa muun muassa sielunhoitoa varushenkilöille, kantahenkilökunnalle ja rauhanturvaajille. Lisäksi kriisin sattuessa heidän tehtäviinsä kuuluu kaatuneista huolehtiminen.
Miksi papistolla on edelleen merkittävä asema Puolustusvoimissa, vaikka yhteiskunta on maallistunut esimerkiksi sota-ajoista?
Puolustusvoimien kenttäpiispa Pekka Särkiö kertoo, että taustalla on muun muassa Geneven sopimus sekä YK:n ihmisoikeusjulistukset. Lisäksi Suomen laissa määritellään, että Puolustusvoimilla on velvollisuus kouluttaa pappeja, jotka työskentelevät varuskunnassa palveluksensa ajan.
On kuitenkin epäselvää, miksi papiston läsnäolo on alun perin sisällytetty lakiin Puolustusvoimista. Yle kysyi asiaa pääesikunnasta, puolustusvaliokunnasta, oikeushistorian professori Jukka Kekkoselta ja kenttäpiispa Pekka Särkiöltä. Asiaa perusteltiin sillä, että nykyisten kokemusten valossa sotilaspastoreiden olemassaolo on koettu merkittäväksi.
– Yksiselitteistä vastausta ei ole, mutta on todennäköistä, että lain taustalla on perinteisesti vahva kirkon ja valtion liitto.
Lisäksi uskonnonvapauden puitteissa tulee pitää huoli siitä, että kriisin sattuessa ihmisillä on mahdollisuus uskonnolliseen sielunhoitoon. Sama koskee myös asepalvelusta tänä päivänä.
Myös tutkimukset tukevat sotilaspappien tärkeyttä sota-aikana. Heidän tukensa on ollut merkittävää niin sanotussa moraalisen stressin ja trauman hoidossa, kertoo kenttärovasti Janne Aalto Puolustusvoimien tutkimuslaitokselta.
– Samalla tutkimuksissa huomautetaan, että psyykkisten oireyhtymien ja sairauksien hoitoon sotilaspapeilla ei ole ammattitaitoa, joten heidän on tarvittaessa tunnistettava tällaiset henkilöt ja lähetettävä heidät psykologien tai psykiatrisen avun piiriin.
Esimerkiksi etiikan oppitunneilla opettajan roolissa toimii sotilaspastori. Palveluksen ulkopuolella sotilaspapisto järjestää kenttähartauksia ja ovat muutoinkin tukena, esimerkiksi tarjoavat keskusteluapua varushenkilöiden arkisiin huoliin. Sotilaspapisto ei tee potilasmerkintöjä, ja heitä sitoo täydellinen vaitiolovelvollisuus.
Hengelliset tapahtumat ovat vapaaehtoisia.
Kaikki eivät pidä papiston vahvaa roolia Puolustusvoimissa järkevänä.
Vapaa-ajattelijat ry:n mukaan sotilaspapiston rooli on liian vahva ottaen huomioon, että uskonnottomia ihmisiä on asepalveluksessa mukana.
Vapaa-ajattelija-lehden päätoimittaja Esa Ylikosken mukaan on erikoista, että henkistä tukea antavat hengelliset toimijat.
– Sotilaiden psykososiaaliseen tukeen tarvitaan laajempaa ammatillista osaamista terveydenhuollon puolelta.
Ylikoski toivoisi, että henkistä tukea voisi halutessaan saada ei uskonnolliselta henkilöltä, koska hänen mukaansa pastorit ovat saaneet pappisvihkimyksessä hengellisen avun koulutuksen.
– Hengellinen ja henkinen tuki ovat kaksi eri asiaa. Hengellisen tuen ammattilaiset eivät ole parhaita henkilöitä uskonnottomien tuen antajiksi.
Ylikoski toteaa että, mikäli pappeja halutaan pitää asevoimissa, niin hengellisen tuen rinnalle tarvitaan psykologista ja sosiaalista asiantuntemusta. Tällaisia ammattilaisia toimii asevoimissa esimerkiksi Norjassa ja Hollannissa. Molemmissa maissa palvelee humanistisia kappalaisia, joita uskonnottomat ihmiset voivat lähestyä.
Kainuun prikaatin kenttärovasti Penna Parviainen arvelee, että hänen edustamansa ammattikunta on juuri oikea taho, josta henkistä apua saadaan. Kriisitilanteessa asevoimat saattavat joutua käyttämään tappavaa voimaa ja lähettää omia sotilaitaan tilanteisiin, joissa omia tappioita syntyy. Esimerkiksi kaatuneiden huollon oppitunnilla keskustellaan siitä, miten päästään toimintakykyiseksi silloin, kun oma taistelutoveri kaatuu.
– Olen haudannut yli sata ihmistä ja kohdannut tuhansia surevia omaisia. Millä muulla ammattikunnalla on niin paljon kokemusta kuoleman ja surevien omaisten kohtaamisesta?
Parviainen arvelee, että ihmisellä saattaa olla jopa luontainen taipumus hakeutua jonkin itseään korkeamman voiman äärelle, kun kohtaa elämää suurempia asioita, kuten kuolemaa, sotaa ja tragediaa.
yle.fi
Suurhyökkäyksen alkaessa Jalkaväkirykmentti 49 on etulinjassa Lappalaisenmäellä, noin 20 kilometriä Valkeasaaresta pohjoiseen.
Sotilaiden äänet -sarjan neljäs osa kertoo mottiin jääneen pataljoonan uskomattomasta taistelusta takaisin elävien kirjoihin.
Taistelut ovat olleet 1. pataljoonan lohkolla käynnissä useita päiviä ja lopulta venäläiset valtaavat osan suomalaisasemista. Pataljoonan sotilaspastorina toimiva rovasti Otso Kianto päättää lähteä iskujoukon mukaan valtaamaan menetettyjä asemia takaisin.
Päästessään juoksuhautaan Kianto joutuu samantien neuvostosotilaiden piirittämäksi. Kiannon kädessä oleva pistooli on syöksymisistä ja konttailusta johtuen täynnä savea.
Epätoivoisessa tilanteessa Kianto keksii epätoivoisen ratkaisun ja heittää pistoolinsa päin lähimmän sotilaan kasvoja syöksyen samalla tämän jalkoihin. Alkaa vimmattu myllerrys, kun muut venäläiset hyppäävät Kiannon päälle. Sekamelskan keskellä venäläiset alkavat lyödä jo toisiaankin, kun Kianto näkee tutun hahmon.
Luutnantti Vihavainen vyöryttää ampumahautaa ja pelastaa ystävänsä hengen. Kianto ehtii tuskin kiittää ystäväänsä, sillä Vihavainen itse kuolee samassa vastaiskussa vain kymmenen minuuttia myöhemmin.
Vuosalmella pataljoona yrittää päästä vahvan panssari- ja miesmassan läpi, mutta parin kilometrin etenemisen jälkeen yrityksestä on luovuttava. Majuri Toivio päättää pyrkiä kohti Oravaniemeä, mutta huomaa samalla, että joukosta on jäänyt kaksi komppania ja taistelukuormasto.
Kianto pääsee eksyneiden lampaiden luo ja lähtee johdattamaan joukkoa kohti Vuoksea. Läpimurtoa yritetään samasta kohdasta kuin pataljoona aiemmin, mutta yritys on toivoton. Osastoa tulitetaan kaikista suunnista ja miehet joutuvat pakokauhun valtaan. Kianto onnistuu kuitenkin rauhoittamaan tilanteen ja pitämään porukan koossa.
Osasto kuormastoineen jatkaa epätoivoista matkaansa. He saapuvat yllättäen venäläiseen leiriin, jossa on paljon panssareita. Silloin tapahtuu ihme. Luutnantti Kianto istuu ensimmäisten hevoskärryjen rattailla pitkässä parrassaan, kaulalla roikkuivat sekä venäläinen että suomalainen konepistooli. Osastoa ei ammuta, mutta tarkkaillaan epäluuloisesti.
Joukko jatkaa matkaansa venäläisleirin läpi sydämet jännityksestä pamppaillen. Vedätys onnistuu ja pieni toivonkipinä selviytymisestä herää. Vuoksen ja sotilaiden välissä on kuitenkin vielä venäläisosasto, jonka läpi jo kerran yritettiin väkisin murtautua.
Kianto ohjaa joukkoaan eteenpäin venäläisten ohitse odottaen joka hetki panssareiden avaavan tulen. He ovat yhä venäläisten ampumaetäisyydellä, kun yhdeksän venäläistä pommikonetta ilmestyy matalalla näkyviin. Koneet tulkitsevat tilanteen väärin ja pudottavat pomminsa omien joukkojen niskaan.
Nähdessään tämän Kianto komentaa miehensä juoksuun kohti rantaa ja Oravaniemeä, jonne he saapuvatkin pataljoonan muiden miesten yllätykseksi. Mahdoton tehtävä on suoritettu.
yle.fi
Talvi- ja jatkosodassa palveli noin 900 sotilaspastoria. Heistä moni joutui sotaan kesken opintojensa. Kuusi heistä, Kaarlo Mäkinen, Erkki Kuparinen, Pentti Tapio, Taisto Saarinen, Holger Andersson ja Viljo Porkola kertovat vuoden 2009 dokumentissa omista kokemuksistaan suomalaissotilaiden uskon lujittajina.
Erkki Kuparinen puhuu talvisodan yöstä, jolloin yksi sotamiehistä puhkesi yhtäkkiä laulamaan virttä, johon muu porukka sitten yhtyi seisten. Vaikka kaikki uskoivat kuka mihinkin, oli Kuparisen mukaan kaikilla usko kuitenkin siihen, ettei jumala pientä Suomea hylkää.
Pentti Tapio oli mukana jatkosodan ankarassa Tyrjän taistelussa kesäkuussa 1941. Verisessä yhteenotossa haavoittui muun muassa Adolf Ehrnrooth sekä Tapio itse. Kuolema kävi hyvin lähellä: ilman vasemmassa rintataskussa lepäävää nahkalompakkoaan olisi Tapio saanut sydämeensä sirpaleen. Hän kantaa edelleen henkensä pelastanutta lompakkoa mukanaan – lompakon taskusta löytyy kohtalon sirpale. Kokemuksensa takia Tapio pystyi myös antamaan paremmin tukea samassa tilanteessa olleille sotamiehille.
Vaikka he eivät sotilaita olleetkaan, piti rintamapappien kulkea siellä missä sotamiestenkin. Myös pappien piti kantaa kivääreitä pistoolien sijaan, jotta he eivät vaikuttaisi päälliköiltä, kertoo kivääriä hämäykseksi itsekin kantanut Viljo Porkola.
Yksi tärkeimmistä tehtävistä oli tietenkin kaatuneiden järjestäminen kotiseudulle multiin sekä tiedon lähettäminen omaisille. Monet omaiset muistivat myöhemmin rintamapastoreita kiitoskirjein.
Kipeiden mutta myös kalliiden muistojen lomassa tiivistää Erkki Kuparinen rintamapappien tehtävän kauniisti:
"Me koetimme sitten pitää tarjolla sitä elämän sanaa siellä kuoleman varjon laaksossa. "
Varusmiesaikanani itseäni ei olisi voinut enempää kiinnostaa kirkossa käynti.
Käynnit menivätkin torkkuessa ja taistelussa nukahtamista vastaan.
Ihmettelin, että mitä hittoa me täällä kirkossa rampataan. Mielestäni ajan olisi voinut käyttää hyödyllisemminkin.
Ymmärrän sen, että sotilaspastoreita pitää olla. Heillä on tärkeä rooli esim. kaatuneiden huolehtimisesta. Tai jos ihminen kamppailee itsensä kanssa siitä, että onko oikein vahingoittaa tai tappaa toinen ihminen. Tällöin kaveri saatta haluta keskusteluapua pastorilta.
Ja onhan armeijassa myös syvästi uskovia ihmisiä joille varmasti keskustelut pastorien kanssa on antoisaa.
Itse mieluusti näkisin, että niille sotilaille jotka eivät ole uskossa, järjestettäisiin keskustelua stressitilanteisiin erikoistuneiden psykologien kanssa eikä hengellisten ihmisten kanssa.
Minkälaisia mietteitä teille herättää puolustusvoimien pastorit ja ylipäätänsä uskonnon ja hengellisen toiminnan tuominen puolustusvoimiin ja sotatilaan?
Alla muutamia juttuja puolustusvoimien sotilaspastoreista.
Yksi juttu nykypäivästä ja pari juttua sota-ajalta, joista tuo sotilaspastori Kiannon tarina ja haastattelu on niin erikoinen ja kiinnostava, että siitä saisi vaikka elokuvan aikaiseksi.
Suositten kuuntelemaan hänen tarinansa YLEn elävästä arkistosta jonka linkitän myös tuonne mukaan
Uskonnon tuputtamista vai apua jaksamiseen? Sotilaspapistolla on merkittävä rooli Puolustusvoimissa, ja joidenkin mielestä se on vanhanaikaista
Armeijassa henkistä tukea saa lähinnä sotilaspapistolta. Vapaa-ajattelijoista sitä pitäisi olla tarjolla myös uskonnottomalta taholta.

Uskonnon tuputtamista vai apua jaksamiseen? Sotilaspapistolla on merkittävä rooli Puolustusvoimissa, ja joidenkin mielestä se on vanhanaikaista
Armeijassa henkistä tukea saa lähinnä sotilaspapistolta. Vapaa-ajattelijoista sitä pitäisi olla tarjolla myös uskonnottomalta taholta.Tänä päivänä kaikki armeijaan menevät eivät kuulu kirkkoon tai ole uskonnollisia. Siitä huolimatta Puolustusvoimissa sotilaspapistolla on virallisestikin merkittävä rooli henkisen toimintakyvyn ylläpitämisessä.
Sotilaspapisto antaa muun muassa sielunhoitoa varushenkilöille, kantahenkilökunnalle ja rauhanturvaajille. Lisäksi kriisin sattuessa heidän tehtäviinsä kuuluu kaatuneista huolehtiminen.
Miksi papistolla on edelleen merkittävä asema Puolustusvoimissa, vaikka yhteiskunta on maallistunut esimerkiksi sota-ajoista?
Puolustusvoimien kenttäpiispa Pekka Särkiö kertoo, että taustalla on muun muassa Geneven sopimus sekä YK:n ihmisoikeusjulistukset. Lisäksi Suomen laissa määritellään, että Puolustusvoimilla on velvollisuus kouluttaa pappeja, jotka työskentelevät varuskunnassa palveluksensa ajan.
On kuitenkin epäselvää, miksi papiston läsnäolo on alun perin sisällytetty lakiin Puolustusvoimista. Yle kysyi asiaa pääesikunnasta, puolustusvaliokunnasta, oikeushistorian professori Jukka Kekkoselta ja kenttäpiispa Pekka Särkiöltä. Asiaa perusteltiin sillä, että nykyisten kokemusten valossa sotilaspastoreiden olemassaolo on koettu merkittäväksi.
– Yksiselitteistä vastausta ei ole, mutta on todennäköistä, että lain taustalla on perinteisesti vahva kirkon ja valtion liitto.
Lisäksi uskonnonvapauden puitteissa tulee pitää huoli siitä, että kriisin sattuessa ihmisillä on mahdollisuus uskonnolliseen sielunhoitoon. Sama koskee myös asepalvelusta tänä päivänä.
Myös tutkimukset tukevat sotilaspappien tärkeyttä sota-aikana. Heidän tukensa on ollut merkittävää niin sanotussa moraalisen stressin ja trauman hoidossa, kertoo kenttärovasti Janne Aalto Puolustusvoimien tutkimuslaitokselta.
– Samalla tutkimuksissa huomautetaan, että psyykkisten oireyhtymien ja sairauksien hoitoon sotilaspapeilla ei ole ammattitaitoa, joten heidän on tarvittaessa tunnistettava tällaiset henkilöt ja lähetettävä heidät psykologien tai psykiatrisen avun piiriin.
"Hengellinen ja henkinen tuki ovat kaksi eri asiaa"
Tänä päivänä Puolustusvoimissa toimii sotilaspapisto ja palveluksen ajan pappina työskenteleviä varushenkilöitä.Esimerkiksi etiikan oppitunneilla opettajan roolissa toimii sotilaspastori. Palveluksen ulkopuolella sotilaspapisto järjestää kenttähartauksia ja ovat muutoinkin tukena, esimerkiksi tarjoavat keskusteluapua varushenkilöiden arkisiin huoliin. Sotilaspapisto ei tee potilasmerkintöjä, ja heitä sitoo täydellinen vaitiolovelvollisuus.
Hengelliset tapahtumat ovat vapaaehtoisia.
Kaikki eivät pidä papiston vahvaa roolia Puolustusvoimissa järkevänä.
Vapaa-ajattelijat ry:n mukaan sotilaspapiston rooli on liian vahva ottaen huomioon, että uskonnottomia ihmisiä on asepalveluksessa mukana.
Vapaa-ajattelija-lehden päätoimittaja Esa Ylikosken mukaan on erikoista, että henkistä tukea antavat hengelliset toimijat.
– Sotilaiden psykososiaaliseen tukeen tarvitaan laajempaa ammatillista osaamista terveydenhuollon puolelta.
Ylikoski toivoisi, että henkistä tukea voisi halutessaan saada ei uskonnolliselta henkilöltä, koska hänen mukaansa pastorit ovat saaneet pappisvihkimyksessä hengellisen avun koulutuksen.
– Hengellinen ja henkinen tuki ovat kaksi eri asiaa. Hengellisen tuen ammattilaiset eivät ole parhaita henkilöitä uskonnottomien tuen antajiksi.
Ylikoski toteaa että, mikäli pappeja halutaan pitää asevoimissa, niin hengellisen tuen rinnalle tarvitaan psykologista ja sosiaalista asiantuntemusta. Tällaisia ammattilaisia toimii asevoimissa esimerkiksi Norjassa ja Hollannissa. Molemmissa maissa palvelee humanistisia kappalaisia, joita uskonnottomat ihmiset voivat lähestyä.
Kainuun prikaatin kenttärovasti Penna Parviainen arvelee, että hänen edustamansa ammattikunta on juuri oikea taho, josta henkistä apua saadaan. Kriisitilanteessa asevoimat saattavat joutua käyttämään tappavaa voimaa ja lähettää omia sotilaitaan tilanteisiin, joissa omia tappioita syntyy. Esimerkiksi kaatuneiden huollon oppitunnilla keskustellaan siitä, miten päästään toimintakykyiseksi silloin, kun oma taistelutoveri kaatuu.
– Olen haudannut yli sata ihmistä ja kohdannut tuhansia surevia omaisia. Millä muulla ammattikunnalla on niin paljon kokemusta kuoleman ja surevien omaisten kohtaamisesta?
Parviainen arvelee, että ihmisellä saattaa olla jopa luontainen taipumus hakeutua jonkin itseään korkeamman voiman äärelle, kun kohtaa elämää suurempia asioita, kuten kuolemaa, sotaa ja tragediaa.
Sotilaiden äänet 4: Pois pyyhitty pataljoona
Pysy helposti ajan tasalla, opi uutta ja syvennä ymmärrystäsi. Osallistu yhteisiin elämyksiin muiden suomalaisten kanssa. Kirjaudu ja tee Ylen palvelusta omasi.

Suurhyökkäyksen alkaessa Jalkaväkirykmentti 49 on etulinjassa Lappalaisenmäellä, noin 20 kilometriä Valkeasaaresta pohjoiseen.
Sotilaiden äänet -sarjan neljäs osa kertoo mottiin jääneen pataljoonan uskomattomasta taistelusta takaisin elävien kirjoihin.
Taistelut ovat olleet 1. pataljoonan lohkolla käynnissä useita päiviä ja lopulta venäläiset valtaavat osan suomalaisasemista. Pataljoonan sotilaspastorina toimiva rovasti Otso Kianto päättää lähteä iskujoukon mukaan valtaamaan menetettyjä asemia takaisin.
Päästessään juoksuhautaan Kianto joutuu samantien neuvostosotilaiden piirittämäksi. Kiannon kädessä oleva pistooli on syöksymisistä ja konttailusta johtuen täynnä savea.
Epätoivoisessa tilanteessa Kianto keksii epätoivoisen ratkaisun ja heittää pistoolinsa päin lähimmän sotilaan kasvoja syöksyen samalla tämän jalkoihin. Alkaa vimmattu myllerrys, kun muut venäläiset hyppäävät Kiannon päälle. Sekamelskan keskellä venäläiset alkavat lyödä jo toisiaankin, kun Kianto näkee tutun hahmon.
Luutnantti Vihavainen vyöryttää ampumahautaa ja pelastaa ystävänsä hengen. Kianto ehtii tuskin kiittää ystäväänsä, sillä Vihavainen itse kuolee samassa vastaiskussa vain kymmenen minuuttia myöhemmin.
Vuosalmella pataljoona yrittää päästä vahvan panssari- ja miesmassan läpi, mutta parin kilometrin etenemisen jälkeen yrityksestä on luovuttava. Majuri Toivio päättää pyrkiä kohti Oravaniemeä, mutta huomaa samalla, että joukosta on jäänyt kaksi komppania ja taistelukuormasto.
Kenttäpapin toivoton tehtävä
Toivio määrää kenttäpappina toimivan luutnantti Kiannon tuomaan kadonneet miehet ja kuormaston takaisin pääjoukon mukaan. Kaikki ymmärtävät, että tehtävä on venäläisiä kuhisevalla alueella käytännössä mahdoton. Toivio lähtee pataljoonansa kanssa kohti Oravaniemeä, jossa joukko pääseekin Vuoksen rantaan ja perustaa sinne sillanpääaseman.Kianto pääsee eksyneiden lampaiden luo ja lähtee johdattamaan joukkoa kohti Vuoksea. Läpimurtoa yritetään samasta kohdasta kuin pataljoona aiemmin, mutta yritys on toivoton. Osastoa tulitetaan kaikista suunnista ja miehet joutuvat pakokauhun valtaan. Kianto onnistuu kuitenkin rauhoittamaan tilanteen ja pitämään porukan koossa.
Osasto kuormastoineen jatkaa epätoivoista matkaansa. He saapuvat yllättäen venäläiseen leiriin, jossa on paljon panssareita. Silloin tapahtuu ihme. Luutnantti Kianto istuu ensimmäisten hevoskärryjen rattailla pitkässä parrassaan, kaulalla roikkuivat sekä venäläinen että suomalainen konepistooli. Osastoa ei ammuta, mutta tarkkaillaan epäluuloisesti.
Joukko jatkaa matkaansa venäläisleirin läpi sydämet jännityksestä pamppaillen. Vedätys onnistuu ja pieni toivonkipinä selviytymisestä herää. Vuoksen ja sotilaiden välissä on kuitenkin vielä venäläisosasto, jonka läpi jo kerran yritettiin väkisin murtautua.
Kianto ohjaa joukkoaan eteenpäin venäläisten ohitse odottaen joka hetki panssareiden avaavan tulen. He ovat yhä venäläisten ampumaetäisyydellä, kun yhdeksän venäläistä pommikonetta ilmestyy matalalla näkyviin. Koneet tulkitsevat tilanteen väärin ja pudottavat pomminsa omien joukkojen niskaan.
Nähdessään tämän Kianto komentaa miehensä juoksuun kohti rantaa ja Oravaniemeä, jonne he saapuvatkin pataljoonan muiden miesten yllätykseksi. Mahdoton tehtävä on suoritettu.
Sotilaspastorit välittivät elämän sanaa kuoleman keskellä
Pysy helposti ajan tasalla, opi uutta ja syvennä ymmärrystäsi. Osallistu yhteisiin elämyksiin muiden suomalaisten kanssa. Kirjaudu ja tee Ylen palvelusta omasi.

Sotilaspastorit välittivät elämän sanaa kuoleman keskellä
Talvi- ja jatkosodassa palveli noin 900 sotilaspastoria. Heistä moni joutui sotaan kesken opintojensa. Kuusi heistä, Kaarlo Mäkinen, Erkki Kuparinen, Pentti Tapio, Taisto Saarinen, Holger Andersson ja Viljo Porkola kertovat vuoden 2009 dokumentissa omista kokemuksistaan suomalaissotilaiden uskon lujittajina.
Erkki Kuparinen puhuu talvisodan yöstä, jolloin yksi sotamiehistä puhkesi yhtäkkiä laulamaan virttä, johon muu porukka sitten yhtyi seisten. Vaikka kaikki uskoivat kuka mihinkin, oli Kuparisen mukaan kaikilla usko kuitenkin siihen, ettei jumala pientä Suomea hylkää.
Pentti Tapio oli mukana jatkosodan ankarassa Tyrjän taistelussa kesäkuussa 1941. Verisessä yhteenotossa haavoittui muun muassa Adolf Ehrnrooth sekä Tapio itse. Kuolema kävi hyvin lähellä: ilman vasemmassa rintataskussa lepäävää nahkalompakkoaan olisi Tapio saanut sydämeensä sirpaleen. Hän kantaa edelleen henkensä pelastanutta lompakkoa mukanaan – lompakon taskusta löytyy kohtalon sirpale. Kokemuksensa takia Tapio pystyi myös antamaan paremmin tukea samassa tilanteessa olleille sotamiehille.
Vaikka he eivät sotilaita olleetkaan, piti rintamapappien kulkea siellä missä sotamiestenkin. Myös pappien piti kantaa kivääreitä pistoolien sijaan, jotta he eivät vaikuttaisi päälliköiltä, kertoo kivääriä hämäykseksi itsekin kantanut Viljo Porkola.
Yksi tärkeimmistä tehtävistä oli tietenkin kaatuneiden järjestäminen kotiseudulle multiin sekä tiedon lähettäminen omaisille. Monet omaiset muistivat myöhemmin rintamapastoreita kiitoskirjein.
Kipeiden mutta myös kalliiden muistojen lomassa tiivistää Erkki Kuparinen rintamapappien tehtävän kauniisti:
"Me koetimme sitten pitää tarjolla sitä elämän sanaa siellä kuoleman varjon laaksossa. "