Suvun miesten kokemuksia rintamalla

[pstsika]

Tarinan tynkää isoisän veljessarjan (7 miestä) viidennestä pojasta eli kersantti E:stä.


E liittyi paikalliseen suojeluskuntaan noin 1½ vuotta ennen varusmiespalveluksen alkamista 18- vuotiaana. Varusmiespalvelus alkoi vuoden 1937 syksyllä Suomen Valkoisessa Kaartissa, mutta kaksi viikkoa palveluksessa oltuaan hän lähti 2 viikon kuntoisuuslomalle. Normijuttu suojeluskunnissa alokaskoulutuksen saaneille. Varusmiespalveluksen aikana E koulutettiin kranaatinheitinaliupseeriksi, kuten samassa joukossa palvellut vanhempi velikin 2 vuotta aiemmin. 440 vuorokauden palveluksen jälkeen alikersantti E siirrettiin täysin palvelleena reserviin marraskuussa 1938. Ensimmäinen kertausharjoitus alkoi helmikuun lopulla 1939 ja oli kestoltaan 25 vuorokautta.

23- vuotissyntymäpäivänään 13. lokakuuta E astui palvelukseen ylimääräisten harjoitusten alkaessa ja palveli JR 12 osallistuen taisteluihin Inkilän lohkolla, Humaljoella, Koiviston saarilla, Makslahdessa sekä Viipurinlahdella. Samassa divisioonassa (4. D.) Talvisodan sotivat kaikki viisi tuolloin reserviin kuuluneista perheen suojeluskuntalaisista eli pappa, hänen kaksi isoveljeään ja kaksi pikkuveljeään. Eivät kaikki sentään samassa komppaniassa. Talvisodan aikana E ylennettiin kersantiksi ja palkittiin toisen luokan vapaudenmitalilla. Heinäkuussa 1940 E "lomautettiin toistaiseksi" ja palvelusta YH:n alusta alkaen oli kertynyt 7 kuukautta ja viikko.

Uusi palvelukseenastumismääräys seurasi 11. kesäkuuta 1941 ja tällä kertaa joukkona oli Tammidivisioonan JR 13 ja tehtävänä taaskin ryhmänjohtaja. Sota alkoi Hangonlohkolta ja jatkui Aunuksen lohkolla ja Syvärillä, jossa E haavoittui ensimmäisen kerran syyskuussa 1941 vasempaan käsivarteen ja päähän. Kesältä -41 jäi myös VM1 vartalossa näkyvien kunniamerkkien lisäksi. Olisi toisen tarinan paikka, mutta Syvärillä haavoittui syksyllä -41 tuon perheen pojista (joita nyt oli sotimassa jo peräti 7) kaikkiaan kolme ryhmänjohtajana sotinutta miestä, joista kersantti U sittemmin kaatui Syvärillä loppuvuodesta -42 ja ylikersantti V menetti jalkansa haavoittumisen seurauksena.

Sotasairaalareissun jälkeen E sai toipumislomaa ja toipilaana siirron Sotavankileiri 17:n vartioaliupseeriksi. Kesäkuun lopussa -42 E sai muutaman kuukauden vankeusrangaistuksen sotavangin ampumisesta. Tuomion täytäntöönpanoa lykättiin kuitenkin ensin vuoteen -44 ja myöhemmin vuoteen -45. Lopulta rangaistus jäi panematta täytäntöön... Sotavankileiriltä E palasi takaisin linjaan elokuussa -42 ja nakkina oli joukkueen varajohtaja. Keväällä -44 tapahtui siirto 15. Prikaatin riveihin samassa tehtävässä ja alempana oleva lausunto liittyy tuohon siirtoon. Olihan kyseessä tuomittu rikollinen, joten uuden komppanian päällikön oli hyvä tietää millaisesta miehestä oli kyse.

Ryssän suurhyökkäyksen alettua E:n komppania osana 15. Prikaatia irtautui Syväriltä ja suoritti vastahyökkäyksen maihinnoussutta vihollista vastaan Vitelessä kesäkuussa. Vastahyökkäyksessä komppania menetti kaatuneina päällikkönsä ja useita miehiä E yhtenä. Viimeinen dokumentti onkin 14. KEK:n kaatumisilmoitus, jossa lukee lisätietoja kohdassa, että "haavoittunut rintaan, jalkoihin ja käsiin" ja että ruumis on evakuoitu kaatumista seuraavana päivänä ja lähetetty paikalliselle suojeluskuntapiirille.

Sitten mennäänkin kuulopuheisiin ja niihin on aina syytä suhtautua varauksella, koska ne, jotka tietävät alkavat olla jo vanhoja miehiä ja muisti voi tehdä tepposia. Olen kuitenkin eräässä yhteydessä jutellut E:n kaatumisesta yhden saman joukkueen miehen kanssa ja hänen kertomansa mukaan allaoleva lausunto ei ole liioittelua. Kaatumispäivänään E oli mennyt joukkueen kärjessä tuonkin vastahyökkäyksen aikana ja henkilökohtaisesti tuhonnut ainakin ryhmän verran naapureita konepistoolilla. Jonkin sillan kupeessa hän oli kohottautunut hieman ja huutanut käskyjä ja ohjeita joukkueelle kehoittaen miehiä seuraamaan ja saanut pikakiväärisarjan ylävartaloon kuollen heti.

Eräs liite kantakorttien ja muun materian ohesta oli tälläinen. Voiko paljon parempaa lausuntoa saada?

X/JR--:n Esikunta 19.4.1944
Lausunto kers. E

Kers. E on palvellut yksikössä ---- kahden vuoden ajan, jona aikana hän on osoittautunut mitä parhaimmaksi sotilaaksi ja johtajaksi. Etenkin taistelutehtävissä hän on suorastaan vertaansa vailla. - Katson, ettei hänelle määrätty rangaistus ole millään tavalla vaikuttanut häneen alentavasti.

Patl:n komentaja vs. Kapteeni Y Allekirjoitus

E mainitaan nimeltä myös Kansa taisteli lehdessä. Ote:

Samassa huudettiin hyökkäykseen. Kiipesin Emmani kanssa kaivannon laidalle. Sieltä näin kuinka korpraalin ruumis oli katkennut suoliston kohdalta poikki, retkottaen hyytyneen veren ja kuran seassa pylly kohti taivasta. Kellään ei ollut aikaa verhota alastomia ruumiinosia. - Kersantti E ja alikersantti *Tötterström* juoksevat rinnallani. Edessä oikealla on vallattava pesäke. Alkaa sanoin kuvaamaton inferno! Tiuhana, liian tiuhana rykelmänä lähtevät miehet rynnimään kohti tavoitettaan.

Konetuliaseet rätisevät. Käsikranaatit lentävät puolen tunnin ajan kuin nälkäiset varpusparvet puoleen ja toiseen. Juoksemme matalien pusikoiden suojassa aivan itään kallistuvan rinteen reunalle. Siihen on aikoinaan kaivettu it.tykille suojamonttu. Taistelijat ovat jo vinosti takana oikealla. Bunkkerin takana käy ruskea kuhina niinkuin lämpimänä kesäpäivänä muurahaispesässä. Mitä he vetävät sohjon seasta? Se on pst.tykki, 47 millinen. Asetan "Emman" kiireesti tukiensa varaan ja kohta tupsahtelee ruskeatakeissa niin kuin kymmenellä mattopiiskalla hakattaisiin yhtaikaa. Valitus ei aseiden laulun takia meille asti kantaudu, mutta tykki jää puolitiehen mäkeä orvoksi. Se on vain ihme, ettei meitä, aivan kuin tarjottimen päällä olevan kumpareen laelta huomata. Olo siitä huolimatta, vaikka paikka on vaarallinen, tuntuu ihmeen turvalliselta.

Kauempaa takaapäin, kommunistien puolelta tassuttelee ilmeisesti huoltomies huopatossuissaan pellon polkua pitkin taistelunäyttämön läheisyyteen. E, joka meistä eniten osaa venäjää, huutelee: 'Tavarits, tavarits! Idi sudaa!" (Toveri, toveri, tule tänne). Toveri ei vain ota sitä kuuleviin korviinsakaan. E ampuu kohti ja mies keikahtaa pellon ojaan jääden sinne valittaen makaamaan.

Kävin tuossa taannoin Kansallisarkistossa penkomassa erään suojeluskunnan arkistoa.

Eipä ole mieheltä paljon kotiin lähetettävää KEKissä löytynyt, mutta tämäkin vähä on tunnollisesti lähetetty ja kuitattu myöhemmin vastaanotetuksi sisaren toimesta. Eihän tässä järkisyin muuta lähetettävää ole ollut kuin kello, mutta niin vaan on röökit ja stiditkin inventoitu.

Lompakko jne lienee jäänyt reppuun ja reppu kentälle. Mutta mihin puukko on jäänyt? Mennyt kappaleiksi miehen saadessa lukuisia osumia ympäri vartaloa tai pudonnut maastoon kaatunutta evakuoidessa? Otettu käyttöön jonkin puukkonsa hukanneen toimesta?

Tämä evakuoitu omaisuus lienee ollut päällä, kesäpuseron taskuissa ja leipälaukussa. E on saanut kaatuessaan osumia rintaan, käsiin ja jalkoihin. Kotiin toimitettu jäämistö lienee ollut varsin verellä kyllästettyä huomioiden esim se, että tupakat lienee olleet rintataskussa.

Vähän mietityttää mihin eräässäkin kuvassa oleva vasemman nimettömän kihlasormus on jäänyt vai onko kihlaus kenties purkautunut kuvan ottamisen ja kaatumisen välillä. Naimisiin E ei ehtinyt eikä tästä morsmaikusta ole muuta vihiä kuin tuon kuvan antama vihje ja eräs hiihtokuva. Kirjoihin pantuja lapsiakaan tästä ei jäänyt. Lähimmäksi omaiseksi on tosiaan merkattu vanhempi sisko.

 

[pstsika]

Pääset sankarihautajaisiin

OPSEC syistä vastaan tähän vasta näin 2025 ja jos joku tunnistaa niin pyydän säilyttämään näennäisen anonymiteettini.

Pääsin tosiaan kantamaan ja pitämään puheenkin. Päivä jäi ikuisesti mieleeni. Yksi niistä päivistä, jotka tulen varmasti muistamaan koko elämäni ajan.

Palataan tuohon päivään siis.

Aikaisin aamulla auringon vasta noustessa haimme V:n pienen arkun veljeni, äidin serkun ts. V:n veljenpojan ja papin kanssa ruumishuoneelta. Kirkon kellot soivat kuulassa itsenäisyyspäivän aamussa kulkiessamme arkun kanssa ruumishuoneelta sakastiin, mutta yhtäkään kansalaista ei ollut sen kenties vajaan kilometrin matkalla.

Hautauspäiväksi osunut itsenäisyyspäivä oli entistä sopivampi, kun muistetaan, että hautaan saatettava vainaja oli samassa kirkossa antanut suojeluskuntavalan päivälleen 83 vuotta aiemmin ja siinä valassa, joka annettiin vapaaehtoisesti täysin omasta tahdosta, luvattiin paljon.

Siunaustilaisuuden alkaessa kannoin isosetäni jäännökset sisältävän pienen kirstun alttarin eteen. Pappi puhui kuin sankarihautajaisissa pitääkin mielestäni puhua. Samana päivänä 76 vuotta aiemmin samassa kirkossa oli myös ollut sankarihautajaiset, jolloin siunattiin hautaan Syvärillä kaatunut V:n pikkuveli kers. U.

Isänmaa. Perhe. Kunnia. Aseveljeys.

Onttoja sanoja liian monelle nykypäivänä, mutta hyvin realistisia sen aikakauden suomalaiselle miehelle. Liikuttavia sanoja myös tämän päivän suomalaiselle.

Vaikka en ole lähin kantamaan oikeutettu tai velvoitettu sukulainen ts. veljenpoika vaan veljen tyttärenpoika, niin sain kunnian kantaa V:n arkun myös kirkosta sankarihaudalle. Arkku ei ollut painava pitää käsivarsilla, vaikka hautajaissaatto pysähtyikin Karjalaan jääneiden vainajien muistomerkille. Siellä isosetäkin lepäsi vuosikymmeniä. Alueella, joka verisitein kuuluu meille, vaikka vieras sen on meiltä väkivalloin vienyt.

Kentälle jääneen ja sieltä löydetyn arkku haudataan vain metrin syvyyteen. Syvempi hauta on käytännön syistä tarpeeton. Pieni arkku jäänteineen, joka muistutttaa lapsen arkkua ei tarvitse samaa kuin tuore ruumis.

Hitaasti ja arvokkaasti laskimme V:n arkun veljeni ja äidin kahden serkun (ts. sankarivainajan veljenpojat) kanssa hautaan. Liinat olivat sinivalkoiset. Rauhallisesti täytimme haudan lapioilla, vaikka yleensähän hautajaisissa asetetaan kansi haudan päälle. Aiemmin hautajaisia koskevassa kokouksessa päätimme näin, sillä halusimme itse peitellä V:n sen maan poveen, jonka puolesta hän kaatui emmekä jättää tuota vieraan haudankaivajan työksi. Seppeleillä tai saattoväellä ei sovi olla kiire ja jos on niin tuossa on hyvä hetki ajatella.

Luotuamme haudan umpeen laskimme V:n sisarentyttären kanssa seppeleen sedän ja isosedän muistolle. Miehen, joka oli taistellut ja kaatunut aseveljiensä kanssa jääden kunnian kentille ja joka vasta vuosikymmeniä myöhemmin jälkipolvien toimesta kannettiin veljiensä rinnalle matalaan hautaan yhden paikan päähän samana päivänä kaatuneesta pikkuveljestään E:stä, jonka nimen olen antanut omalle esikoispojalleni. Velvoittakoon tieto nimen alkuperästä aikanaan käyttäytymään kuin suomalainen mies ja tietämään isän kunnioituksen menneitä ja kaikkensa antaneita sankareita kohtaan.

Meidän jälkeemme oli Puolustusvoimien vuoro. Kaksi ammattisotilasta, eversti ja kapteeni, laskivat seppeleen virallisene manöövereineen ja sen jälkeen veteraanit, reserviläiset ja kotikunta kukin vuorollaan.

Muistotilaisuudessa pitämäni puhe kuvaili osaltaan V:n sotapolkua, osaltaan suuren uhrin antaneen veljeskatraan polkua, osaltaan uusmaalaisten miesten, mutta myöskin kaikkien niiden, jotka noina vuosina kaatuivat asian puolesta, joka koettiin tärkeämmäksi kuin oma naimalla saatu henki. Vuonna 1908 syntyneenä V:n ei olisi ollut edes pakko olla palveluksessa, mutta -42 tapahtuneen vanhempien ikäluokkien kotiuttamisen jälkeen hän oli itse halunnut takaisin sinne, missä veljet, ystävät ja toverit olivat.

V:n kaatumispäivä oli itsenäisen Suomen sotahistorian verisin. Tuona päivänä kaatui yli 750 suomalaista sotilasta. Myös V:n pikkuveli E.