"Vangin vaimona opin vihaamaan odottaa-sanaa"
Lauantai 2.7.2016 klo 12.06
http://www.iltalehti.fi/tosielamaa/2016063021818881_ir.shtml
Aloin huolestua. Olin odottanut jo useita tunteja, että kihlattuni saapuisi minun ja kahden lapseni luo Helsinkiin.
Viimein puhelimeni soi. Soittaja oli kihlattuni äiti. Poliisi oli tullut hakemaan
Jarkon. Hänet oli viety poliisivankilaan. Anoppi ei tiennyt, miksi.
Epätietoisuus kuristi: kauanko hän olisi poliisin suojissa? Miksi? Olimme viettäneet vain pari päivää aiemmin kihlajaisiamme. Mitä oli tapahtunut sen jälkeen, kun olin palannut kotiin?
Kohdussani kasvoi vauva. Meillä oli työmme ja odotimme, että voisimme viimein asua yhteisessä osoitteessa. Tiesin, että pääsisin yrittämään kihlattuni tapaamista vasta alkavan työviikon päätyttyä. Tuska oli valtava.
Soitin poliisivankilan ovikelloa. Jarkko sai tavata vain lähiomaisiaan, jollaiseksi kihlattu lasketaan. Meitä kiellettiin keskustelemasta pidätyksen syystä.
Emme saaneet koskettaa toisiamme. Juttelimme pleksin takaa. Mies sanoi, kuinka ihanaa oli, että olin tullut. Hän oli epäillyt, että en tulisi. Vastasin, että totta kai tulin.
Myöhemmin hänen asianajajansa kautta minulle selvisi pidätyksen syy. Häntä epäiltiin törkeästä pahoinpitelystä ja tapon yrityksestä. Asianajaja kertoi, että pelkona oli neljän vuoden tuomio, toiveissa kahden.
Jo varhaisessa vaiheessa Jarkko sanoi ymmärtävänsä, jos en jaksa hänen rinnallaan, ja hyväksyvänsä, jos lopetan suhteemme. Itseäni helpotti tietoisuus siitä, että kukaan ei pakottanut minua mihinkään, vaan sain vapauden valita. Tiesin, että minun ei tarvitse pelätä mitään, vaikka tuntisin, että en pysty jatkamaan.
Lue Iltalehden
Plus-palvelusta koko juttu siitä, kuinka monin tavoin miehen pitkä vankilatuomio vaikutti Leenan elämään ja arkeen, kuinka hän sopeutui ja kuinka hänen kohdallaan toteutui sanonta yksi lusii, koko perhe lusii. Tutustu samalla Iltalehden Plus-palveluun, joka on kiehtova kattaus tietoa, tunnetta ja tositarinoita.
