Sotilaspastorien, kirkon ja uskonnon rooli puolustusvoimissa ja sodassa

Kustaanmiekka

Kenraali
Aina välillä olen mietiskellyt sotilaspastorien, kirkon ja uskonnon roolia puolustusvoimissa ja etenkin sotatilanteessa.
Varusmiesaikanani itseäni ei olisi voinut enempää kiinnostaa kirkossa käynti.
Käynnit menivätkin torkkuessa ja taistelussa nukahtamista vastaan.
Ihmettelin, että mitä hittoa me täällä kirkossa rampataan. Mielestäni ajan olisi voinut käyttää hyödyllisemminkin.

Ymmärrän sen, että sotilaspastoreita pitää olla. Heillä on tärkeä rooli esim. kaatuneiden huolehtimisesta. Tai jos ihminen kamppailee itsensä kanssa siitä, että onko oikein vahingoittaa tai tappaa toinen ihminen. Tällöin kaveri saatta haluta keskusteluapua pastorilta.
Ja onhan armeijassa myös syvästi uskovia ihmisiä joille varmasti keskustelut pastorien kanssa on antoisaa.

Itse mieluusti näkisin, että niille sotilaille jotka eivät ole uskossa, järjestettäisiin keskustelua stressitilanteisiin erikoistuneiden psykologien kanssa eikä hengellisten ihmisten kanssa.

Minkälaisia mietteitä teille herättää puolustusvoimien pastorit ja ylipäätänsä uskonnon ja hengellisen toiminnan tuominen puolustusvoimiin ja sotatilaan?

Alla muutamia juttuja puolustusvoimien sotilaspastoreista.
Yksi juttu nykypäivästä ja pari juttua sota-ajalta, joista tuo sotilaspastori Kiannon tarina ja haastattelu on niin erikoinen ja kiinnostava, että siitä saisi vaikka elokuvan aikaiseksi.
Suositten kuuntelemaan hänen tarinansa YLEn elävästä arkistosta jonka linkitän myös tuonne mukaan


Uskonnon tuputtamista vai apua jaksamiseen? Sotilaspapistolla on merkittävä rooli Puolustusvoimissa, ja joidenkin mielestä se on vanhanaikaista​

Armeijassa henkistä tukea saa lähinnä sotilaspapistolta. Vapaa-ajattelijoista sitä pitäisi olla tarjolla myös uskonnottomalta taholta.

Tänä päivänä kaikki armeijaan menevät eivät kuulu kirkkoon tai ole uskonnollisia. Siitä huolimatta Puolustusvoimissa sotilaspapistolla on virallisestikin merkittävä rooli henkisen toimintakyvyn ylläpitämisessä.

Sotilaspapisto antaa muun muassa sielunhoitoa varushenkilöille, kantahenkilökunnalle ja rauhanturvaajille. Lisäksi kriisin sattuessa heidän tehtäviinsä kuuluu kaatuneista huolehtiminen.

Miksi papistolla on edelleen merkittävä asema Puolustusvoimissa, vaikka yhteiskunta on maallistunut esimerkiksi sota-ajoista?

Puolustusvoimien kenttäpiispa Pekka Särkiö kertoo, että taustalla on muun muassa Geneven sopimus sekä YK:n ihmisoikeusjulistukset. Lisäksi Suomen laissa määritellään, että Puolustusvoimilla on velvollisuus kouluttaa pappeja, jotka työskentelevät varuskunnassa palveluksensa ajan.

On kuitenkin epäselvää, miksi papiston läsnäolo on alun perin sisällytetty lakiin Puolustusvoimista. Yle kysyi asiaa pääesikunnasta, puolustusvaliokunnasta, oikeushistorian professori Jukka Kekkoselta ja kenttäpiispa Pekka Särkiöltä. Asiaa perusteltiin sillä, että nykyisten kokemusten valossa sotilaspastoreiden olemassaolo on koettu merkittäväksi.

– Yksiselitteistä vastausta ei ole, mutta on todennäköistä, että lain taustalla on perinteisesti vahva kirkon ja valtion liitto.

Lisäksi uskonnonvapauden puitteissa tulee pitää huoli siitä, että kriisin sattuessa ihmisillä on mahdollisuus uskonnolliseen sielunhoitoon. Sama koskee myös asepalvelusta tänä päivänä.

Myös tutkimukset tukevat sotilaspappien tärkeyttä sota-aikana. Heidän tukensa on ollut merkittävää niin sanotussa moraalisen stressin ja trauman hoidossa, kertoo kenttärovasti Janne Aalto Puolustusvoimien tutkimuslaitokselta.

– Samalla tutkimuksissa huomautetaan, että psyykkisten oireyhtymien ja sairauksien hoitoon sotilaspapeilla ei ole ammattitaitoa, joten heidän on tarvittaessa tunnistettava tällaiset henkilöt ja lähetettävä heidät psykologien tai psykiatrisen avun piiriin.

"Hengellinen ja henkinen tuki ovat kaksi eri asiaa"​

Tänä päivänä Puolustusvoimissa toimii sotilaspapisto ja palveluksen ajan pappina työskenteleviä varushenkilöitä.

Esimerkiksi etiikan oppitunneilla opettajan roolissa toimii sotilaspastori. Palveluksen ulkopuolella sotilaspapisto järjestää kenttähartauksia ja ovat muutoinkin tukena, esimerkiksi tarjoavat keskusteluapua varushenkilöiden arkisiin huoliin. Sotilaspapisto ei tee potilasmerkintöjä, ja heitä sitoo täydellinen vaitiolovelvollisuus.

Hengelliset tapahtumat ovat vapaaehtoisia.

Kaikki eivät pidä papiston vahvaa roolia Puolustusvoimissa järkevänä.

Vapaa-ajattelijat ry:n mukaan sotilaspapiston rooli on liian vahva ottaen huomioon, että uskonnottomia ihmisiä on asepalveluksessa mukana.

Vapaa-ajattelija-lehden päätoimittaja Esa Ylikosken mukaan on erikoista, että henkistä tukea antavat hengelliset toimijat.

– Sotilaiden psykososiaaliseen tukeen tarvitaan laajempaa ammatillista osaamista terveydenhuollon puolelta.

Ylikoski toivoisi, että henkistä tukea voisi halutessaan saada ei uskonnolliselta henkilöltä, koska hänen mukaansa pastorit ovat saaneet pappisvihkimyksessä hengellisen avun koulutuksen.

– Hengellinen ja henkinen tuki ovat kaksi eri asiaa. Hengellisen tuen ammattilaiset eivät ole parhaita henkilöitä uskonnottomien tuen antajiksi.

Ylikoski toteaa että, mikäli pappeja halutaan pitää asevoimissa, niin hengellisen tuen rinnalle tarvitaan psykologista ja sosiaalista asiantuntemusta. Tällaisia ammattilaisia toimii asevoimissa esimerkiksi Norjassa ja Hollannissa. Molemmissa maissa palvelee humanistisia kappalaisia, joita uskonnottomat ihmiset voivat lähestyä.

Kainuun prikaatin kenttärovasti Penna Parviainen arvelee, että hänen edustamansa ammattikunta on juuri oikea taho, josta henkistä apua saadaan. Kriisitilanteessa asevoimat saattavat joutua käyttämään tappavaa voimaa ja lähettää omia sotilaitaan tilanteisiin, joissa omia tappioita syntyy. Esimerkiksi kaatuneiden huollon oppitunnilla keskustellaan siitä, miten päästään toimintakykyiseksi silloin, kun oma taistelutoveri kaatuu.

– Olen haudannut yli sata ihmistä ja kohdannut tuhansia surevia omaisia. Millä muulla ammattikunnalla on niin paljon kokemusta kuoleman ja surevien omaisten kohtaamisesta?

Parviainen arvelee, että ihmisellä saattaa olla jopa luontainen taipumus hakeutua jonkin itseään korkeamman voiman äärelle, kun kohtaa elämää suurempia asioita, kuten kuolemaa, sotaa ja tragediaa.



Suurhyökkäyksen alkaessa Jalkaväkirykmentti 49 on etulinjassa Lappalaisenmäellä, noin 20 kilometriä Valkeasaaresta pohjoiseen.
Sotilaiden äänet -sarjan neljäs osa kertoo mottiin jääneen pataljoonan uskomattomasta taistelusta takaisin elävien kirjoihin.


Taistelut ovat olleet 1. pataljoonan lohkolla käynnissä useita päiviä ja lopulta venäläiset valtaavat osan suomalaisasemista. Pataljoonan sotilaspastorina toimiva rovasti Otso Kianto päättää lähteä iskujoukon mukaan valtaamaan menetettyjä asemia takaisin.

Päästessään juoksuhautaan Kianto joutuu samantien neuvostosotilaiden piirittämäksi. Kiannon kädessä oleva pistooli on syöksymisistä ja konttailusta johtuen täynnä savea.

Epätoivoisessa tilanteessa Kianto keksii epätoivoisen ratkaisun ja heittää pistoolinsa päin lähimmän sotilaan kasvoja syöksyen samalla tämän jalkoihin. Alkaa vimmattu myllerrys, kun muut venäläiset hyppäävät Kiannon päälle. Sekamelskan keskellä venäläiset alkavat lyödä jo toisiaankin, kun Kianto näkee tutun hahmon.

Luutnantti Vihavainen vyöryttää ampumahautaa ja pelastaa ystävänsä hengen. Kianto ehtii tuskin kiittää ystäväänsä, sillä Vihavainen itse kuolee samassa vastaiskussa vain kymmenen minuuttia myöhemmin.

Vuosalmella pataljoona yrittää päästä vahvan panssari- ja miesmassan läpi, mutta parin kilometrin etenemisen jälkeen yrityksestä on luovuttava. Majuri Toivio päättää pyrkiä kohti Oravaniemeä, mutta huomaa samalla, että joukosta on jäänyt kaksi komppania ja taistelukuormasto.

Kenttäpapin toivoton tehtävä​

Toivio määrää kenttäpappina toimivan luutnantti Kiannon tuomaan kadonneet miehet ja kuormaston takaisin pääjoukon mukaan. Kaikki ymmärtävät, että tehtävä on venäläisiä kuhisevalla alueella käytännössä mahdoton. Toivio lähtee pataljoonansa kanssa kohti Oravaniemeä, jossa joukko pääseekin Vuoksen rantaan ja perustaa sinne sillanpääaseman.

Kianto pääsee eksyneiden lampaiden luo ja lähtee johdattamaan joukkoa kohti Vuoksea. Läpimurtoa yritetään samasta kohdasta kuin pataljoona aiemmin, mutta yritys on toivoton. Osastoa tulitetaan kaikista suunnista ja miehet joutuvat pakokauhun valtaan. Kianto onnistuu kuitenkin rauhoittamaan tilanteen ja pitämään porukan koossa.

Osasto kuormastoineen jatkaa epätoivoista matkaansa. He saapuvat yllättäen venäläiseen leiriin, jossa on paljon panssareita. Silloin tapahtuu ihme. Luutnantti Kianto istuu ensimmäisten hevoskärryjen rattailla pitkässä parrassaan, kaulalla roikkuivat sekä venäläinen että suomalainen konepistooli. Osastoa ei ammuta, mutta tarkkaillaan epäluuloisesti.

Joukko jatkaa matkaansa venäläisleirin läpi sydämet jännityksestä pamppaillen. Vedätys onnistuu ja pieni toivonkipinä selviytymisestä herää. Vuoksen ja sotilaiden välissä on kuitenkin vielä venäläisosasto, jonka läpi jo kerran yritettiin väkisin murtautua.

Kianto ohjaa joukkoaan eteenpäin venäläisten ohitse odottaen joka hetki panssareiden avaavan tulen. He ovat yhä venäläisten ampumaetäisyydellä, kun yhdeksän venäläistä pommikonetta ilmestyy matalalla näkyviin. Koneet tulkitsevat tilanteen väärin ja pudottavat pomminsa omien joukkojen niskaan.

Nähdessään tämän Kianto komentaa miehensä juoksuun kohti rantaa ja Oravaniemeä, jonne he saapuvatkin pataljoonan muiden miesten yllätykseksi. Mahdoton tehtävä on suoritettu.


Sotilaspastorit välittivät elämän sanaa kuoleman keskellä​


Talvi- ja jatkosodassa palveli noin 900 sotilaspastoria. Heistä moni joutui sotaan kesken opintojensa. Kuusi heistä, Kaarlo Mäkinen, Erkki Kuparinen, Pentti Tapio, Taisto Saarinen, Holger Andersson ja Viljo Porkola kertovat vuoden 2009 dokumentissa omista kokemuksistaan suomalaissotilaiden uskon lujittajina.

Erkki Kuparinen puhuu talvisodan yöstä, jolloin yksi sotamiehistä puhkesi yhtäkkiä laulamaan virttä, johon muu porukka sitten yhtyi seisten. Vaikka kaikki uskoivat kuka mihinkin, oli Kuparisen mukaan kaikilla usko kuitenkin siihen, ettei jumala pientä Suomea hylkää.

Pentti Tapio oli mukana jatkosodan ankarassa Tyrjän taistelussa kesäkuussa 1941. Verisessä yhteenotossa haavoittui muun muassa Adolf Ehrnrooth sekä Tapio itse. Kuolema kävi hyvin lähellä: ilman vasemmassa rintataskussa lepäävää nahkalompakkoaan olisi Tapio saanut sydämeensä sirpaleen. Hän kantaa edelleen henkensä pelastanutta lompakkoa mukanaan – lompakon taskusta löytyy kohtalon sirpale. Kokemuksensa takia Tapio pystyi myös antamaan paremmin tukea samassa tilanteessa olleille sotamiehille.

Vaikka he eivät sotilaita olleetkaan, piti rintamapappien kulkea siellä missä sotamiestenkin. Myös pappien piti kantaa kivääreitä pistoolien sijaan, jotta he eivät vaikuttaisi päälliköiltä, kertoo kivääriä hämäykseksi itsekin kantanut Viljo Porkola.

Yksi tärkeimmistä tehtävistä oli tietenkin kaatuneiden järjestäminen kotiseudulle multiin sekä tiedon lähettäminen omaisille. Monet omaiset muistivat myöhemmin rintamapastoreita kiitoskirjein.

Kipeiden mutta myös kalliiden muistojen lomassa tiivistää Erkki Kuparinen rintamapappien tehtävän kauniisti:

"Me koetimme sitten pitää tarjolla sitä elämän sanaa siellä kuoleman varjon laaksossa. "
 
Oma mielipide ja pohdintaa:

Papiston rooli on jäänyt harmiksi nykyaikana sivuun. Papit ja muut seurakuntatyötä tekevät ovat matalan tason keskustelupalveluita, jotka puuttuvat kirkolle nauravilta. Kyllä tekee aina varmasti hyvää päästä juttelemaan ongelmistaan, etenkään kun kaikilla ei ole kavereita tai uskallusta avata vaikeita aiheita. Tyttöystävä petti, koulu jäi kesken jne ongelmia on aina ikäluokille kummiski ja syrjäytyminen nuorten miesten keskuudessa kasvaa vain. Muutenkin mielenterveystyöhön akateemisesti(tekstissä mainittiin psykologit) koulutettuja on aivan liian vähän, jotta jokaiselle riittäisi joka vaivaan, eikä tilanne miksikään tule muuttumaan, etenkään huoltosuhteen heiketessä. Kirkko on yksi rahoitusvakaa toimija. Toki hoitoa tarvitsevat tulee osoittaa oikeaan osoitteeseen

– Samalla tutkimuksissa huomautetaan, että psyykkisten oireyhtymien ja sairauksien hoitoon sotilaspapeilla ei ole ammattitaitoa, joten heidän on tarvittaessa tunnistettava tällaiset henkilöt ja lähetettävä heidät psykologien tai psykiatrisen avun piiriin


Itse suoritin aikoinaan ateistina intin läpi, eikä tarvinnut kuunnella nuoren naispapin hurahtaneita saarnoja. Kaatuneiden huollon koulutuksessa kenttärovastin puheet kuitenkin herättivät kunnioituksen sotilaspastoreita kohtaan.

Kyllä matalan tason "sielunhoidolle" on tarvetta, saarnoille ei välttämättä.
 
Löysin tämän lyhyen ketjun avainsanalla: kirkko. Kerron jotain omasta kokemuksesta.

Suoritin asepalvelun rannikkorykistössä Isosaaressa ja Suomenlinnassa. Nykyään rannikkorykistö aselajina on muuttunut niin, että enää ei ole vanhoja tykkejä. On nopean toiminnan rannikkojoukkoja ja ohjuksia. Jotain jäi palveluajasta mieleeni.

Koska osasin soittaa koskettimilla (harmooni, piano), niin ilmoitin sorilaspastorille voivani hoitaa kirkkomusiikin uruilla. Vaikka siis en ollut koskaan sitä ennen edes yrittänyt soittaa sellaisella. Joku ylempi Jumala tai sen kaltainen ilmeisesti näki tekoni hyväksi, koska soittaminen onnistui. Pystyin soittamaan Suomenlinnan kirkon uruilla virsien säestyksen, jumalanpalvelukseen liittyvää soittoa ja jopa sooloesityksen hartauhetkessä. Soitin pianolla oppimani surumarssin kirkkouruilla. Se onnistui.

Tapahtumalla oli vaikutusta myöhemmin. Soittoharrastus jatkui. Hankin kotiini sähköurut ja digitaalisen pianon sen jälkeen. Otin soittotunteja kotiseurakuntani urkurilta (huom. ei kanttorilta) oppiakseni paremmaksi kirkkourkujen soittajaksi. Osallistuin hautajaisiin virsien säestäjänä joko uruilla, harmoonilla tai juhlapaikan pianolla.

Sorilaspastori avasi siis minulle jotain uutta elämääni.
 
Kenttäpiispan virka on perustettu Mannerheimin aloitteesta. Sen hoitajat koko olemassaolon ajalta ovat:

Johannes Björklund. 1941-1956
Toivo Laitinen. 1956-1969
Yrjö Massa. 1969-1978
Viljo Remes. 1978-1986
Jorma Laulaja. 1986-1995
Hannu Niskanen. 1995-2012
Pekka Särkiö. 2012-

Tunsin henkilökohtaisesti kenttäpiispa Toivo Laitisen. Hän oli tätini aviomies ja siis sukulaiseni. Hän oli hieno ja sivistynyt ihminen. Nuorempana hän oli ollut rajaseudulla pappina, Kuusamossa.
 
Itse mieluusti näkisin, että niille sotilaille jotka eivät ole uskossa, järjestettäisiin keskustelua stressitilanteisiin erikoistuneiden psykologien kanssa
Mutta hehän ovat nimenomaan sotaväen stressitilanteisiin erikoistuneita asiantuntijoita, eihän heidän tarvitse edes olla evankelis-luterilaisen tai ortodoksisen kirkkomme jäseniä. Sotilaspapisto nyt vain sattuu olemaan organisaation ulkokuori. Myöskään etiikan pohdinta ei nojaa vain kristilliseen etiikkaan, vaan ihan yleisesti sotilasetiikkaan. Toki heillä on kristillisenkin etiikan osaaminen, koska se kuitenkin on monella peruslähtökohtana, vaikka ei olisikaan uskovainen.

Meillä ainakin moni perinteisempi/uskovainen harmitteli sitä, että uskonnon rooli oli nimenomaan häivytetty niin kauas ja muodolliseksi, eritoten muistuu mieleen kenttäjumalanpalveluksesta se, että edes Jumala ompi linnamme ei laulettu, vaan sen vain soitti pieni soittokunnan osasto. Vieressä ollut komppanian varapäällikkö lauloi sitä hiljaa ja muutama kaverini ja minä liityimme tähän, minkä jälkeen saimme osaksemme hieman erilaisen (=suopeamman) suhtautumisen tältä varsin vanhoilliselta varapäälliköltä.
 
että edes Jumala ompi linnamme ei laulettu, vaan sen vain soitti pieni soittokunnan osasto. Vieressä ollut komppanian varapäällikkö lauloi sitä hiljaa ja muutama kaverini ja minä liityimme tähän, minkä jälkeen saimme osaksemme hieman erilaisen (=suopeamman) suhtautumisen tältä varsin vanhoilliselta varapäälliköltä.
Mitä helkkaria, tähänkö on tultu? Minä en ole millään tavalla uskovainen, tavallinen tapakristitty, mutta tiedostan sen, muistaakseni jo silloin nuorena, että Suomen mies on aina lähtenyt vihollista vastaan tämän virren kautta. Jo 1600-luvulta asti.
Kyllä minua kovin otti päähän papin oppitunnit, mutta kyllä tätä virttä nyt vähintään kerran pitää varusmiehen laulaa, ennen kaikkea sen historiallisen merkityksen vuoksi.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Jumala_ompi_linnamme
Propsit sinulle tuosta mitä kirjoitit (y)

Muuten olen papeista sitä mieltä, että heidän roolinsa on henkisenä tukijana, eikä niinkään saarnamiehinä.
 
Muistan 02 omalta varusmieskaudelta sen, että samasta saapumiserästä yksi samassa yksikössä ollut mies, teologian opiskelija valittiin varusmiespastoriksi. Muistan loppusodasta sen, että hän itse kertoi toimineensa "sotavankien" kuulustelijana. Toisin sanoen esitti sympaattista tarinoitsijaa ns. vankien kanssa jutellessaan. Ja kuulemma hyvin kertoivat kaikenlaista kun eivät vangitut oikein tainneet tajuta tilannetta.
 
Ennen talvisotaa sotilaspappien tehtävä armeijassa oli kansalaiskasvatuksen antaminen. Siihen aikaan armeijaan tuli paljon luku- ja kirjoitustaidottomia sekä sellaisia jotka eivät olleet käyneet yhtään kansakoulua, joten työsarkaa riitti.
'
 
Kyllähän puolustusvoimissa henkistä tukijaa/sosialityöntekijää tarvitaan, en sitä kiistä. Mutta että pitääkö se olla kirkkoon liittyvä....miksei yksinkertaisesti kenttäpsykologi.
Tätä juuri tarkoitin tuolla aikaisemmin. Kenttäpsykologi, olipas hyvä termi. Tämä kelpaisi minulle.
Niin kuin tuolla aikaisemmin YLEn jutussa sanotaan:

Vapaa-ajattelija-lehden päätoimittaja Esa Ylikosken mukaan on erikoista, että henkistä tukea antavat hengelliset toimijat.

– Sotilaiden psykososiaaliseen tukeen tarvitaan laajempaa ammatillista osaamista terveydenhuollon puolelta.

Ylikoski toivoisi, että henkistä tukea voisi halutessaan saada ei uskonnolliselta henkilöltä, koska hänen mukaansa pastorit ovat saaneet pappisvihkimyksessä hengellisen avun koulutuksen.

Hengellinen ja henkinen tuki ovat kaksi eri asiaa. Hengellisen tuen ammattilaiset eivät ole parhaita henkilöitä uskonnottomien tuen antajiksi.

Ylikoski toteaa että, mikäli pappeja halutaan pitää asevoimissa, niin hengellisen tuen rinnalle tarvitaan psykologista ja sosiaalista asiantuntemusta. Tällaisia ammattilaisia toimii asevoimissa esimerkiksi Norjassa ja Hollannissa. Molemmissa maissa palvelee humanistisia kappalaisia, joita uskonnottomat ihmiset voivat lähestyä.
 
Tätä juuri tarkoitin tuolla aikaisemmin. Kenttäpsykologi, olipas hyvä termi. Tämä kelpaisi minulle.
Niin kuin tuolla aikaisemmin YLEn jutussa sanotaan:

Vapaa-ajattelija-lehden päätoimittaja Esa Ylikosken mukaan on erikoista, että henkistä tukea antavat hengelliset toimijat.

– Sotilaiden psykososiaaliseen tukeen tarvitaan laajempaa ammatillista osaamista terveydenhuollon puolelta.

Ylikoski toivoisi, että henkistä tukea voisi halutessaan saada ei uskonnolliselta henkilöltä, koska hänen mukaansa pastorit ovat saaneet pappisvihkimyksessä hengellisen avun koulutuksen.

Hengellinen ja henkinen tuki ovat kaksi eri asiaa. Hengellisen tuen ammattilaiset eivät ole parhaita henkilöitä uskonnottomien tuen antajiksi.

Ylikoski toteaa että, mikäli pappeja halutaan pitää asevoimissa, niin hengellisen tuen rinnalle tarvitaan psykologista ja sosiaalista asiantuntemusta. Tällaisia ammattilaisia toimii asevoimissa esimerkiksi Norjassa ja Hollannissa. Molemmissa maissa palvelee humanistisia kappalaisia, joita uskonnottomat ihmiset voivat lähestyä.
No ei taida kyllä Ylikoski mitään tietää PV:n sotilaspapistosta, jos väittää, että heillä ei ole psykologista tai sosiaalista asiantuntemusta! Ymmärtääkseni osa sotilaspapistosta nimenomaan on koulutukseltaan psykologeja tai vähintäänkin saanut asiasta kattavaa koulutusta, ja etenkin reserviin koulutetuista sotilaspapeista osa on ihan psykologeja pääkoulutukseltaan. Meillä etenkin varusmiespapeiksi haettiin nimenomaan psykologian opiskelijoita teologien ohella.

Dunning-Kruger näyttää taas paikkansapitävyytensä. Nuo "Vapaa-ajattelijat ry:n" tyypit ovat kyllä muutenkin sellaisia hörhöjä, että oksat pois, hehän haluaisivat kaikki juhlajumalanpalvelukset pois, suvivirren pois, ym.
 
Nuo "Vapaa-ajattelijat ry:n" tyypit ovat kyllä muutenkin sellaisia hörhöjä, että oksat pois, hehän haluaisivat kaikki juhlajumalanpalvelukset pois, suvivirren pois, y
"Vapaa-ajattelija"-sana tuo mielikuvan jonkilaisesta avaramielisestä agnostikosta, vaikka he edustavat ns. taistelevaa ateismia usein varsin karkeassa ja matalaotsaisessa muodossa.
 
Tai ajoilta jolloin kuolema kävi päivittäin kylässä ja vei parhaat ystävät ja perheenjäsenet. Siinä vaiheessa kun toivoa ei enää ole, ei ateismilla ole mitään annettavaa kun taas uskolla johonkin parempaan on.
Ja melkein jokaisesta perheestä yhden tai useita lapsia! Lapsikuolleisuushan huiteli nykyaikaisittain aivan käsittämättömissä luvuissa 1900-luvun taitteessa: miltei 20% kuoli ensimmäisen elinvuotensa aikana, ja vielä 1936 yli 6% kuoli ensimmäisen ja 10% viiden ensimmäisen elinvuotensa aikana - esimerkiksi tuhkarokkorokotus jo yksinään on vähentänyt montasataa lasten kuolemantapausta vuodessa (tuhkarokko oli yleisin yli 1-vuotiaiden lasten kuolinsyy ennen rokotusta). Tämän takia lapset kastettiinkin aina hyvin nopeasti, jotta jos kuolema korjasi, ehdittiin kuollut vauva saada kirkkomaahan. Kuolema oli hyvin arkipäiväinen asia vielä 100 vuotta sitten.

Nykyään oikeastaan enää sota voisi länsimaissa sellaiseen tilanteeseen yhteiskunnan ajaa.
 
Viimeksi muokattu:
Itse kun en kuulu kirkkoon niin kovasti vierastaisin pappeja antamaan psykologista apua, jos tarvitsisi.
Minäkin vierastaisin avautumista papille. Stressitilanteessa mieluummin haluaisin keskustella stressitilanteisiin erikoistuneen psykologin kanssa kuin papin vaikkakin olisi saanut koulutusta myös psykologiaan.
 
  • Tykkää
Reactions: ER
Ymmärtääkseni osa sotilaspapistosta nimenomaan on koulutukseltaan psykologeja tai vähintäänkin saanut asiasta kattavaa koulutusta, ja etenkin reserviin koulutetuista sotilaspapeista osa on ihan psykologeja pääkoulutukseltaan. Meillä etenkin varusmiespapeiksi haettiin nimenomaan psykologian opiskelijoita teologien ohella.
Jos kaveri on jo saanut psykologian koulutuksen mutta ei hengellistä, uskonnollista koulutusta, niin näistähän voisi kouluttaa kenttäpsykologeja ilman, että kaveria liitetään PV:n papistoon.
Ymmärrän, että PV:ssä on ja täytyy olla papistoa. Heillä on oma paikkansa ja tehtävänsä mutta onhan tässä myös kysymyksessä vanha historiallinen jäänne taikka perintö valtion ja kirkon vahvasta liitosta. Mielestäni tässä mielessä aika on mennyt jo ohitse. PV:ssä voisi mielestäni olla papien lisäksi kenttäpsykologeja. Kenttäpsykologit olisivat saaneet ammattimaisen koulutuksen stressitilanteisiin ja ihmisen psykologiaan ilman hengellisyyttä. Kauluksissa ei olisi papin natsoja. Liitettäisiin ennemminkin lääkintään/huoltoon, ei PV:n papistoon.
 
Tai jospa vaan ei ajattelisi sitä pappia pappina uskonnollisessa mielessä, vaan ihan kuuntelijana ja olkapäänä. Ovathan noi papit muutenkin monessa mukana ihmisen elämän erivaiheissa, kaste, ripille pääsy, avioliitto ja kuolema nyt alkuun... Kyllä noissakin jo jonkinlaista psykologista pelisilmää tarvitaan...
 
Back
Top