Millaista on se vihapuhe, jota ei huomata?
Jos solvaaminen ja pilkkaaminen tehdään riittävän taitavasti, sitä ei osata pitää vihapuheena, kirjoittaa Ilta-Sanomien päätoimittaja Ulla Appelsin.
Vuonna 2016 Suomessa on keskusteltu poikkeuksellisen paljon vihapuheesta. Vastenmielistä törkyä liikkuu sosiaalisessa mediassa ja netissä niin paljon, että poliisissakin on pohdittu, miten siihen voisi paremmin puuttua. Yhteiskunta on pyrkinyt asettamaan oikeudessa asti rajoja vihapuheelle, kuten esimerkiksi sakkotuomion asiattomasta kirjoittelustaan saaneen poliitikko Terhi Kiemungin (ps) tapauksessa on tehty.
Mutta pitkin vuotta meillä on näkynyt myös toisenlaista vihapuhetta. Siinä ei huoritella, uhkailla eikä heitellä rasistisia kommentteja. Siksi siihen harvoin kiinnitetään edes huomiota. Mitä se sitten oikein on? Selittämistä auttaa Suomen historia.
Itsenäisessä Suomessa on vaikuttanut melkein joka aikakaudella ns. oikeaoppisen älymystön joukko, joka on halunnut määritellä, miten asioista tulee ajatella. Aatteet ovat sitten vaihdelleet ajan hengen mukaisesti. Esimerkiksi 1920- ja 1930-luvulla osa älymystöä huumaantui Mussolinin fasisteista, Hitleriäkin sympatiseerattiin ja Lapuan liikkeellä oli omat vahvat tukijansa yhteiskunnallisten vaikuttajien joukossa muilutuksista huolimatta.
Medialla oli iso rooli. Eritoten Uusi Suomi kannatti Lapuan liikettä ja Hufvudstadsbladet taas kampanjoi oikeusvaltiota puolustanutta, mutta punikkiministeriksi leimattua Heikki Ritavuorta vastaan niin kiiluvasilmäisesti, että kirjoittelun katsotaan osittain vaikuttaneen jopa Suomen itsenäisen historian ainoaan valtiolliseen murhaan. Oikeistoaktivisti Knut Ernst Tandefelt ampui kotiinsa matkalla olleen Ritavuoren vuonna 1922 ja selitti poliisille motiiviksi Ritavuoren toimet, joista oli kirjoitettu jatkuvasti Hufvudstadsbladetissa.
Käännös itään
Sotien jälkeen tuli täyskäännös. Osa älymystöstä alkoi kumartaa itään päin, samalla fanaattisuudella kuin ennen sotia intoiltiin fasismista. 60- ja 70-luvulla mielipideilmapiiriä hallitsivat taistolaiset. Määrällisesti heitä ei ollut paljon, mutta näkyvä asema taiteen, tieteen, politiikan ja toimittajien piirissä kantoi äänen todellista kannatusta kauemmaksi. Eritoten Yleisradiossa taistolaisten merkitys oli suuri. Vähitellen taistolaisten viestiä alkoivat huomaamattaan toistaa nekin, jotka eivät taistolaisia edes olleet.
Ajan henkeen kuuluivat muun muassa sotaveteraanien pilkka ja oikeaoppisuuden vainoharhainen vahtiminen. Neuvostoliitosta sai kirjoittaa vain sillä Yhdellä Ainoalla Oikealla Tavalla. Koulujen historiakartastoja laatinut filosofian tohtori muisteli taannoin, miten mahdotonta työ opetusvirastossa noina vuosina oli. Jos Neuvostoliiton hyökkäystä kuvaavat nuolet koulukartastossa olivat ”liian” paksuja, tuli syytös siitä, että Neuvostoliitto kuvattiin vihamielisenä sotatoimijana. Jos taas nuolet olivat ”liian” ohuita, syytettiin Neuvostoliiton sotavoimien tahallisesta aliarvioinnista.
Monella tuon ajan poliitikolla, taiteilijalla tai toimittajalla on kipeitä muistoja siitä, miten rajua oli kohtelu, jos rohkeni olla eri mieltä. Fyysisten muilutusten aika oli toki ohi: ketään ei enää tungettu autoon ja viety rajalle. Sen sijaan henkinen väkivalta kukoisti: toisinajattelijoiden pilkka, syrjintä ja naurunalaiseksi tekeminen oli yleistä.
Niille, joilla oli ymmärtämystä historiasta, tuon ajan fanaattiset äänenpainot olivat tuttuja. ”Minun ei tarvitse kuin vilkaista nykyistä suomalaista teiniliittoa, kun jo pystyn johtajista tunnistamaan nuornatsien henkiset kaksoisveljet. Jopa nuottikin on täsmälleen sama”, Mannerheim-ristin ritari ja kirjailija Wolf Halsti totesi 70-luvulla.
Halsti saattaisi tunnistaa nuotin jälleen. Suomessa on jälleen omanlaisiaan ns. oikeaoppisia, jotka haluaisivat määrittää, mitä Suomessa saa sanoa ja ajatella. Kuten aiemminkin historiassa, tämä joukko on taitava hallitsemaan yhteiskunnallista keskustelua sekä perinteisen mutta nykyisin myös sosiaalisen median kautta. Keinotkin ovat osin samoja: jos ei jaa tämän älymystön näkemyksiä, on vaarassa joutua vähättelyn ja pilkan kohteeksi.
Mutta miten tämä joukko sitten käytännössä toimii? Se ei ole mikään yhtenäinen ryhmä, siksi sen toimintatapaa ei ole helppo määritellä. 70-luvullakin oli vaikea osoittaa, mistä lähteestä veteraanien arvostelu lopulta oikein kumpusi. Tuomitseminen vain leijui ilmassa niin vahvasti, että esimerkiksi taiteilijoiden suosimassa Helsingin Kalliossa asunut Marskin ritari peitti ritaritapaamisiin mennessään varmuuden vuoksi mitalinsa päällystakilla, jotta välttyi pilkkahuudoilta.
Mustavalkoisuutta
Otetaan helppo esimerkkiaihe: maahanmuutto. Oikeaoppisen älymystön klikki sallisi siitä vain yhdenlaisen keskustelun eli sen, jossa Suomeen tuleviin turvapaikanhakijoihin ei liity mitään ongelmia. Päinvastoin: ongelmat liittyvät pelkästään turvapaikanhakijoiden karkotuksiin Suomesta pois. Jos tältä klikiltä kysyy, suomalaiset ovat suurelta osin rasisteja.
Tähän ryhmään itsensä identifioivat ihmiset hahmottavat maailman mustavalkoisesti: on vain me ja ne. On rasistit ja on oikeaoppisten kaltaiset hyvät ihmiset. Käsitystä enemmistöstä kahden ääripään välissä ei hyväksytä. Joko olet ehdoitta tämän älymystöryhmän puolella tai sitten olet heitä vastaan.
Tämän sai tuta esimerkiksi iisalmelainen kirjailija Jyri Paretskoi, joka kirjoitti tänä vuonna erittäin luetun kolumnin tolkun ihmisistä. Paretskoi muistutti, että maahanmuuttokysymyksissä ääripäiden välissä on valtava suomalaisten enemmistö, tolkun ihmiset. Paretskoin mukaan ”tolkun ihminen ei hekumoi ajatuksella, että kansanedustaja tai hänen lapsensa raiskattaisiin. Tolkun ihminen on valmis auttamaan apua tarvitsevia, mutta ymmärtää, että rajalliset resurssit on suunnattava kaikista hädänalaisimmille”.
Eikö tämä ole aika tasapainoista puhetta? Vaan ei. Tämä oli joillekin liikaa. Paretskoi joutui käsittämättömän hyökkäyksen kohteeksi sosiaalisessa mediassa. Pahimmillaan Paretskoista leivottiin natsia ja julistettiin, että ”tolkun ihmiset” olivat niitä saksalaisia, jotka hyväksyivät keskitysleirit. Somessa kierrätettiin ilkeämielistä ”Tolkun ihmiset” -pilapiirrosta, jossa yksinäinen kukkahattutädiksi piirretty naisparka yrittää ringin keskellä puolustaa hakkaavalta hirviöltä pientä ihmistä, kun tolkun ihmiset vain viheltelevät ilmaan ja näppäilevät hymyillen kännykkää.
On kovin helppoa olla samaa mieltä. Haaste on osata olla eri mieltä – asiallisesti.
Oikeaoppiseen älymystöön itsensä laskevat julistavat usein olevansa rasistien vihollisia. Rasismin tuomitseminen on tietenkin aivan oikein, mutta tämä klikki toimii itse asiassa hämmentävän usein samoin kuin rasistit: pelottelee ja suurentelee jonkun ihmisryhmän uhkaa. Alkuvuodesta näkyi esimerkiksi tuhoa maalailevia puheenvuoroja, joiden mukaan Suomessa on alkanut valtava vihatekojen joukkoilmiö, joka vain kasvaa.
Todellisuudessa vuonna 2016 kävi päinvastoin. Uusia polttopulloiskujen yrityksiä turvapaikkakeskuksiin ei ole näkynyt aikoihin ja kohuttu katupartiotoimintakin lässähti: poliisin mukaan se on lähes kokonaan lakannut. Hyviä uutisia, eikö totta? Mutta miten ovat reagoineet asialla aiemmin pelotelleet? Olleet hiljaa. He eivät riemuitse katupartioiden katoamisesta, koska he tarvitsisivat katupartioita oman asemansa pönkittämiseen.
Tyypillistä tämän joukon edustajille on, että he eivät halua kuunnella kuin toisiaan. Hyvä esimerkki tästä nähtiin viime vuonna silloin, kun YLE järjesti A2-illan turvattomuudesta. Paikalle oli kutsuttu hyvin erilaisia ihmisiä, jotta saataisiin nämä keskustelemaan keskenään, mikä oli Yleisradiolta ihan järkevä ajatus. Kansanedustajat Nasima Razmyar (sd) ja Jani Toivola (vihr), vanavedessään myös kansanedustajat Ozan Yanar (vihr), Olli-Poika Parviainen (vihr) ja Outi Alanko-Kahiluoto (vihr) kuitenkin kieltäytyivät jyrkästi tulemasta edes paikalle. Perusteluina käytettiin mm. sitä, että isoon tapahtumaan oli yhtenä osallistujana kutsuttu myös äärioikeistolaisuudesta syytetyn Finnish Defence Leaguen edustaja.
Yle kuitenkin korosti, että ohjelma pyrkii rakentavaan keskusteluun ja jos joku herjaa kansanryhmiä, herjaajat poistetaan studiosta. Törkeyksiä ei keskustelussa nähtykään, vaan se sujui rauhallisesti. Kansanedustajat eivät voittaneet poisjäännillä mitään, mutta kylläkin hävisivät: nyt heidän ääntään ei kuulunut lainkaan – eivätkä he kuulleet muita.
Kuvittelisi, että juuri kansanedustajien – jos keiden – pitäisi kuunnella kansaa. Myös siinä tilanteessa, jossa kansalaisella on kenties vääriä käsityksiä. Voisiko ajatella, että kansanedustajalla olisi suorastaan velvollisuus pyrkiä aidosti kohtaamaan ihminen, rakentaa siltoja ja oikoa mahdollisesti virheellisiä näkemyksiä? Mutta tämä ajattelumalli ei tälle ryhmälle käy.
Ehdottomuutta
Tässä joukossa viihtyville älymystön edustajille tyypillistä onkin kaikenlainen ehdottomuus. Se koskee lähes kaikkea, yhteiskunnasta jopa ruokaan. He tietävät, mitä saa syödä ja miten pitää ajatella ja korostavat mielellään, miten moni asia Suomessa on huonosti naisten asemaa myöten.
Joillekin tämän ryhmän jäsenille ei riitä, että he itse elävät tietyllä tavalla. Muidenkin pitäisi tehdä samat valinnat ja jos eivät tee, heitä vastaan saa hyökätä. Tämän sai tuta esimerkiksi kokki Henri Alén, joka erehtyi tänä syksynä twiittaamaan: ”Ehdotan lihattoman lokakuun tilalle sellaista nykyään erikoista kuukautta, että jokainen saa syödä ihan mitä huvittaa.” Tämä kevyeksi heitoksi tarkoitettu twiitti synnytti Twitterissä myrskyn ja aiheutti raivoisia purkauksia Alénia kohtaan. Lopulta Alén joutui selittelemään ravintolansa ruokalistaakin.
Tämän joukon edustajat levittävät myös ilmipiiriä, jossa ketä tahansa eri lailla ajattelevaa ihmistä on sallittua ivata. Otetaan esimerkki. Teemu Selänne kertoi Apu-lehdessä olevansa tyytyväinen, että Donald Trump voitti Yhdysvaltain presidentinvaalit. Tämän jälkeen kokoomusvaikuttaja Juho Romakkaniemi twiittasi Apu-lehden kansikuvan Selänteestä ja kommentoi asiaa näin: ”Ikävintä jääkiekossa ovat ne toistuvat iskut päähän.”
Tämä esimerkki kuvaa hyvin sitä keskustelutyyliä, joka on tämän vuoden aikana levinnyt. Tietyt mielipiteet ja sitä kautta sitten henkilöt näyttävät olevan vapaata riistaa. Tämä ajatusmaailma ei ole sidottu mihinkään puolueeseen – eikä ollut muuten taistolaisaikoinakaan. Vaikka taistolaisten pesä oli kommunisteissa, lopulta lähes joka puolueesta löytyi ihmisiä, jotka toistelivat samaa liturgiaa ja kävivät toisin ajattelevien kimppuun. Joskus nämä taistolaisten liehittelijät olivat kovempia syyttelijöitä kuin taistolaiset itse.
Tämä esimerkki konkretisoi senkin, millaista se näkymätön vihapuhe on. Ei Romakkaniemi sano suoraan, että Selänteellä olisi päässä vikaa. Hän vain vahvasti vihjaa niin, mikä on tietenkin täysin asiatonta. Mutta kun solvaaminen tehdään riittävän taitavasti, sitä ei enää pidetäkään vihapuheena.
Mitä merkitystä tällä kaikella sitten on? Sitä, että monen ihmisen voi nyky-Suomessa olla vaikeaa olla julkisesti eri mieltä, jos sosiaalisessa mediassa on vastassa verbaalisesti lahjakas ja keskusteluilmapiiriä hallitsemaan pyrkivä oikeamielisten armeija. Armeija, jolla on halu murskata jokainen paretskoi, joka katsoo asioita rauhallisen enemmistön näkökulmasta.
Tällä on merkitystä myös siinä, miten vihapuhe yhteiskunnassamme määritellään. On helppo taluttaa poliisin puheille kansalainen, joka lähettää raiskausuhkauksen vaikkapa kansanedustajalle. Aivan kuten koulussakin: on helppoa huomata se välitunnilla nyrkkiä puiva ja tunnilla nurkasta huoraa huutava kaveri ja vaatia sitä kuriin. Mutta mikä vaikuttaa koululuokan ilmapiiriin lopulta eniten? Se yksittäinen (kenties omien ongelmiensa kanssa kipuileva) häirikkö – vai se klikki, joka pyrkii näkymättömästi pitämään lankoja käsissään? Se joukko, joka katsoo, että sillä on valta päättää, mitä saa sanoa ja mitä saa tehdä – ja jonka oma käsitys asioista on erittäin usein negatiivinen?
Kun me puhumme vihapuheesta, mistä me lopulta puhumme? Keitä me syytämme – ja keiden toimintaa emme koskaan edes huomaa?
Suomi täyttää pian 100 vuotta. Se on komea luku. Sitä voisi juhlia myös siten, että jättäisimme vuoden 2016 toimintatavat taaksemme. Jos me haluamme päästä vihapuheesta eroon, silloin siihen pitäisi kaikkien pyrkiä.
On kovin helppoa olla jonkun kanssa samaa mieltä. Haaste on osata olla eri mieltä – asiallisesti. Asiallinen keskustelu kuitenkin osoittaisi, että 100 vuotta täyttävä Suomi on kasvanut aikuiseksi. Myös mieleltään.
