Suvun miesten kokemuksia rintamalla

JR49

Respected Leader
Meneeköhän nyt oikeaan topiciin, mutta kun on ketjuja armeijalegendoista ja omista inttikokemuksista, niin miten olisi foorumilaisten sukulaisten kertomukset sodan ajalta? Miten ja missä kukin taisteli, mitä koki, miten kuoli. Painopiste olisi tarinoissa, ei niinköön sen listaamisessa, missä rykmentissä kenenkin pappa taisteli.

Aloitukseksi isäni enot, jotka taistelivat jossain erillisessä pataljoonassa samassa ryhmässä Talvisodassa. Venäläinen ampui pikkuveljen kuoliaaksi viereiseen poteroon, ja isoveli kosti kuoleman räjäyttämällä käsikranaatilla ampujan kappaleiksi.

Isäni isä taas oli JR 8:ssa pst:ssä. Venäläinen vaunu ampui vastaan heidän tulittaessa samaan aikaan. Vaunun kranu osui tykin putken päähän, ja kohtasi ilmeisesti pst-tykin ammuksen. Niin tai näin, putki kuoriutui kuin banaani, ja kaikki haavoittuivat. Tästä on tarina Kansa taisteli -lehdessä, olen sitä yrittänyt etsiä, toistaiseksi olen päässyt lukemisessa 60-luvun numeroihin.
 
Tarinan tynkää isoisän veljessarjan (7 miestä) viidennestä pojasta eli kersantti E:stä.


E liittyi paikalliseen suojeluskuntaan noin 1½ vuotta ennen varusmiespalveluksen alkamista 18- vuotiaana. Varusmiespalvelus alkoi vuoden 1937 syksyllä Suomen Valkoisessa Kaartissa, mutta kaksi viikkoa palveluksessa oltuaan hän lähti 2 viikon kuntoisuuslomalle. Normijuttu suojeluskunnissa alokaskoulutuksen saaneille. Varusmiespalveluksen aikana E koulutettiin kranaatinheitinaliupseeriksi, kuten samassa joukossa palvellut vanhempi velikin 2 vuotta aiemmin. 440 vuorokauden palveluksen jälkeen alikersantti E siirrettiin täysin palvelleena reserviin marraskuussa 1938. Ensimmäinen kertausharjoitus alkoi helmikuun lopulla 1939 ja oli kestoltaan 25 vuorokautta.

23- vuotissyntymäpäivänään 13. lokakuuta E astui palvelukseen ylimääräisten harjoitusten alkaessa ja palveli JR 12 osallistuen taisteluihin Inkilän lohkolla, Humaljoella, Koiviston saarilla, Makslahdessa sekä Viipurinlahdella. Samassa divisioonassa (4. D.) Talvisodan sotivat kaikki viisi tuolloin reserviin kuuluneista perheen suojeluskuntalaisista eli pappa, hänen kaksi isoveljeään ja kaksi pikkuveljeään. Eivät kaikki sentään samassa komppaniassa. Talvisodan aikana E ylennettiin kersantiksi ja palkittiin toisen luokan vapaudenmitalilla. Heinäkuussa 1940 E "lomautettiin toistaiseksi" ja palvelusta YH:n alusta alkaen oli kertynyt 7 kuukautta ja viikko.

Uusi palvelukseenastumismääräys seurasi 11. kesäkuuta 1941 ja tällä kertaa joukkona oli Tammidivisioonan JR 13 ja tehtävänä taaskin ryhmänjohtaja. Sota alkoi Hangonlohkolta ja jatkui Aunuksen lohkolla ja Syvärillä, jossa E haavoittui ensimmäisen kerran syyskuussa 1941 vasempaan käsivarteen ja päähän. Kesältä -41 jäi myös VM1 vartalossa näkyvien kunniamerkkien lisäksi. Olisi toisen tarinan paikka, mutta Syvärillä haavoittui syksyllä -41 tuon perheen pojista (joita nyt oli sotimassa jo peräti 7) kaikkiaan kolme ryhmänjohtajana sotinutta miestä, joista kersantti U sittemmin kaatui Syvärillä loppuvuodesta -42 ja ylikersantti V menetti jalkansa haavoittumisen seurauksena.

Sotasairaalareissun jälkeen E sai toipumislomaa ja toipilaana siirron Sotavankileiri 17:n vartioaliupseeriksi. Kesäkuun lopussa -42 E sai muutaman kuukauden vankeusrangaistuksen sotavangin ampumisesta. Tuomion täytäntöönpanoa lykättiin kuitenkin ensin vuoteen -44 ja myöhemmin vuoteen -45. Lopulta rangaistus jäi panematta täytäntöön... Sotavankileiriltä E palasi takaisin linjaan elokuussa -42 ja nakkina oli joukkueen varajohtaja. Keväällä -44 tapahtui siirto 15. Prikaatin riveihin samassa tehtävässä ja alempana oleva lausunto liittyy tuohon siirtoon. Olihan kyseessä tuomittu rikollinen, joten uuden komppanian päällikön oli hyvä tietää millaisesta miehestä oli kyse.

Ryssän suurhyökkäyksen alettua E:n komppania osana 15. Prikaatia irtautui Syväriltä ja suoritti vastahyökkäyksen maihinnoussutta vihollista vastaan Vitelessä kesäkuussa. Vastahyökkäyksessä komppania menetti kaatuneina päällikkönsä ja useita miehiä E yhtenä. Viimeinen dokumentti onkin 14. KEK:n kaatumisilmoitus, jossa lukee lisätietoja kohdassa, että "haavoittunut rintaan, jalkoihin ja käsiin" ja että ruumis on evakuoitu kaatumista seuraavana päivänä ja lähetetty paikalliselle suojeluskuntapiirille.

Sitten mennäänkin kuulopuheisiin ja niihin on aina syytä suhtautua varauksella, koska ne, jotka tietävät alkavat olla jo vanhoja miehiä ja muisti voi tehdä tepposia. Olen kuitenkin eräässä yhteydessä jutellut E:n kaatumisesta yhden saman joukkueen miehen kanssa ja hänen kertomansa mukaan allaoleva lausunto ei ole liioittelua. Kaatumispäivänään E oli mennyt joukkueen kärjessä tuonkin vastahyökkäyksen aikana ja henkilökohtaisesti tuhonnut ainakin ryhmän verran naapureita konepistoolilla. Jonkin sillan kupeessa hän oli kohottautunut hieman ja huutanut käskyjä ja ohjeita joukkueelle kehoittaen miehiä seuraamaan ja saanut pikakiväärisarjan ylävartaloon kuollen heti.

Eräs liite kantakorttien ja muun materian ohesta oli tälläinen. Voiko paljon parempaa lausuntoa saada?

X/JR--:n Esikunta 19.4.1944
Lausunto kers. E


Kers. E on palvellut yksikössä ---- kahden vuoden ajan, jona aikana hän on osoittautunut mitä parhaimmaksi sotilaaksi ja johtajaksi. Etenkin taistelutehtävissä hän on suorastaan vertaansa vailla. - Katson, ettei hänelle määrätty rangaistus ole millään tavalla vaikuttanut häneen alentavasti.

Patl:n komentaja vs. Kapteeni Y Allekirjoitus

E mainitaan nimeltä myös Kansa taisteli lehdessä. Ote:

Samassa huudettiin hyökkäykseen. Kiipesin Emmani kanssa kaivannon laidalle. Sieltä näin kuinka korpraalin ruumis oli katkennut suoliston kohdalta poikki, retkottaen hyytyneen veren ja kuran seassa pylly kohti taivasta. Kellään ei ollut aikaa verhota alastomia ruumiinosia. - Kersantti E ja alikersantti *Tötterström* juoksevat rinnallani. Edessä oikealla on vallattava pesäke. Alkaa sanoin kuvaamaton inferno! Tiuhana, liian tiuhana rykelmänä lähtevät miehet rynnimään kohti tavoitettaan.

Konetuliaseet rätisevät. Käsikranaatit lentävät puolen tunnin ajan kuin nälkäiset varpusparvet puoleen ja toiseen. Juoksemme matalien pusikoiden suojassa aivan itään kallistuvan rinteen reunalle. Siihen on aikoinaan kaivettu it.tykille suojamonttu. Taistelijat ovat jo vinosti takana oikealla. Bunkkerin takana käy ruskea kuhina niinkuin lämpimänä kesäpäivänä muurahaispesässä. Mitä he vetävät sohjon seasta? Se on pst.tykki, 47 millinen. Asetan "Emman" kiireesti tukiensa varaan ja kohta tupsahtelee ruskeatakeissa niin kuin kymmenellä mattopiiskalla hakattaisiin yhtaikaa. Valitus ei aseiden laulun takia meille asti kantaudu, mutta tykki jää puolitiehen mäkeä orvoksi. Se on vain ihme, ettei meitä, aivan kuin tarjottimen päällä olevan kumpareen laelta huomata. Olo siitä huolimatta, vaikka paikka on vaarallinen, tuntuu ihmeen turvalliselta.

Kauempaa takaapäin, kommunistien puolelta tassuttelee ilmeisesti huoltomies huopatossuissaan pellon polkua pitkin taistelunäyttämön läheisyyteen. E, joka meistä eniten osaa venäjää, huutelee: 'Tavarits, tavarits! Idi sudaa!" (Toveri, toveri, tule tänne). Toveri ei vain ota sitä kuuleviin korviinsakaan. E ampuu kohti ja mies keikahtaa pellon ojaan jääden sinne valittaen makaamaan.
 
Tarinan tynkää isoisän veljessarjan (7 miestä) viidennestä pojasta eli kersantti E:stä.


E liittyi paikalliseen suojeluskuntaan noin 1½ vuotta ennen varusmiespalveluksen alkamista 18- vuotiaana. Varusmiespalvelus alkoi vuoden 1937 syksyllä Suomen Valkoisessa Kaartissa, mutta kaksi viikkoa palveluksessa oltuaan hän lähti 2 viikon kuntoisuuslomalle. Normijuttu suojeluskunnissa alokaskoulutuksen saaneille. Varusmiespalveluksen aikana E koulutettiin kranaatinheitinaliupseeriksi, kuten samassa joukossa palvellut vanhempi velikin 2 vuotta aiemmin. 440 vuorokauden palveluksen jälkeen alikersantti E siirrettiin täysin palvelleena reserviin marraskuussa 1938. Ensimmäinen kertausharjoitus alkoi helmikuun lopulla 1939 ja oli kestoltaan 25 vuorokautta.

23- vuotissyntymäpäivänään 13. lokakuuta E astui palvelukseen ylimääräisten harjoitusten alkaessa ja palveli JR 12 osallistuen taisteluihin Inkilän lohkolla, Humaljoella, Koiviston saarilla, Makslahdessa sekä Viipurinlahdella. Samassa divisioonassa (4. D.) Talvisodan sotivat kaikki viisi tuolloin reserviin kuuluneista perheen suojeluskuntalaisista eli pappa, hänen kaksi isoveljeään ja kaksi pikkuveljeään. Eivät kaikki sentään samassa komppaniassa. Talvisodan aikana E ylennettiin kersantiksi ja palkittiin toisen luokan vapaudenmitalilla. Heinäkuussa 1940 E "lomautettiin toistaiseksi" ja palvelusta YH:n alusta alkaen oli kertynyt 7 kuukautta ja viikko.

Uusi palvelukseenastumismääräys seurasi 11. kesäkuuta 1941 ja tällä kertaa joukkona oli Tammidivisioonan JR 13 ja tehtävänä taaskin ryhmänjohtaja. Sota alkoi Hangonlohkolta ja jatkui Aunuksen lohkolla ja Syvärillä, jossa E haavoittui ensimmäisen kerran syyskuussa 1941 vasempaan käsivarteen ja päähän. Kesältä -41 jäi myös VM1 vartalossa näkyvien kunniamerkkien lisäksi. Olisi toisen tarinan paikka, mutta Syvärillä haavoittui syksyllä -41 tuon perheen pojista (joita nyt oli sotimassa jo peräti 7) kaikkiaan kolme ryhmänjohtajana sotinutta miestä, joista kersantti U sittemmin kaatui Syvärillä loppuvuodesta -42 ja ylikersantti V menetti jalkansa haavoittumisen seurauksena.

Sotasairaalareissun jälkeen E sai toipumislomaa ja toipilaana siirron Sotavankileiri 17:n vartioaliupseeriksi. Kesäkuun lopussa -42 E sai muutaman kuukauden vankeusrangaistuksen sotavangin ampumisesta. Tuomion täytäntöönpanoa lykättiin kuitenkin ensin vuoteen -44 ja myöhemmin vuoteen -45. Lopulta rangaistus jäi panematta täytäntöön... Sotavankileiriltä E palasi takaisin linjaan elokuussa -42 ja nakkina oli joukkueen varajohtaja. Keväällä -44 tapahtui siirto 15. Prikaatin riveihin samassa tehtävässä ja alempana oleva lausunto liittyy tuohon siirtoon. Olihan kyseessä tuomittu rikollinen, joten uuden komppanian päällikön oli hyvä tietää millaisesta miehestä oli kyse.

Ryssän suurhyökkäyksen alettua E:n komppania osana 15. Prikaatia irtautui Syväriltä ja suoritti vastahyökkäyksen maihinnoussutta vihollista vastaan Vitelessä kesäkuussa. Vastahyökkäyksessä komppania menetti kaatuneina päällikkönsä ja useita miehiä E yhtenä. Viimeinen dokumentti onkin 14. KEK:n kaatumisilmoitus, jossa lukee lisätietoja kohdassa, että "haavoittunut rintaan, jalkoihin ja käsiin" ja että ruumis on evakuoitu kaatumista seuraavana päivänä ja lähetetty paikalliselle suojeluskuntapiirille.

Sitten mennäänkin kuulopuheisiin ja niihin on aina syytä suhtautua varauksella, koska ne, jotka tietävät alkavat olla jo vanhoja miehiä ja muisti voi tehdä tepposia. Olen kuitenkin eräässä yhteydessä jutellut E:n kaatumisesta yhden saman joukkueen miehen kanssa ja hänen kertomansa mukaan allaoleva lausunto ei ole liioittelua. Kaatumispäivänään E oli mennyt joukkueen kärjessä tuonkin vastahyökkäyksen aikana ja henkilökohtaisesti tuhonnut ainakin ryhmän verran naapureita konepistoolilla. Jonkin sillan kupeessa hän oli kohottautunut hieman ja huutanut käskyjä ja ohjeita joukkueelle kehoittaen miehiä seuraamaan ja saanut pikakiväärisarjan ylävartaloon kuollen heti.

Eräs liite kantakorttien ja muun materian ohesta oli tälläinen. Voiko paljon parempaa lausuntoa saada?

X/JR--:n Esikunta 19.4.1944
Lausunto kers. E


Kers. E on palvellut yksikössä ---- kahden vuoden ajan, jona aikana hän on osoittautunut mitä parhaimmaksi sotilaaksi ja johtajaksi. Etenkin taistelutehtävissä hän on suorastaan vertaansa vailla. - Katson, ettei hänelle määrätty rangaistus ole millään tavalla vaikuttanut häneen alentavasti.

Patl:n komentaja vs. Kapteeni Y Allekirjoitus

E mainitaan nimeltä myös Kansa taisteli lehdessä. Ote:

Samassa huudettiin hyökkäykseen. Kiipesin Emmani kanssa kaivannon laidalle. Sieltä näin kuinka korpraalin ruumis oli katkennut suoliston kohdalta poikki, retkottaen hyytyneen veren ja kuran seassa pylly kohti taivasta. Kellään ei ollut aikaa verhota alastomia ruumiinosia. - Kersantti E ja alikersantti *Tötterström* juoksevat rinnallani. Edessä oikealla on vallattava pesäke. Alkaa sanoin kuvaamaton inferno! Tiuhana, liian tiuhana rykelmänä lähtevät miehet rynnimään kohti tavoitettaan.

Konetuliaseet rätisevät. Käsikranaatit lentävät puolen tunnin ajan kuin nälkäiset varpusparvet puoleen ja toiseen. Juoksemme matalien pusikoiden suojassa aivan itään kallistuvan rinteen reunalle. Siihen on aikoinaan kaivettu it.tykille suojamonttu. Taistelijat ovat jo vinosti takana oikealla. Bunkkerin takana käy ruskea kuhina niinkuin lämpimänä kesäpäivänä muurahaispesässä. Mitä he vetävät sohjon seasta? Se on pst.tykki, 47 millinen. Asetan "Emman" kiireesti tukiensa varaan ja kohta tupsahtelee ruskeatakeissa niin kuin kymmenellä mattopiiskalla hakattaisiin yhtaikaa. Valitus ei aseiden laulun takia meille asti kantaudu, mutta tykki jää puolitiehen mäkeä orvoksi. Se on vain ihme, ettei meitä, aivan kuin tarjottimen päällä olevan kumpareen laelta huomata. Olo siitä huolimatta, vaikka paikka on vaarallinen, tuntuu ihmeen turvalliselta.

Kauempaa takaapäin, kommunistien puolelta tassuttelee ilmeisesti huoltomies huopatossuissaan pellon polkua pitkin taistelunäyttämön läheisyyteen. E, joka meistä eniten osaa venäjää, huutelee: 'Tavarits, tavarits! Idi sudaa!" (Toveri, toveri, tule tänne). Toveri ei vain ota sitä kuuleviin korviinsakaan. E ampuu kohti ja mies keikahtaa pellon ojaan jääden sinne valittaen makaamaan.

Vaikuttavaa, erittäin vaikuttavaa.
 
Isäni meni vapaaehtoisena. Alikersanttina sotaan, taisteli erillisessä jääkäripataljoonassa, haavoittui kolmesti. Vm1 kerran, Vm3 kaksi kertaa, ylennettiin kersantiksi elokuussa 1944, 20-vuotiaana. Komennettiin UK:hon. Kuoli reservin yliluutnanttina.

Hänen setänsä oli ammattiupseeri, joka soti kärkijoukossa viisi sotavuotta ja kaatui jääkäripataljoonan komppanianpäällikkönä kesällä 1944.
 
Viimeksi muokattu:
Toiselta puolen on sitten alikersantti V, ukin vuonna 1919 syntynyt isoveli eli faijan setä ja kummisetä ja minun isosetä, joka

- Liittyi paikalliseen suojeluskuntaan täytettyään 17- vuotta.
- Sai PV:n puolelta koulutuksen kivääriryhmänjohtajaksi Välirauhan aikana palveltuaan Talvisodan vapaaehtoisena nostomiehenä.
- Ylennettiin korpraaliksi ennen sotilasvalaa, koska Talvisodan rintama-ansiot.
- Haavoittui elokuussa 1941 ja sairastui 1942 niin pahoin, että sitä on hoidettu sotasairaalassa.
- Sai kunniamerkkejä seuraavasti: VR 4, VM 1, 2x VM 2, TS mm, JS mm. Sotilasarvoissa hän ei kuitenkaan noussut alikersanttia korkeammalle, vaikka toisaalta juuri Vapaudenristi aliupseerille myönnettynä osoittaa poikkeuksellista kunnostautumista. Yleensähän aliupseereita ja miehistöä palkittiin Vapaudenmitaleilla ja ristit oli tarkoitettu upseereille.
- Palveli sodan aikanana mm. seuraavissa joukoissa: @JR49 , Helsingin Varuskunnan vartiokomppania ja Er.P 4.

Ukin sanojen mukaan ”luontainen sotilas”. Harmi, että meni kuolemaan ennen kuin ehdin tavata hänet.
 
En koskaan ehtinyt tapaamaan isoisääni joka taisteli Talvi ja Jatkosodassa mutta olen nähnyt hänestä valokuvan. Kuva on otettu kesällä metsässä Jatkosodan aikaan. Kuvassa isoisäni on toisen sotilaan kanssa. Toisessa kädessä heillä on Suomi-konepistoolit piiput ylöspäin ja toisella kädellä he pitävät paikallaan isokokoista kaatunutta Venäläistä, jonka ovat laittaneet istumaan kannon päälle.
 
Suvustani kaatui yhdeksän miestä sodissa. Lukema on lähipiirini sotaveteraanin ilmoittama, sen jonka kanssa kävin pienenä poikana vuosia kalassa ja verkoilla. Nämä henkilöt ja kertomukset määrittävät meidän suhtautumistamme tänä päivänä, väitän minä. Olisiko asenteemme tämä, ilman heitä?
Tämä Viljo, oli kk-miehenä -44 Kannaksella kesän. Haavoittui käydessään kaksintaistelua ryssien pst-tykin kanssa. 45-millinen ampuu täysillä päin tarkkaa maalia (Viljo) ja Viljo paahtaa takaisin. Viljo hävisi ja haavoittui, koska takana oli iso kivi, josta sirpaleet tavoitti.
Olin armeijasta lomilla, ja opit suoraan päässä, kritisoin Viljona hänen tämän kertoessaan, aseen tuliasemasta. Takanahan ei saanut olla mitään, mistä sirpaleet osuisi, opetetiin meille. Viljo oli hiljaa.
On hävettänyt jo kauan. Mitä minä sodan ajan tuliasemista tiedän, en yhtään mitään.
 
Viimeksi muokattu:
Suvustani kaatui yhdeksän miestä sodissa. Lukema on lähipiirini sotaveteraanin ilmoittama, sen jonka kanssa kävin pienenä poikana vuosia kalassa ja verkoilla. Nämä henkilöt ja kertomukset määrittävät meidän suhtautumistamme tänä päivänä, väitän minä. Olisiko asenteemme tämä, ilman heitä?

Minun sukulaismiehistäni osallistui sotiin 13 miestä, suojeluskuntalaisia, joista kaatui 6. Äidin puolelta tappiolukemat olivat aivan hirvittävät: äidin eno ja 4 setää kaatuivat, yksi setä menetti jalkansa ja loput selvisivät ilman vakavia vammoja, vaikka jälkiä jäikin. Tappioprosentit olisivat siis aikamoiset, koska sotiin osallistui tältä puolen 8 miestä… Isän puolelta viidestä yksi kaatui ja yksi invalidisoitui.

Ja kyllä on muuten vaikuttanut suhtautumisessa ryssiin, varsinkin, kun pikkupojasta lähtien kuullut ihan tarpeeksi tuon sanan käyttöä venäläisistä puhuttaessa. Ei siinä mitään, sillä ryssiähän ne on. Pystyn mielessäni kuvittelemaan mitä siellä taivaanporteilla on vastassa jos homma aikanaan menee ihan vasemmalla kädellä ja huonosti. Jos taas hoitaa hommansa hyvin ja kenties päätyy Valhallaan näiden seuraksi, niin eivät varmaan ekana sano, että häpeävät, että tuollaisia on omassa suvussa ja käskevät painua vittuun. Eikä ainakaan kers E sano mitään jos jonkun vangin nirhaa - kenties taputtaa olkapäälle ja tarjoaa ryypyn. Minua hävettää ajatuskin siitä, että Pappa & Co vetävät triplafacepalmia katselleessaan meikäläisen pakoonjuoksemista ja itkeskelyä silloinkun tulee meidän sukupolvemme vuoro lyödä ikiaikaista vainoojaa.
 
Talvisodan aikana oli hyvin hilkulla, että mua ei olisi tässä maailmassa ollenkaan. Faija oli vartiossa, kun ryssä ampui räjähtävällä luodilla selkään. Meni useampi tunti, ennen kuin kaverit pääsi hakemaan pois. Faijan onni oli kova pakkanen, joka tyrehdytti verenvuodon ja tanskalainen lääkäri, joka leikkasi ja paikkasi teltassa. No lopun ikäänsä faija kantoi kuoppaa selässään. Toipui ihan hyvin ja oli taas seuraavassa kahinassa ja vielä viimeisessäkin mukana. Haavoittui pari kertaa ja kantoi loppuelämänsä kranaatinsirpaleita kehossaan...
 
Minun sukulaismiehistäni osallistui sotiin 13 miestä, suojeluskuntalaisia, joista kaatui 6. Äidin puolelta tappiolukemat olivat aivan hirvittävät: äidin eno ja 4 setää kaatuivat, yksi setä menetti jalkansa ja loput selvisivät ilman vakavia vammoja, vaikka jälkiä jäikin. Tappioprosentit olisivat siis aikamoiset, koska sotiin osallistui tältä puolen 8 miestä… Isän puolelta viidestä yksi kaatui ja yksi invalidisoitui.

Ja kyllä on muuten vaikuttanut suhtautumisessa ryssiin, varsinkin, kun pikkupojasta lähtien kuullut ihan tarpeeksi tuon sanan käyttöä venäläisistä puhuttaessa. Ei siinä mitään, sillä ryssiähän ne on. Pystyn mielessäni kuvittelemaan mitä siellä taivaanporteilla on vastassa jos homma aikanaan menee ihan vasemmalla kädellä ja huonosti. Jos taas hoitaa hommansa hyvin ja kenties päätyy Valhallaan näiden seuraksi, niin eivät varmaan ekana sano, että häpeävät, että tuollaisia on omassa suvussa ja käskevät painua vittuun. Eikä ainakaan kers E sano mitään jos jonkun vangin nirhaa - kenties taputtaa olkapäälle ja tarjoaa ryypyn. Minua hävettää ajatuskin siitä, että Pappa & Co vetävät triplafacepalmia katselleessaan meikäläisen pakoonjuoksemista ja itkeskelyä silloinkun tulee meidän sukupolvemme vuoro lyödä ikiaikaista vainoojaa.

Jostain "syystä" pystyn allekirjoittamaan tämän. Tähän voisivat muutkin kuin me kaksi kommentoida, mutta itse en koe olleeni minkäänlaisen varsinaisen kasvatuksen alaisena tässä asiassa. Pienestä saakka on kuitenkin kuullut kaikenlaisia tarinoita, lakonisesti ja ilman kiihkoa, mutta on ne jotenkin uponnut. Tämä mainittu Viljo kysyi ollessani 17-vee, että aiotko käydä armeijan, Vastasin että tietysti, ja vasta vanhemmiten olen miettinyt, että miten niin? Ne on ne pienet jutut, ei aivopesu tyyliin RT, vaan arki.
Yhtenä pienenä esimerkkinä, että maalaispoikana olin paljon propsimetässä. Takamailla tuli vastaan oja, puoliksi ummessa. Isä mainitsi puolihuolimattomasti, että tuo on muuten Viljon veljen, Voiton, kaivama, sen joka mainitaan ketjun eka viestissä. Kuorimarauta oli taas erään toisen, -41 pystyssä koopee käsissä hyökänneen ja kaatuneen, alkuperäisessä käytössä ollut. Sitäkin käytin itse paljon. Ei niitä kovin syvällisesti silloin ajatellut, mutta jotenkin tämä termi "ikiaikainen vainooja" kuvaa isossa katsannossa homman nimeä.
 
Äitini puolelta sotaan osallistuneita on jokunen, äitini äidillä oli veli - hänen sotakokemuksista minulla ei sen suurempaa tietoa ole, ymmärrykseni mukaan on ollut rintamalla mutta ei kaatunut tai haavoittunut vakavasti.

Äitini isä palveli Jatkosodassa 1./Lin.P. 3 ja hän haavoittui syyskuussa 1943 Aleksandrovkassa, hän kuoli matkalla 30 KS:ään. Äitini isä oli tuolloin alikersantti. Ammatiltaan hän oli maanviljelijä tai oikeastaan tilallinen, koska kyseessä oli paikallisesti hyvin merkittävästä tilasta ja tilaan liittyvästä oheistoiminnasta - kuten tiilitehdas. Äitini isällä oli kaksi veljeä, joista sota koitui myös toiseksi nuorimman kohtaloksi - hän kaatui myös jatkosodassa.

He eivät kuitenkaan olleet sukunsa ensimmäisiä jotka kaatuivat sodassa itsenäisen Suomen ajalla. Heidän setänsä kuoli jossain Viipurin lähellä v. 1918 taistelussa punaisia vastaan ja hänen laskettiin valtiollisten kunnianosoitusten saattelemana maanpoveen.

Äitini syntyi jatkosodan aikana 1942 syksyllä, isänsä näki hänet yhden ainoan kerran lomalla ollessaan - äidilläni ei käytännössä ole mitään muistikuvaa omasta isästään, ainoa konkreettisella tavalla yhdistävä muisto on valokuva jossa isänsä pitää äitiäni sylissään. Ymmärrykseni mukaan äitini oli ollut isällensä hyvin tärkeä ja jokaisessa kirjeessä ja kortissa kotiin oli muistettu tytärtä.

Isäni puolelta sotaan osallistuneiden määrä on ollut sattuneesta syystä johtuen vähäinen. Isäni isällä ei ollut veljiä, hänellä oli yksi sisko. Eikä isäni isän tarina se perinteisin mahdollinen ole. Ennen sotaa häntä ei huolittu suorittamaan asepalvelusta, hänet raakattiin joukosta "poliittisen turvallisuusriskin" tähden ts. hänen isänsä oli tuomittu 20-luvulla maanpetosoikeudenkäynnissä Tammisaareen (oikeudenkäynnissä jossa käytännössä kaikki Suomen sosialistisen työväenpuolueen kansanedustajat tuomittiin maanpetoksesta eri pituisiin rangaistuksiin) ja tämä isänsä tausta vaikutti vielä minun vaarini elämään 30-luvulla.

Talvisodan syttyessä isäni isä oli merillä Suomen kauppalaivastossa ja seilatessa Atlantin toisella laidalla sota ehti mennä ennen aluksen, jolla hän työskenteli, paluuta Eurooppaan ja lopulta Antverpenin ja Lontoon kautta Liinahamariin Suomeen, jossa vaarini jäi lopulta pois aluksesta jolla hän oli työskennellyt koko sodan ajan ja pitkälle vuoden 1940 puolelle.

Palattuaan Suomeen hänet kutsuttiin suorittamaan asepalvelusta, vajaa kolmikymppisenä hän oli joukon vanhin. Jatkosodan alkaessa heidät siirrettiin ensin Sallan korkeudelle ja sieltä myöhemmin Kuusamoon Pistojoelle 12:nnen jv. rykmentin 7. komppaniaan, pataljoonan komentajana toimi eversti Puroma ja roolinsa oli myös majuri Siilasvuolla. Täällä vaarini haavoittui erään valloitusyrityksen yhteydessä reiteen (kaksi osumaa) ja tämän yhteenoton aikana ryhmään kuuluneita nuoria pojankloppeja oli paennut paikalta jättäen haavoittuneen vaarini yksin varvikkoon, aikansa siellä liikuntakyvyttömänä makoiltuaan tukikohtaan palaamassa olleet kokeneemmat sotilaat havaitsivat vaarini ja veivät hänet linjojen taakse. Sieltä tie vei sitten sidontapaikalle ja sieltä Kiimasvaaran kenttäsairaalaan, josta hänet kuljetettiin Kuusamoon tilapäiseen sairaalaan, jossa vierähti viikonpäivät kunnes hän pääsi kyydillä Oulun vanhaan lääninsairaalaan (joka toimi myös sotilassairaalana).

Käytännössä tähän haavoittumiseen päättyi vaarini sota. Hänelle tuli palvelukseen astumismääräys kesällä 1942, määräyksessä sijoituspaikaksi oli määritelty Keuruu, josta matka jatkuisi sitten eteenpäin. Mutta kun vaarini oli mennyt hakemaan sairaalan kommendantilta litteroita, tämä tiedusteli vaariltani halukkuutta ryhtyä lämmittäjäksi ammattikoululla toimineeseen sairaalaan ja tämähän oli vaarilleni sopinut - hän ei enää kaivannut sotaa tai mahdollisia sankaritekoja tai kuolemaa. Niinpä hän toimi lopun sodan ajan lämmittäjänä ja huoltomiehenä niin sotilassairaalassa kuin myös komennettuna Kemi IIX aluksella (tämän ajan hän oli asevoimien palveluksessa ja sotilas).

Isäni äidin puolella ei niitä sankaritekoja tainnut olla tämänkään vertaa, muistaakseni isäni äidillä ei ollut veljiä - vain siskoja ja kaukaisempien sukulaisten teoista minulla ei ole tietoa.

vlad.
 
Minäkin olen nähnyt hyvin läheltä lapsuuteni ja nuoruuteni aikana sodan jättämiä henkisiä ja fyysisiä vammoja. Äidin puolen suku on mulle henkilökohtaisesti tuntematonta, vaikka maailmalla erittäin tunnettua onkin. Niiden edesottamuksista olette lukeneet kirjoista.

Isän puolelta sotatarinaa on vaikka ja kuinka. Veljessarjasta 3 kaatui ja loput haavoittui. Näistäkään ei viitsi juuri mainita kun nimet voi tulla jollekin äkkiä mieleen. Suojeluskunta on tullut minulle lapsena hyvinkin tutuksi. Samoin jääkäriliike, vapaussota ja Mäntsälän kapina. Vapaussodastakin minulla on monta tarinaa muistissa. Mummo ja hänen sisarensa kertoilee niistä vielä 2015 vuonnakin. Mummon isä on syntynyt 1850 -luvulla ja joutui osalliseksi kaikkiin mahdollisiin sotiin. Kuoli tapaturmaisesti 4 kertaisena evakkona 1950 -luvulla. Mummon veljet joutui kanssa vapaussodan kanssa tekemisiin. Niitä oli veturinkuljettajina useampia Venäjän rautateillä. Yksi veljeksistä oli pitkällä Siperian reissulla kun Suomen raja meni kiinni. Ajoi sitten kerran junan siihen missä rata oli "katkaistu" rajalla ja karkasi juosten suomalaisten rajavartijoiden syliin. Juna on kuulemma jo viety siitä pois ;). Mummon isä taas oli hevoskaupoilla Pietarissa kun kun jäivät rajan taa. Sieltä Laatokkaa pitkin kotiin.
 
Olin niin nuori, kun molemmat sodassa olleet kuolivat, että en henkilökohtaisesti päässyt kyselemään mitään. Mutta pari asiaa kuullut heidän tekemisistään sodassa mummon ja oman isän sanomana.

Mummo kertoili joskus kuinka pappa joutui sotaan aika nuorena 1944 ja taisi olla tykistössä viestimiehenä. Siellä kun jyrä lähti tulemaan, niin pappa jäi linjojen taakse muutaman kaverin kanssa. Tuolloin pyrkiessään omille linjoille sattuivat aukean reunaa, jolla oli joukko venäläisiä ja vangittuja suomalaisia. Pappa siinä sitten näki kuinka vangit ammuttiin aukealle. Auttaa ei voinut vaikka halusi. Tuo tapaus jätti mummon mukaan jälkensä mieheen koko loppuelämäksi. Sodan jälkeen oli Suomenlahdella miinanraivaustöissä mukana.

Isän isä oli talvisodan syttyessä jo vanhempi mies, kun oli syntynyt 1898. Ei kuulemma puhunut sodasta muuta kuin kännissä aniharvoin. Pari kertaa oli kertoillut tarinaa kuinka hän muiden Suursaaressa syntyneiden kalastajien kanssa toimi tiedustelijana Suursaaren suuntaan ja muutaman "ryssän" niillä reissuilla tappoi. Kuulustelivat pariin otteeseen vankeja aika ikävällä tavalla (jätetään keinot mainitsematta, koska en halua tahrata miehen muistoa). Muistona armeijasta olosta jäi Parabellum ja päämajan risti. Yritin tuossa pari vuotta sitten selvitellä tarkemmin miehen hieman hämärää sotilastaustaa ja tilasin kantakortit. Niistä ei selvinnyt kuitenkaan mitään. Papereiden mukaan oli nostoluokassa aina talvisodan viimeisiin päiviin asti ja otettiin sitten lyhyeksi aikaa harmaisiin. Jatkosodassa ei ole sitäkään vähää merkintöjä. Sen tiedän, että ainakin Suursaaren valtauksen yhteydessä Suursaaren kalastajia käytettiin tiedustelijoina. Mutta mitään virallista ei löydy. Oliko sitten sellaista toimintaa, josta ei haluttu jäävän papereita?

Papastakin pitäisi kantakortti tilata...
 
Faijan ensimmäinen muistikuva elämässään ( siis sellainen, jonka muisti aikuisenakin ) oli, kun hän oli 2-vuotiaana mummonsa kanssa perunakellarissa suojassa ja multaa putosi katosta silmille. Sitä multaa putosi, koska valkoisten tykistö ampui Tampereen valtauksen aikaan, eli kyse oli Vapaussodasta... ( faija syntyi 1916 ).
 
Mutta mitään virallista ei löydy. Oliko sitten sellaista toimintaa, josta ei haluttu jäävän papereita?

Kyllä kantakortissa on kokemukseni mukaan kaikki mitä pitääkin olla, vähintään yksikkö mihin henkilö on kuulunut. En nyt sano että ko. henkilö olisi keksinyt tai värittänyt tarinoita, mutta sellaistakin on sattunut. Jopa sellaiset ukot ovat kuulemma kertoneet sotajuttuja, jotka eivät olleet rintamalla.

Sinuna katsoisin vielä siitä kantakortista yksikön johon mies on kuulunut ja lähtisin sen perusteella hakemaan Kansallisarkistosta lisää tietoa, ts. yksikön dokumentteja, kuten päiväkäskyjä, sotapäiväkirjoja, kirjeenvaihtoa jne. Jos yksikköä ei ole kantakorttiin merkitty, et käytännössä saa lisätietoa mitenkään.
 
Tämä ei ole "suvun miesten" kokemus, vaan erään mummon. Hän kävi lottana jatkosodan rintamalla. Kertoi että kaikki oli täsmällistä, jokainen tiesi tehtävänsä. Sain ahaa-elämyksen. Se ei ollut enää siinä vaiheessa reserviläisten armeija vaan ammatti-armeija. Vastapuolella suuren tappiovaihtuvuuden takia oli enemmän reservi-armeija loppuun asti.

Ammatti-porukalle voi teettää monimutkaisiakin pelikuvioita eikä vaan pelkkää vastahyökkäystä tai aseman pitoa. Kaukopartioreissut ja motitus esimerkkeinä. Ressuilla on vähän semmoista, että parin tunnin siirtymä niin yksi on hukannut reppunsa ja toinen aseensa.
 
Isovaari (s. 1893), vapaussodan invalidi (luoti ammuttu käden läpi peukalon ja etusormen välissä), palveli työvelvollisena jatkosodassa Luftwaffen lentokentällä Kemissä (tai Kemijärvellä). Sai siitä hyvästä "Winterschlacht im Osten 1941/42" -mitalin ja vaarin natsimitalia on monesti ihailtu. Tämän lisäksi hän näpisti upseerimessistä pöytäveitsen, johon on painettu saksan kotka. Natsiveitsellä sitten voiteli leipäänsä.

42023d1244980684-winterschlacht-im-osten-real-fake-imgp0084.jpg
 
Kyllä kantakortissa on kokemukseni mukaan kaikki mitä pitääkin olla, vähintään yksikkö mihin henkilö on kuulunut. En nyt sano että ko. henkilö olisi keksinyt tai värittänyt tarinoita, mutta sellaistakin on sattunut. Jopa sellaiset ukot ovat kuulemma kertoneet sotajuttuja, jotka eivät olleet rintamalla.

Sinuna katsoisin vielä siitä kantakortista yksikön johon mies on kuulunut ja lähtisin sen perusteella hakemaan Kansallisarkistosta lisää tietoa, ts. yksikön dokumentteja, kuten päiväkäskyjä, sotapäiväkirjoja, kirjeenvaihtoa jne. Jos yksikköä ei ole kantakorttiin merkitty, et käytännössä saa lisätietoa mitenkään.

Joo ja ei.

Kantakortit pääsääntöisesti pitävät paikkansa, mutta eivät aina. Omalla kohdallani molempien isoisien kantakortit heittävät. Toinen siirrettiin etulinjasta hevosmieheksi, kun 4. lapsi syntyi -43. Kantakortissa säilyi pst.-miehenä. Toisella ei kantakortin mukaan ole rintamapalvelusta (eikä siis ahtaasti tulkittuna olekaan, mutta uudemman valtionkonttorin tulkinnan mukaan on), vaikka siirrettiinkin pikavauhtia koulutuskeskuksesta pst.-mieheksi Salpa-linjaan Tali-Ihantalan taistelujen aikaan. Kantakortti ei tunne Salpa-linjan aikaa tai yksikköä. Nämä ovat tod.näk. huolimattomuusvirheitä. Ensimmäisen kohdalla kyse voi olla siitä, että jonkinlainen kiinnitys pst.-miehen virkaan on säilynyt "pahan päivän varalle". Toisen kohdalla kyse lienee siitä, että tuossa(kin) vaiheessa nuo vara-asemaan siirretyt joukot taisivat olla melko ad hoc -pohjaisia.

Eri asia ovat tiedustelun tms. toiminnan kanssa tekemisissä olleet. Näiden kohdalla on syytä muistaa, että papereita voi aina haluttaessa poistaa arkistosta tai kirjoittaa uusiksi. Miksei myös lisätä jälkikäteen. Jos siviilimies on ollut "erikoistehtävissä", ei ole mitenkään mahdotonta, että asia on hoidettu ilman virallisia merkintöjä. Silti erittäin totta on, että jälkikäteen juttuja voi värittää, jopa kehittää. Tunnetuin tapaus lienee Vilho Tahvanainen.
 
Back
Top