Suomalaisittain ajateltuna tämä on looginen (ja järkevä) vaihtoehto mutta voiko tätä(kään) mallia aivan sellaisenaan sovittaa Syyrian tilanteeseen ja syyrialaiseen mielenmaisemaan (mikä se nyt sitten nykyään enää onkaan)?
Itse näen ongelman juuri siinä, että jaottelu ei ole pelkästään ääri-islamilaiset ja maltilliset, vaan ongelmaa tuottaa juuri se, että on maltillisia ryhmiä joiden välillä on sotatila, on ääri-islamilaisia ryhmiä jotka eivät mahdu samaan pöytään, on hallituksen joukkoja, on ulkomaalaisia joukkoja ja on ulkomaalaista rahoitusta, jonka päämäärät eivät välttämä käy yksiin oman ideologian kanssa. Asetelma olisi ehkäpä helpohko jos olisi yhtenäinen kansakunta ja tästä olisi sitten eronnut ryhmiä, mutta kun kansakuntakaan ei ole ollut yhtenäinen vaan sitä on pidetty koossa voimalla, niin monie välttämättä koe halua puolustaa mitään vaan mielummin poistuu maasta ja osa jää leireille odottamaan parempaa tulevaisuutta ja mahdollisuutta palata kotiin, osa alkaa saada tarpeekseen ja pakkaa vähäisen omaisuutensa ja lähtee "patikoimaan" kohti lännen kultamaata.
Jos ajatellaan, että on shiiat (13 %) ja sunnit (74 %), shiialaisissa on alaryhmänä esim. alawiitit (al-Assadin suku tulee heistä) - joita monet sunnit pitävät pakanoina. Kurdit* (9 %) ovat erillisenä ryhmänä huomioitava ja he ovat ehkäpä parhaiten kansana löytäneet halun puolustaa itseään, mutta näiden lisäksi 10 % on kristittyjä, 3 % Syyrian turkmeeneja*, 3 % druuseja etc. Syyrian kristityistä huomattava osa on kuulunut maan sosioekonomisen luokittelun yläpäähän. Ja kun ryhmien keskinäiset suhteet ovat usein (etenkin shiiojen ja sunnien välillä) sellaiset, että toiseen ryhmään kuuluva on vihollinen tai vääräuskoinen etc. joten jo yksin tämä seikka asettaa rajoituksia joissain määrin etenkin kun sitten kulttuuritraditio voi määritellä hyvin pitkälti sen millainen toiminta on oikein, eli esim. alawiitti joka ei tue al-Assadin hallintoa vaan haluaa taistella sitä vastaan, joutuu hyvin ongelmalliseen tilanteeseen, josta seuraa mahdollisesti se, että "läheskaikki ovat vihollisia". Pettureiden palkka kun tuolla on vähemmän miellyttävä ja se voi kohdistua läheisiinkin.
Toisaalta sitten fundamentalismin asteen määrittely voi tuottaa ongelmia ja se, että eri ryhmittymät sopivat keskinäisiä sopimuksia liittolaisuudesta ja kuukauden kuluttua sopimus voi olla arvoton - pahimmassa tapauksessa aiemmin maltillinen ryhmä on sulautettu toiseen ryhmään, jonka arvot voivat olla fundamentalistisemmat ja tällöin ryhmän jättäviä voidaan kohdella pettureina (ts. kuolema).
Tältä pohjalta yritän pohtia asiaa ja ymmärrän sen, että tällaisessa maassa, etenkin nyt kun sota on jatkunut vuosia ja radikalisoitunut ja raaistunut entisestään, moni valitsee mielummin pakenemisen kuin taistelun. Sodan alkuvaiheessa oli ehkäpä helpompaa valita joukkonsa kun oli niitä selkeästi maltillisia ryhmiä joista osalla oli kaikkiaan hyvät tarkoitusperät ja halu kehittää maata pois diktatuurista. Nyt pitkään jatkunut sota, tappaminen ja brutaali väkivalta on radikalisoitunut entisestään eikä maltillisiksi luonnehdittavia ryhmiä enää montaa ole. Kurdien asema on näiltä osin ehkäpä paras ja heidän on luontevinta valita puolensa, seuraavana sitten kenties juuri alawiitit - heillä ei oikein ole muita mahdollisuuksia kuin tukea al-Assadin hallintoa. Hallinnon kukistuminen tietänee brutaalia kostoa alawiiteille etenkin sunnien taholta.
Syyrialaisilla ei taida olla enää jäljellä muita kuin huonoja tai vieläkin huonompia vaihtoehtoja.
vlad.
*: sunneja.