Koko Suomi järkyttyi keväällä 2012, kun Vilja-Eerikan tapauksena tunnettu juttu tuli julkisuuteen. Tytön elämä päättyi järkyttävällä tavalla, kun oma isä ja äitipuoli murhasivat hänet julmasti Helsingissä äitienpäivänä. Tyttö oli kuollessaan kahdeksanvuotias.
Vilja-Eerikan elämästä ilmestyy perjantaina kirja Eerika, joten on syytä kysyä, mikä muuttui ja millainen on lastensuojelun tilanne nyt, kun tapauksesta on yli kahdeksan vuotta.
Oikeus- ja rikostoimittaja Vera Miettinen seurasi niin murha- kuin virkarikosoikeudenkäyntiä ja lähti selvittämään tapahtumien kokonaisuutta kirjaksi.
Eerikan kuoleman jälkeen lainsäädäntöön tehtiin useita muutoksia. Yksi iso muutos oli se, että lasten kanssa työskenteleville tuli velvoite tehdä väkivaltaepäilystä lastensuojeluilmoituksen lisäksi ilmoitus suoraan poliisille.
– Tämä mahdollistaa poliisin välittömän puuttumisen tilanteeseen, Helsingin kaupungin lastensuojelun johtaja Saila Nummikoski muistuttaa.
Velvoite koskee esimerkiksi kouluterveydenhoitajia ja varhaiskasvatuksen henkilökuntaa. Aiemmin laki velvoitti vain lastensuojeluilmoitukseen.
Poliisille ei ilmoitettu missään vaiheessa
Eerikan kaltoinkohtelusta ei missään vaiheessa ilmoitettu poliisille, kuten Vera Miettinen toteaa turhautuneena. Isän kanssa käydyssä neuvottelussa noin puoli vuotta ennen murhaa poliisille ilmoittaminen tuli esille. Lastensuojelu ei silti vienyt epäilyä koskaan edes lakiyksikköön.
Ennen Eerikan kuolemaa Helsingin kaupungin sosiaalityöntekijä ilmoitti väkivaltaepäilyistä lakiyksikköön, joka vei asian poliisille. Toimintatapaa muutettiin niin, että tämä väliporras jäi pois.
Saila Nummikoski kertoo, että Helsingin kaupungin lastensuojelusta tehtiin viime vuonna suoraan poliisille 122 ilmoitusta, jotka koskivat epäilyä lapseen kohdistuvasta väkivaltarikoksesta – siis uusi ilmoitus tehtiin noin joka kolmas päivä läpi vuoden.
"Eerika ei ehtinyt luottaa keneenkään"
Toinen iso lakimuutos oli se, kun lakiin lisättiin velvoite, että lapsen asioista vastaavan sosiaalityöntekijän tai muun lastensuojelun työntekijän tulee tavata lasta tarkemmin kirjattavalla tavalla riittävän usein henkilökohtaisesti.
– Tällaista velvoitetta ei aiemmin ollut, Nummikoski toteaa.
– Lapsen henkilökohtainen tapaaminen on tärkeää, jotta lapsen oma näkemys elämäntilanteestaan välittyy työntekijälle.
Vilja-Eerikan elämästä ilmestyy perjantaina kirja Eerika. Sen on kirjoittanut Vera Miettinen.
Kuva: Arttu Laitala
Vera Miettinen sanoo ymmärtäneensä vasta vuosien varrella, että Eerikan kanssa juteltiin monta kertaa kahden kesken.
– Poliisin esitutkintapöytäkirjoissa tuli jatkuvasti esiin uusia nimiä. Ehkä tässä oli osa ongelmaa. Eerika ei ehtinyt luottaa keneenkään, koska aikuisia oli niin paljon, hän pohtii.
Miettinen korostaa, että tekemisissä oltiin todella pahasti persoonallisuushäiriöisten Eerikan isän ja äitipuolen kanssa.
"Lastensuojelun asiakasmäärät ovat aivan liian suuret"
Sosiaalialan korkeakoulutettuja edustavan Talentian tuore puheenjohtaja Jenni Karsio huomauttaa, että edellä mainitut lakimuutokset eivät ole ratkaisseet lastensuojelun kipeintä ongelmaa eli työntekijäkohtaista asiakasmitoitusta ja resurssipulaa.
– Eerikan tapaus opetti sen, että lastensuojelun avohuollon asiakasmäärät ovat aivan liian suuret. Liittomme on vaatinut, että yhdellä vastuutyöntekijällä on enintään 25 lasta. Nyt yhdellä työntekijällä voi olla vastuullaan yhä lähes sata lasta.
Valvira ja aluehallintovirastot ovat arvioineet, että lokakuusta 2018 maaliskuuhun 2019 lastensuojelulain mukaisia määräaikoja ylitettiin 170 kunnassa.
– Valvontaan otettiin 87 kuntaa. Tämä on lasten oikeuksien kannalta kestämätöntä, Karsio arvioi.
– Parannusta on onneksi tulossa asteittain vuodesta 2022, kun lastensuojelun vähimmäismitoitus 30 lasta vastuusosiaalityöntekijää kohden toteutuu.
Kellään ei ollut kokonaiskuvaa
– Eerikan tarinassa suurin ongelma oli se, että kellään ei ollut kokonaiskuvaa, Vera Miettinen painottaa.
Miettinen alkoi kasata Eerika-kirjaa heti murhaoikeudenkäynnin jälkeen. Hän tajusi jossakin vaiheessa, miten paljon kaikkea lastensuojelu tekikään vuosien varrella, ja silti kävi näin.
– Halusin kansien väliin, mitä jonkun lapsen elämässä voi tapahtua. Mitä siellä voisi olla sellaista, mitä viranomaiset eivät tiedä. Täytyy muistaa, että Eerika oli äitipuolen ja isän luona niin vahvasti pelolla hallittu.
Miettisellä meni pitkään tapahtumien kokonaiskuvan syntymiseen, ja kaikkiaan hän koosti kirjaa kahdeksan vuotta. Aineistona on ollut muun muassa 1500-sivuinen esitutkintapöytäkirja.
– Kaikki tapahtumat ovat pääosin asiakirjoista. Lastensuojelun merkinnät ovat tosi yksityiskohtaisia, ja niistä sain kirjaan mukaan dialogia. Kun sieltä löytyi isän vastaus, kysymys oli helppo olettaa.
Miettinen halusi, että kirja on mahdollisimman helppolukuinen. Hän halusi tuoda tärkeän tarinan esille tarinallisin keinoin.
Erityisesti Eerikan isoäidin tapaaminen jäi mieleen.
– Haastattelin hänet pari vuotta kuoleman jälkeen, ja hän oli yhä surun musertama.
Pieni näyte kirjasta
Tässä pieni ote Vera Miettisen kirjasta Eerika:
"Eerika asui äitinsä luona Mellunmäessä, vanhassa rivitalossa. Asuinalueella on paljon Helsingin kaupungin omistamia, 80- ja 90-luvulla rakennettuja vanhoja kerros- ja rivitaloja. Parvela painoi ovikelloa, ja hän kuuli, kuinka Eerikan mäyräkoira Uke haukkui. Mitään muita ääniä ei kuulunut. He odottivat hetken, mutta kukaan ei tullut avaamaan ovea.
”Mennään käymään tuolla takapihalla”, Moilanen sanoi Parvelalle.
Moilanen vilkaisi oven vieressä sijaitsevaa ikkunaa ja lähti kävelemään kohti takapihaa. Hän ei nähnyt viereisellä pihalla seisovaa naista, joka katseli heitä.
”Te olette varmaan lastensuojelusta. Etsittekö Maaritia? Näin äsken, kun se käveli naapuritalojen takana”, nainen sanoi ja osoitti sormellaan."
Mitä?
www.hs.fi
www.ts.fi
www.partisaani.com
yle.fi
