Eiköhän kyse ole ollut ihan realiteeteista. Hävityn sodan jälkeen tuohon viereen jäi valtava kommunistivaltio, jota vastaan oli sodittu vuosia ja jonka potentiaali tiedettiin. Vähän jokaisesta suvusta löytyy niitä miehiä, jotka olivatt sotaan osallistuneet, sekä kaatuneita ja haavoittuneita. Kyllä he osallistuneet tiesivät mitä sota on, mitkä mahdollisuudet yksin kommunisti-jättiä vastaan on ja päättivät, että parempi olla sovussa sellaisen jättiläisen kanssa vaikka se edellyttäisi totuuden venyttämistä. Omat miespuoliset isovanhempani olivat molemmat sodan kokeneita miehiä, toinen sotainvalidi, ja heidän näkemyksensä oli, että parempi laiha sopu kuin lihava riita sen valtion kanssa. Eli varovaisuus on enemmän se oikea sana: oikeat liturgiat toki sanottiin virallisissa yhteyksissä, mutta monen veteraanin perseessä poltteli pelko että sinne lihamyllyyn saattaa joutua omat lapset jos ei pidä suuta soukemmalla ja katsele vähän järjen ohi. Unkari ja Tsekkoslovakia sai maistaa sitä herkkua, tätä kyllä pelättiin, mutta ei kyse ollut defaitismista.
Toki oli sitten näitä taistolaisia ja muita pellejä, mutta veteraaneja on aina arvostettu. Se on paskapuhetta että 70-luvulla ei arvostettu. Kaikki valtion kärkipaikat oli tuolloin täynnä veteraaneja, viimeisin Suomen presidenttinä vielä ysärillä. Tavallinen kansa arvosti heitä. Minä en ole koskaan kuullut ikävää kommenttia kommari-enoni suusta koskien ukkiani, joka oli sotainvalidi, eikä eno sellaista kuulemma pahimpina 70-luvun vuosinakaan heitellyt. Ja tämä enokin on ylikersantti resevissä, kas kummaa.
Summa summarum: väitän että Suomessa ei ollut mitään laajaa perseennuolijoiden joukkoa, vaan se oli pienten, mutta äänekkäiden ryhmien mölinää, jos oli. Tavallainen kansalainen suhtautui itänaapuriin varauksella, aina, mutta reaalipoliittisista syistä esitti virallisesti että ollaan kavereita.
www.is.fi
www.is.fi
