Tämä kirjoitus on tehty tarkoituksella kärjistäen. Tavoitteena on nostaa esille suomalaisen sotataidon nykytilan ja kehityksen heikkoudet sekä herättää yleistä pahennusta.
-------------------
Suomalainen sodan kuva on epärealistinen ja naiivi. Se koostuu sieltä täältä nypityistä yksityiskohdista, jotka tukevat omaa mielikuvaa. Yksityiskohdat ovat kuitenkin aina osa kokonaisuutta, mikä jätetään sopivasti huomioimatta tai sitä ei edes ymmärretä. Myös tekninen, yhteiskunnallinen ja poliittinen kehitys sopivasti unohdetaan.
Vastustajan kyvyt ja toimintatapa otetaan talvisodasta, jossa huonosti koulutetut ja johdetut joukot toimivat vaikeissa olosuhteissa korkeintaan 1930-luvun tekniikalla. Erityisesti panssarivaunujen tehokkuudesta tehdään johtopäätöksiä Raatteen tien taistelun perusteella, vaikka se on maastollisesti täysin erilainen esimerkiksi 2000-luvun Kaakkois-Suomeen. Vahva luottamus tuntuu olevan siihen, että tuleva vastustaja lahtaa suurimman osan upseereistaan ennen sotaa eikä minkäänlaista teknistä kehitystä ole tapahtunut 70 vuodessa.
Omien joukkojen toiminnan uskotaan olevan samanlaista kuin "sissit tappavat kaiken" -kirjallisuudessa. Supersotilaista koostuvat pienet partiot, jotka tuntevat minkä tahansa maaston kuin omat taskunsa riehuvat vihollisen selustassa ja näin sota voitetaan. Samaan aikaan vastustaja kyyhöttää tien vieressä metsää peläten sekä kuolee kylmään ja pimeään. Tämän päivän suomalainen on kuitenkin vahvasti kaupunkilaistunut eikä sotilaallista harrastuneisuutta ole samassa mittakaavassa kuin ennen. Metsä on monelle hyvin eksoottinen elämys. Mahdollisen tulevan sodan ratkaisutaistelut käydään todennäköisesti alueella, jossa ei ole riittävästi mahdollisuuksia sissisodankäyntiin tai kaukopartiotoimintaan. Eikä tänne ole mikään pakko hyökätä talvella. Suomessa on kesällä usein suht lämmintä ja valoisaa.
Toisen maailmansodan jälkeen käydyistä epäsymmetrisistä sodista otetaan esimerkkejä omalle toiminnalle. Vietnamin viidakoissa sissit pärjäsivät ihan hyvin pelkillä rynkyillä ja voittivatkin sodan lopulta. Afganistanissa 1980-luvulla afgaanit nöyryyttivät mennen tullen Neuvostoliiton mekanisoituja joukkoja. Tshetsheniassa vuonna 1995 poltettiin satoja panssarivaunuja. Jenkeillä oli vielä 2000-luvulla ongelmia Afganistanissa ja Irakissa.
Jokaisessa esimerkissä tosin iloisesti unohdetaan kokonaiskuva. Vietnamissa Yhdysvaltojen sotilaallista toimintaa rajoitettiin huomattavasti poliittisista syistä ja sota päättyi Pohjois-Vietnamin perinteiseen hyökkäykseen ihan panssarivaunuilla ja muilla vehkeillä. Neuvostoliitto lähti Afganistaniin suurin piirtein poliisitoimeen miesmääräisesti alivoimaisena aiheuttaen kuitenkin huomattavasti suuremmat tappiot vastustajalleen. Groznyissa venäläisten heikko suoritus johtui huonosta koulutuksesta ja johtamisesta. Sotilaallisesti ensimmäinen yritys oli suurin piirtein tasapeli, mutta toinen yritys päättyikin Venäjän voittoon. Yhdysvallat lähti hiekkaerämaahan lukumääräisesti hyvin pienellä panostuksella ja oppi vasta 2006 uudestaan miten vastakumouksellista sotaa kannattaa käydä. Suomalaiset wannabe-sissit, jotka innoissaan räjäyttelevät tienvarsipommeja unohtavat myös sen, että epäsymmetrisissä sodissa siviilit ja yhteiskunta kärsii huomattavasti. Näköjään muutama satatuhatta kuollutta suomalaissiviiliä ei paina missään, kunhan päästään sisseilemään metsään.
-------------------
Suomalaisen sotataidon kehittämistä haittaa suunnaton vimma salata kaikki. Salattua tietoa on muun muassa oman komppanian taktiikka ja vastustajasta osa pataljoonatasosta sekä kaikki siitä ylöspäin. Tämä tekee hyvin vaikeaksi reserviläisten koulutuksen sekä avoimen ja kehittävän keskustelun aiheesta. Reserviläiset ovat kuitenkin hyvin äkkiä korvaamassa rivistä poistuneita komppanianpäälliköitä ja joukkueenjohtajankin ammattitaito lisääntyy huomattavasti, kun oikeasti ymmärtää komppanian toiminnan. Eikä osalla ammattisotilaistakaan ole juuri perusteita kummempaa koulutusta. Perusteiden hallitseminen on kuitenkin pohja tilanteenmukaiselle soveltamiselle, jolla taisteluissa voisi oikeasti pärjätä. Ohjesääntö ei siinä hirveästi enää auta.
Saavutettu hyöty, eli toiminnan salaaminen vastustajalta, on hyvin pieni verrattuna aiheutuviin haittoihin. Julkisista lähteistä saaduilla tiedoilla ja pienellä tiedustelutoiminnalla pystyy helposti luomaan kuvan suomalaisesta komppaniatason perustoiminnasta. Eikä komppaniatason toiminnalla ole suurvallan kannalta paljon väliä etenkin, kun kyse on perusteista ja teorioista eikä oikeista operatiivisista suunnitelmista.
Posliinivarpaiden rousketta odotellessa.
-------------------
Suomalainen sodan kuva on epärealistinen ja naiivi. Se koostuu sieltä täältä nypityistä yksityiskohdista, jotka tukevat omaa mielikuvaa. Yksityiskohdat ovat kuitenkin aina osa kokonaisuutta, mikä jätetään sopivasti huomioimatta tai sitä ei edes ymmärretä. Myös tekninen, yhteiskunnallinen ja poliittinen kehitys sopivasti unohdetaan.
Vastustajan kyvyt ja toimintatapa otetaan talvisodasta, jossa huonosti koulutetut ja johdetut joukot toimivat vaikeissa olosuhteissa korkeintaan 1930-luvun tekniikalla. Erityisesti panssarivaunujen tehokkuudesta tehdään johtopäätöksiä Raatteen tien taistelun perusteella, vaikka se on maastollisesti täysin erilainen esimerkiksi 2000-luvun Kaakkois-Suomeen. Vahva luottamus tuntuu olevan siihen, että tuleva vastustaja lahtaa suurimman osan upseereistaan ennen sotaa eikä minkäänlaista teknistä kehitystä ole tapahtunut 70 vuodessa.
Omien joukkojen toiminnan uskotaan olevan samanlaista kuin "sissit tappavat kaiken" -kirjallisuudessa. Supersotilaista koostuvat pienet partiot, jotka tuntevat minkä tahansa maaston kuin omat taskunsa riehuvat vihollisen selustassa ja näin sota voitetaan. Samaan aikaan vastustaja kyyhöttää tien vieressä metsää peläten sekä kuolee kylmään ja pimeään. Tämän päivän suomalainen on kuitenkin vahvasti kaupunkilaistunut eikä sotilaallista harrastuneisuutta ole samassa mittakaavassa kuin ennen. Metsä on monelle hyvin eksoottinen elämys. Mahdollisen tulevan sodan ratkaisutaistelut käydään todennäköisesti alueella, jossa ei ole riittävästi mahdollisuuksia sissisodankäyntiin tai kaukopartiotoimintaan. Eikä tänne ole mikään pakko hyökätä talvella. Suomessa on kesällä usein suht lämmintä ja valoisaa.
Toisen maailmansodan jälkeen käydyistä epäsymmetrisistä sodista otetaan esimerkkejä omalle toiminnalle. Vietnamin viidakoissa sissit pärjäsivät ihan hyvin pelkillä rynkyillä ja voittivatkin sodan lopulta. Afganistanissa 1980-luvulla afgaanit nöyryyttivät mennen tullen Neuvostoliiton mekanisoituja joukkoja. Tshetsheniassa vuonna 1995 poltettiin satoja panssarivaunuja. Jenkeillä oli vielä 2000-luvulla ongelmia Afganistanissa ja Irakissa.
Jokaisessa esimerkissä tosin iloisesti unohdetaan kokonaiskuva. Vietnamissa Yhdysvaltojen sotilaallista toimintaa rajoitettiin huomattavasti poliittisista syistä ja sota päättyi Pohjois-Vietnamin perinteiseen hyökkäykseen ihan panssarivaunuilla ja muilla vehkeillä. Neuvostoliitto lähti Afganistaniin suurin piirtein poliisitoimeen miesmääräisesti alivoimaisena aiheuttaen kuitenkin huomattavasti suuremmat tappiot vastustajalleen. Groznyissa venäläisten heikko suoritus johtui huonosta koulutuksesta ja johtamisesta. Sotilaallisesti ensimmäinen yritys oli suurin piirtein tasapeli, mutta toinen yritys päättyikin Venäjän voittoon. Yhdysvallat lähti hiekkaerämaahan lukumääräisesti hyvin pienellä panostuksella ja oppi vasta 2006 uudestaan miten vastakumouksellista sotaa kannattaa käydä. Suomalaiset wannabe-sissit, jotka innoissaan räjäyttelevät tienvarsipommeja unohtavat myös sen, että epäsymmetrisissä sodissa siviilit ja yhteiskunta kärsii huomattavasti. Näköjään muutama satatuhatta kuollutta suomalaissiviiliä ei paina missään, kunhan päästään sisseilemään metsään.
-------------------
Suomalaisen sotataidon kehittämistä haittaa suunnaton vimma salata kaikki. Salattua tietoa on muun muassa oman komppanian taktiikka ja vastustajasta osa pataljoonatasosta sekä kaikki siitä ylöspäin. Tämä tekee hyvin vaikeaksi reserviläisten koulutuksen sekä avoimen ja kehittävän keskustelun aiheesta. Reserviläiset ovat kuitenkin hyvin äkkiä korvaamassa rivistä poistuneita komppanianpäälliköitä ja joukkueenjohtajankin ammattitaito lisääntyy huomattavasti, kun oikeasti ymmärtää komppanian toiminnan. Eikä osalla ammattisotilaistakaan ole juuri perusteita kummempaa koulutusta. Perusteiden hallitseminen on kuitenkin pohja tilanteenmukaiselle soveltamiselle, jolla taisteluissa voisi oikeasti pärjätä. Ohjesääntö ei siinä hirveästi enää auta.
Saavutettu hyöty, eli toiminnan salaaminen vastustajalta, on hyvin pieni verrattuna aiheutuviin haittoihin. Julkisista lähteistä saaduilla tiedoilla ja pienellä tiedustelutoiminnalla pystyy helposti luomaan kuvan suomalaisesta komppaniatason perustoiminnasta. Eikä komppaniatason toiminnalla ole suurvallan kannalta paljon väliä etenkin, kun kyse on perusteista ja teorioista eikä oikeista operatiivisista suunnitelmista.
Posliinivarpaiden rousketta odotellessa.
Ehkäpä sisseillä olisi tässä tilanteessa hieman parempi haju miten ruvetaan v-lemaan vihollisen huoltoreitillä?
