Talvisota

[PSS]

Niin, eilen tuli kuluneeksi tasan 80 vuotta siitä, kun jokin ilkeämielinen valtio meni pommittamaan ystävällisen ja kanssamme hyökkäämättömyyssopimuksessa olleen Neuvostoliiton suurlähetystön Bulevardin ja Albertinkadun kulmassa. Teekkarien kouluunkin osui. Sodan jälkeen teekkarit saivat purkaa tuon hylätyn lähetystön ja aloittaa sen tilillä Otaniemen teekkarikylän rakentamisen.

 

[Old Boy]

Niin, eilen tuli kuluneeksi tasan 80 vuotta siitä, kun jokin ilkeämielinen valtio meni pommittamaan ystävällisen ja kanssamme hyökkäämättömyyssopimuksessa olleen Neuvostoliiton suurlähetystön Bulevardin ja Albertinkadun kulmassa. Teekkarien kouluunkin osui. Sodan jälkeen teekkarit saivat purkaa tuon hylätyn lähetystön ja aloittaa sen tilillä Otaniemen teekkarikylän rakentamisen.

Ekassa pommituksessa 30.11.39 taloon osui jolloin väkijoukko hurrasi tapahtuneelle. Mutta lähetystö taisi kuitenkin palaa poroksi vasta suurpommituksissa helmikuussa 1944. Sodan jälkeen Valvontakomissio koitti kovasti selvittää, kuka oli vastuussa siitä että rakennus tuhoutui. Hesan palopäällikkö kertoi venäläisille: "Meillä oli apuna palokuntia pääkaupunkiseudun ympäristökunnista. Tämän rakennuksen sammuttaminen oli käsketty jostain muualta tulleelle paloesimiehelle jota kukaan ei tuntenut. Meillä oli aikamoinen hässäkkä eikä kukaan myöskään kysynyt hänen nimeään. Varmaan ymmärrätte."

 

[TT]

Ekassa pommituksessa 30.11.39 taloon osui jolloin väkijoukko hurrasi tapahtuneelle. Mutta lähetystö taisi kuitenkin palaa poroksi vasta suurpommituksissa helmikuussa 1944. Sodan jälkeen Valvontakomissio koitti kovasti selvittää, kuka oli vastuussa siitä että rakennus tuhoutui. Hesan palopäällikkö kertoi venäläisille: "Meillä oli apuna palokuntia pääkaupunkiseudun ympäristökunnista. Tämän rakennuksen sammuttaminen oli käsketty jostain muualta tulleelle paloesimiehelle jota kukaan ei tuntenut. Meillä oli aikamoinen hässäkkä eikä kukaan myöskään kysynyt hänen nimeään. Varmaan ymmärrätte."

Kyseinen palopäällikkö on varmasti nykyinen HSL:n presidentti. Mitään muuta syytä nykyiseen vuosikymmeniä jatkuneeseen HKL:n ja nyttemmin HSL:n epäpätevyyteen ei löydy. Länsimetro on pienimpiä näistä keisseistä.

 

[kaislajääkäri]

Mainilan laukaukset eivät olleet ainoa provokaatio:

Mainilan laukaukset eivät olleet ainoa talvisotaa edeltänyt provokaatio

Marraskuussa 1939 Neuvostoliitto halusi ärsyttää Suomea aloittamaan vihamielisyydet ja saada siten oikeutuksen sodalle. Pummangissa suomalaiset joutuivat poliittisen provokaation uhriksi, kun Moskovan radio syytti avoimesti suomalaisia rajan yli tunkeutumisesta. Todellisuudessa suomalaisia...

yle.fi

edit: tulikomento onkin näköjään jo postannut aiheesta...

 

[Deleted member 266]

L/S-26 on melko monimutkainen ja tehty tiukoilla sovitteilla joten altis lian aiheuttamille häiriöille.(lieneekö käyntivaatimuksilla osuutta asiaan?) Lisäksi perän sisällä olevasta palautinjousipaketista olisi ehdottomasti pitänyt poistaa varastorasvat ennen aseiden jakoa joukoille. Ymmärtääkseni kyseisen jousipaketin purkaminen oli nimenomaan kielletty miehistöltä.
Lippaan 20 patruunan kapasiteetti on myös turhan pieni. (LS-26 lippaita lienee valmistettu asetta kohti enemmän kuin minkään muun aseen lippaita.)
Viisaammat korjatkoon jos meni metsään.

Ohje "Tuliaseiden voitelu talvella" vuodelta 1942 pohjautuu kokemuksiin

 

[Wagner]

Kun InrangeTV porukka tuli koeampumaan DP:tä la LS:aa, niin DP oli paljon parempi.
Eikä luotettavuuteen edes otettu kantaa.
Mielestäni nuo "rasvat" ja "tiukat toleranssit" kuulostavat selittelyiltä (etenkin kun Suomi m/31 ei näistä kärsinyt)

 

[Deleted member 266]

Et sitten lukenut edellä ollutta, molemmat aseet vaativat temppunsa voitelun suhteen:

 

[arix]

Et sitten lukenut edellä ollutta, molemmat aseet vaativat temppunsavoitelun suhteen:

Katso liite: 35202
Katso liite: 35201

Ryhmäase 18 patruunan lippailla...
Ei ihme että sitä hyljeksittiin.

 

[kaislajääkäri]

 

[tulikomento]

Areenasta löytyi tämä pari vuotta sitten esitetty sarja. Raatteen tiestä kertovan jakson katselin äsken.

K1, J4: Ihmiset Raatteen tiellä | Pimeä historia

Historioitsija Teemu Keskisarja ja opettaja Marko Kämäräinen selvittävät Suomussalmella suurtaistelun käänteitä ihmiskohtaloiden kautta. Matkalta löytyy suomalaisten selviämistä ja ukrainalaisten tragediaa.

areena.yle.fi

 

[Kustaanmiekka]

» Patruunat eivät loppuneet talvisodassa

www.suomensotilas.fi

Patruunat eivät loppuneet talvisodassa

Taannoin Suomen Sotilas kirjoitti tykistön kranaattien tuotantokapasiteetin puutteesta talvisodan aikana. Tämähän on hyvin tunnettu tosiasia, jolla oli mitä ilmeisimmin suuri vaikutus siihen, että pääasema eli Mannerheim-linja lopulta murtui ja oli jätettävä sekä että armeija kesti “vain” kolme kuukautta ennen kuin romahdus alkoi olla ovella maaliskuun puolessa välissä.

Paljon huonommin on tunnettu tosiasia, että käsiaseiden patruunoista ei missään vaiheessa tullut todellista pulaa. Jos pulaa oli paikallisesti se johtui huollon tai kuljetuksien ongelmista, ei siitä ettei maassa olisi ollut kiväärin ja pistoolin patruunoita.

Maassa oli ennen sotaa kaksi patruunatehdasta, vuonna 1925 tuotantonsa aloittanut Valtion Patruunatehdas ja suojeluskuntiin sidoksissa oleva Oy Sako Ab Riihimäellä.

Lapualle sijoitettu VPT oli konekannaltaan moderni ja sen teoreettinen kapasiteetti oli miljoona patruunaa kuukaudessa tehtaan käydessä normaalin kahdeksan tunnin työpäivillä. Sodan ajan suunnitelmien mukaan sen piti valmistaa jo aikaisemmin tehdyistä komponenteista ja uustuotantona 6 miljoonaa patruunaa kuukaudessa. Tämä tietysti edellytti useampaan työvuoroon siirtymistä, jotta konekanta tulisi tarkkaan hyödynnettyä. Suunniteltuun tuotantomäärään ei talvisodan aikana aivan päästy, mutta tehdas teki se aikana noin 10 miljoonaa patruunaa.

Sako oli puolestaan aloittanut tuotantonsa 1929 valmistamalla luoteja. Kokonaisten patruunoiden tuotantoon tehdas pääsi 1937. Talvisodan alla siltä tilattiin vuoden 1938 perushankintaohjelman perusteella 10 miljoonaa pistoolinpatruunaa ja tehtaan kapasiteetin oletettiin sodan aikana olevan noin 1,8 miljoonaa konepistoolinpatruunaa kuukaudessa.

Patruunoiden valmistus vain kahdessa tehtaassa ja niiden työnjako teki maan patruunatuotannosta haavoittuvan. Tämä toki tiedostettiin jo ennen sotaa ja sekä tuotannon hajasijoitusta että suojaamista suunniteltiin. VPT perustikin syksyn 1939 aikana neljä käsilataamoa patruunoille sijoittaen ne Kurikkaan, Kauhajoelle, Kannukseen ja Iisalmeen. Lisäksi siirrettiin koneita luotiosastoiksi Kokkolaan ja Ähtäriin.

VPT sijoittamisesta Jyväskylän Kanavuoreen luoliin päätettiin 1938, mutta tuotanto muutti sinne vasta jatkosodan aikana. Vuonna 1939 aloitetut louhintatyöt sujuivat lopulta hitaasti, ehkä syynä se että talvisodan aikana Neuvostoliitto ei häirinnyt patruunatuotantoa mitenkään

Sakon kanssa helmikuussa 1939 tehdyn 10 miljoonan konepistoolinpatruunan tilaukseen liittyi velvoite siirtää tuotanto tehdasalueelle louhittuun luolaan. Luola valmistui vasta 1940 eikä sillä ollut vaikutusta talvisodan aikana. Riihimäkeä pommitettiin talvisodan aikana 53 kertaa ja päättäjille syntyi tämän perusteella käsitys, että kaupunki on liian vaarallinen Sakon merkityksen omaavalle tuotantolaitokselle. Uusi paikka katsottiin Tampereen Kalkusta, jonne luolasto valmistui kuitenkin vasta 1944 eikä patruunatuotanto koskaan siirtynyt sinne.

Patruunatuotannon päällimmäinen ongelma oli koulutetun työvoiman puute. Raaka-aineiden saanti ulkomailta oli hankalaa, mutta varmuusvarastoilla pärjättiin hyvin lyhytkestoinen talvisota, varastot loppuivat esimerkiksi kivääripatruunatuotannossa vasta jatkosodassa syksyllä 1942

Talvisodan aikana valmistettiin kiväärinpatruunoita noin 43,35 miljoonaa ja kulutus oli 63,8 miljoonaa. Sodan alkaessa varastossa oli 30.11.1939 noin 156,2 miljoonaa patruunaa ja sen päättyessä 13.31940 noin 127,6 miljoonaa. Pistoolinpatruunoiden tuotanto oli sodan aikana 10,96 miljoonaa ja kulutus 11,9 miljoonaa. Pistoolinpatruunoiden varastotilanne oli em. päivämäärillä 21,9 miljoonaa ja 20,75 miljoonaa. Vaikka tuotanto olisi pysähtynyt sotaa olisi käsiaseidenpatruunatilanteen kannalta siis voitu jatkaa ainakin viikkoja ellei peräti parisen kuukautta.

Ulkomaiset patruunahankinnat olivat myös merkittävät ja kohdistuivat lähinnä muihin kuin kaliiperin 7,62 mm patruunoihin. Näin esimerkiksi 6,5mm patruunoita saatiin 19, 2 miljoonaa ja 7,92 mm patruunoita 6,8 miljoonaa. Ulkomaiset hankinnat käsittivät kaikkiaan noin 46,9 miljoonaa kiväärin- ja pistoolipatruunaa eri kaliipereissa. Osa näistä patruunoista saapui vasta sodan lopulla tai sen jo loputtua.

Näissä luvuissa ei ole mukana sotasaaliina saatujen patruunoiden osuus. Puna-armeijan kiväärinpatruunat kävivät suomalaisiin aseisiin periaatteessa sellaisenaan, pistoolinpatruunoiden käyttökelpoisuus puolestaan oli kaliiperieroavaisuuksista jne. johtuen vähäinen. Sotasaalispatruunat kulkivat rintamalla tietysti suoraan käyttöön eikä niitä tilastoitu.

Kivääri- ja konepistoolimieheltä ei siis talvisodassa ammuttava loppunut ja vaara tästä oli sangen kaukana.

 

[Kustaanmiekka]

Epäsuoran tulen katastrofi talvisodassa

Arkistojen kätköistä -sarjassa julkaisemme valittuja paloja vanhasta verkkolehdessämme. Tämä artikkeli on alkujaan julkaistu 23.1.2020. Talvisotaan liitetään yleisessä tietoisuudessakin puute kaikesta sotamateriaalista. Oli “malli Cajanderia” eli siviiliasuja miesten päällä, ei ole tehokkaita...

www.suomensotilas.fi

Epäsuoran tulen katastrofi talvisodassa

Talvisotaan liitetään yleisessä tietoisuudessakin puute kaikesta sotamateriaalista. Ol “malli Cajanderia” eli siviiliasuja miesten päällä, ei ole tehokkaita panssarintorjunta-aseita vaan pelkillä polttopulloilla torjutaan ylivoimaisen vihollisen panssareita jne. Yksi hyvin tunnettu puute koski tykistön kranaatteja, suomalainen tykistö ei pystynyt ampumaan kuin puolustajien suurimmassa hädässä. Toki puutetta oli putkistakin eli kenttätykeistä ja niiden kantamat olivat iästä ja keveydestä johtuen turhan pieniä.

Vaan miksi oli näin? Yleispätevä vastaus tähän on tietysti sama kuin kaikkiin muihinkin talvisodan materiaalipuutteisiin, hankintoihin ryhdyttiin liian myöhään. Tämä on osatotuus, koska jo syksystä 1938 perushankintalain tultua hyväksytyksi olisi ollut mahdollisuus esimerkiksi ryhtyä tilaamaan suomalaiselta teollisuudelta tykistön ja kranaatinheittimistön kranaatteja. Aikaa olisi ollut vuosi ennen talvisodan syttymistä, mutta vielä lokakuussa 1939 puolustusministeri Juho Niukkanen ei halunnut mobilisoida metalliteollisuuttamme sotateollisuudeksi. Hän kuten monet muutkin kärkipoliitikot eivät uskoneet sodan alkavan eivätkä siis varautuneet pahimpaan, vaikka soitilaat Mannerheim etunenässä heitä varoittelivat.

Jo selkeästi ennen sotaa oli laskettu, että metalliteollisuuden koneistuskapasiteetti ei riitä tyydyttämään tykistön ja heittimistön kranaattitarvetta ja että kranaattiaihioiden puristuskapasiteetti puolestaan oli vielä pienempi. Jälkimmäistä ongelmaa ryhdyttiin kyllä ratkomaan, mutta maassa ei kerta kaikkiaan ollut tarpeeksi koneita tehtävään. Konehankinnat ja ulkomaille tehdyt tilaukset eivät pääsääntöisesti ehtineet ajoissa.

Tykistön laukauksen valmistaminen on monimutkainen ja -puolinen prosessi. Laukaukseen kuuluu yleensä kranaatti, sytytin, hylsy, panos ja nalli. Nämä syntyvät eri töihin erikoistuneissa ja erilaisen konekannan omaavissa tehtaissa ja kaiken runkona ovat kuljetukset. Osa näistä laukauksen osista oli sellaisia, että raaka-aineet olivat kokonaan tai osaksi tuonnin varassa. Tykistön panoksiin tarvittavia ruuteja ei esimerkiksi kaikkea pystytty valmistamaan Suomessa. Tykistön hylsyjä puolestaan ei valmistettu Suomessa lainkaan vaan suunnitelma oli pärjätä kierrätyksellä eli rintamalta palautuneet hylsyt supistettiin oikeaan muotoonsa ja käytettiin uudelleen. Laukauksen valmistus oli monimutkainen palapeli ja siihen ei tässä nettijutussa ole aiheen laajuuden takia mahdollista mennä vaan otetaan eräs vähemmän tunnettu ongelma esiin, nimittäin sytyttimien valmistus.

Suomessa kiinnitettiin 1930-luvun alussa huomiota sytyttimiin ja syntyi kotimaisia iskusytyttimiä nimiltään is/33 kranaatinheittimille sekä is/34 ja is/35 tykistölle. Sytyttimille oli asetettu erittäin kovat varmuusvaatimukset mikä teki niistä rakenteeltaan monimutkaisia ja kalliita valmistaa. Osa niiden raaka-aineista tuli ulkomailta ja sodan syttyessä oltiin niiden osalta kerättyjen varmuusvarastojen varassa. Sytyttimet oli suunnitellut yksityinen yritys Sytytin Oy ja sodan uhan alla todettiin vain sen pystyvän näitä sytyttimiä valmistamaan. Suunnittelu oli tehty aikana, jolloin maailmalta sai sen mitä tarvitsi, mutta toinen maailmansota katkoi kauppateitä. Tehtaan tuotantokapasiteetti puolestaan ei alkuunkaan riittänyt täyttämään tarvetta.

Katastrofi vältettiin ottamalla rungoltaan muutettuna käyttöön lähinnä harjoitusammuntoihin hankittu Schneider-Remondy -sytytin, joka oli yksikertainen ja huomattavasti helpompi valmistaa. Sitä pystyivät muutkin yritykset kuin Sytytin Oy valmistamaan, mutta ongelmaksi tuli tässä vaiheessa se, että hankittujen varmuusvarastojen materiaalit eivät nyt käyneetkään. Yksinkertainen Schneider-Remondy ei ollut niin varma kuin Sytyttimen iskusytyttimet, mutta tykkimiesten turvallisuudesta oli pakko tinkiä, putkiräjähdyksiä tai ei.

Sytytintuotantoon saatiin näin uusia tehtaina, mm. Valtion Sytytintehdas pääsi aloittamaan sytytinten valmistuksen vuoden 1940 alussa. Talvi- ja jatkosodan aikana SR-sytyttimiä valmistui noin 70% koko sytytintuotannosta, pelkästään talvisodan lukuja ei valitettavasti ole käytössä. Talvisodan aikana sytytintuotanto oli koko ajan perässä kranaattien tuotannosta ja sytyttimiä tilattiin Ruotsista.

Sytytin Oy:n iskusytyttimien ongelmat eivät olleet lopulta vain tuotantokapasiteetissa, vaan sekä suunnittelussa että tuotannossa tehtiin virheitä. Pakkanen vaikutti sytyttimiin mm. jäykistämällä niiden sisällä olevan voiteluaineen jolloin tuloksena oli suutari. Näin jälkikäteen ihmetyttää ettei tällaista ongelmaa olisi koeammunnoissa havaittu. Vai eikö sytyttimiä koskaan testattu talvioloissa?

Tämän jutun tarkoitus oli nostaa esiin tosiasia, että kranaattiaihioiden koneistukseen sopivien sorvien puute tai muu helposti ymmärrettävä asia ei pelkästään aiheuttanut epäsuoran tulen kranaattipuutetta, katastrofi väijyi muuallakin, mutta se vältettiin innovatiivisuudella. Valitettavasti nämä Suomen kohtalon ratkaisijat ovat jääneet nimettömiksi.

 

[Kustaanmiekka]

» Puna-armeijan 44. Divisioonan tuhosta 80 vuotta

www.suomensotilas.fi

Puna-armeijan 44. Divisioonan tuhosta 80 vuotta

Joulukuun lopulla samaan Puna-armeijan 47. Armeijakuntaan kuulunut 163. Divisioona oli lyöty ja sen joukot peräytyivät Suomussalmelta ja Hulkonniemestä pohjoiseen kohti Juntusrantaa pitkin Kiantajärven jäätä 27.-28. joulukuuta. Samanaikaisesti suomalaisten johdolle alkoi selvitä, että Raatteen tietä on idästä lähestymässä toinen jalkaväkidivisioona. Tämän 44. Divisioonan tuhoamisen Pohjois-Suomen ryhmä käski 30. joulukuuta eversti Hjalmar Siilasvuon johtamalle 9. Divisioonalle. 163. Divisioonan lyöneistä joukoista ryhdyttiin nyt siirtämään merkittävä osa Suomussalmen itäpuolelle, vai kolmisen pataljoonaa jäi Juntusrannan suuntaan työntämään perääntyvää neuvostodivisioonaa ja selvittelemään pienempiä motteja.

Puna-armeijan 47. Armeijakunnan tehtävä oli ollut hyökätä ensin 163. Divisioonalla Suomussalmelle ja jatkaa siitä länteen Puolangalle, minkä jälkeen osittain moottoroitu 44. Divisioona olisi jatkanut Pohjanlahden rannikolle eli katkaissut Suomen. 163. Divisioonan peräytyminen uhkaavasta motista pohjoiseen teki tietysti tehtävän suorittamisen mahdottomaksi.

Suomalaiset olivat asettuneet jo joulukuun puolella Kuomasjärven ja Kuivasjärven väliselle kannakselle tulpan noin kolmella jalkaväkikomppanialla Raatteen tielle vajaan 10 km päähän Suomussalmelta itään. 44. Divisioonan kärki oli tullut sen luokse jo joulukuun puolessa välissä ja divisioona oli tehnyt heikkoja yrityksiä tulpan murtamiseen. Epäonnistumisten jälkeen se alkoi kaivautua tien varteen käytännössä lähes marssiryhmityksessään. Divisioonaa oli sissiosastoilla häiritty jo sen keskitysmarssin aikana ja sen huollon häiritseminen jatkui koko taistelun ajan joukkueen tai kahden osastoilla. Näiden liikkuvuus loi ilmeisesti kuvan paljon suuremmista suomalaisjoukoista divisioonan selustassa.

Divisioona oli meikäläisittäin erittäin vahva, siihen kuului kolme jalkaväkirykmenttiä, kaksi kenttätykistörykmenttiä, panssarivaunupataljoona ja normaalit divisioonajoukot sekä vahvennuksia. Aikalaisarvioissa sen vahvuudeksi on mainittu 17.500 miestä, tuolloin venäläisen jalkaväkidivisioonan määrävahvuus oli noin 12.000 miestä. Divisioona näyttää olleen ampumatarvikkeiden, muonan, polttoaineen ja rehun osalta jo Suomen puolelle tullessaan huonosti huollettu, kaikki oli tuotava Muurmannin radalta Vienan Kemistä eli noin 400 km päästä. Divisioona oli perustettu Ukrainassa ja sen kyvyt pärjätä talvisessa suomalaismaastossa olivat ilmeisen heikot. Mieskohtainen talvivarustus ei välttämättä ollut sen huonompaa kuin suomalaistenkaan, mutta joukkojen majoitusvälineet puuttuivat ja divisioona asusti lopulta maahan kaivetuissa korsuissa, joissa oli kehno lämmitys tai ei lämmitystä ollenkaan. Sen aseistus oli vähintään samaa laatua kuin suomalaisilla ja lukumääräisesti erittäin vahva.

Divisioonan lyömiseen tähtäävät hyökkäykset aloitettiin suomalaisjoukkojen toimesta jo 2. tammikuuta ja Siilasvuo antoi lopullisen käskynsä divisioonan tuhoamisesta tammikuun 4. päivänä. Seuraavana päivänä alkoivat lähinnä etelästä käsin suomalaisten hyökkäykset, jotka ovat sen verran monimutkaisia että niitä ei ole tässä mahdollista esittää. Olennaisia hyökkäyksiä olivat mm. II/JR 64 aamupäivällä 5.1. tekemä ja Erillinen Pataljoona 15:n kahden komppanian 6.1. hyökkäykset, jotka katkaisivat Raatteen tien venäläisdivisioonan pääosien selän takana. Samoina päivinä myös muut suomalaisjoukot taistelivat kiivaasti venäläisdivisioonan tukikohtien kanssa tien tuntumassa.

Divisioonan komentaja kombrig Aleksei Vinogradov antoi joukoilleen käskyn murtautua itään 6.1. kalusto mukanaan. Jälkimmäinen jäi haaveeksi kuten taistelujen jälkeen otetuista valokuvista on nähtävissä, mutta jalan liikkuvia, osin jo ilman johtajaa tai organisaatiota itään pyrkiviä jalkamiehiä eivät suomalaiset kaikkia pystyneet pysäyttämään.

Raatteen tiellä ukrainalaisdivisioonan tuhoamiseksi käydyt taistelut loppuivat 7. tammikuuta mennessä, mutta idempänä ne jatkuivat ja metsissä harhaili päivien ajan yksittäisiä puna-armeijalaisia sekä pieniä joukkioita. Venäläiset työnnettiin melko helposti rajan yli, olipa suomalaisilla suunnitelmia hyökätä rajan ylikin, mutta lopulta tyydyttiin partiointiin. Vastassa oli edelleen 44. Divisioonan osia, jotka kuitenkin pysyivät passiivisesti puolustuksessa.

Divisioonan tappioista on vaihtelevaa tietoa, suomalaiset arvioivat 7000-9000 miehen kaatuneen, venäläiset lähteet kertovat divisioonan noin 14.000 miehestä menetetyn noin 4600. Vaikka tässäkin jutussa puhutaan divisioonan tuhoutumisesta osia siitä jäi jäljelle ja kaikki osat eivät edes olleet motissa. Suomalaisten saama sotasaalis oli mittava, mm. 71 kenttä- ja ilmatorjuntatykkiä, 43 panssarivaunua, 10 panssariautoa, 260 kuorma-autoa, 20 traktoria jne. sekä suuri määrä pika- ja konekivääreitä ja käsiaseita.

Divisioona muodostettiin lopulta uudelleen kärsiäkseen kesällä 1941 saksalaisten käsissä toistuvasti saman kohtalon kuin lumisissa suomalaismetsissä. Divisioonasta on venäläinen nettisivusto www.istor-44gsd.ru. Sivustolla on tietoja mm. divisioonan kalustosta, upseerien sijoituksista joulukuussa 1939, tapahtumahistoria talvisodan osalta päivittäin, tietoja henkilö- ja kalustotappioista jne.

Ukrainalaisivisioonan lyöminen tammikuun alussa teki lopun Puna-armeijan yrityksistä Suomussalmen suunnalla ja suomalaisjoukkoja voitiin nyt suunnata osittain muualle. Tämä kahden divisioonan lyöminen alivoimaisilla suomalaisjoukoilla suureksi osaksi ilman tykistön apua on talvisodan loistavimpia saavutuksia.

Divisioonankomentaja kombrig Aleksei Vinogradov, divisioonan esikuntapäällikkö O. I. Volkov ja komissaari I. T. Pahomenko pääsivät omalle puolelle metsien kautta läpi murtautuneiden joukkojen mukana, mutta heitä odotti tulosvastuu, STAVKA tuomitsi heidät teloitettavaksi, mikä tapahtui 11. tammikuuta Vasovaarassa.

 

[Ottoville]

Suomessa kiinnitettiin 1930-luvun alussa huomiota sytyttimiin ja syntyi kotimaisia iskusytyttimiä nimiltään is/33 kranaatinheittimille sekä is/34 ja is/35 tykistölle. Sytyttimille oli asetettu erittäin kovat varmuusvaatimukset mikä teki niistä rakenteeltaan monimutkaisia ja kalliita valmistaa.

Talvi- ja jatkosodan aikana SR-sytyttimiä valmistui noin 70% koko sytytintuotannosta, pelkästään talvisodan lukuja ei valitettavasti ole käytössä.

SR- sytyttimien epävarmuus joka johti IS- sytyttimien kehittämiseen, oli myös kuvittelua.
SR sytyttimien ei putkiräjähdyksiä esiintynyt enempää kuin IS sytyttimillä.

Ennen sotia SR-sytytintä oli valmistanut Valtion Ammuslataamo.
Ensimmäiset tilaukset SR-sytyttimen valmistamiseksi annettiin heti Talvisodan alkupäivinä.
Sytytintuotantoa oli sotien aikana 15 tehtaalla ja niiden laborointia suoritettiin neljässä paikassa.
Krh-sytyttimen koko tuotanto oli 5 443 950 kpl, joista SR-sytyttimiä oli 4688650, pomppivia PisSRT-sytyttimiä 315 900 ja is-sytyttimiä 439400. • Tykistön sytyttimiä valmistettiin sotien aikana 6 126424 kpl, joista SR-sytyttimiä 4406 885, is-sytyttimiä 1 520 480 ja ahis-sytyttimiä 199 059 kpl. Lisäksi valmistettiin it-tykeille 138 500 Tavaro-sytytintä.3o
8

ampumatarvikkeet sotien 1939-1945 aikana ... - Journal.fi

 

[Leaderdog]

Etelä-Savo
Julkaistu 16.2.2020 12:00
Erikoisnäyttely kertoo Blenheim-pommikonelaivueen kiivaista sotaviikoista Juvalla 80 vuotta sitten – Wehmaan kartanossa on esillä ennennäkemätöntä historia-aineistoa yksityiskodeista
Näyttelyn aattopäivän seminaarissa kerrotaan monesta näkökulmasta Juvan ja juvalaisten osallistumisesta talvisodan tapahtumiin.
SA-kuva

Bristol Blenheim I-pommikone kuvattuna Luonetjärven jäällä jatkosodan aikana. Jukajärveltä talvisodan viimeisinä viikkoina toimineet Blenheimit olivat samaa tyyppiä.
Juvalaisella Wehmaan kartanolla oli lyhyt mutta tärkeä rooli talvisodassa. Kartano oli sodan loppuvaiheessa Suomen ilmavoimien Lentolaivue 42:n esikunnan sijoituspaikka.
Laivueen Bristol Blenheim -pommikoneet operoivat Jukajärven jäälle sijoitetusta tukikohdasta osallistuen viimeisten sotaviikkojen ratkaisutaisteluihin.

Seminaarissa vahva asiantuntemus
Wehmaan kartanossa avautuu 19.2. näyttely "Periksi ei anneta – Juvan Blenheim-pommikoneet talvisodassa".
Näyttely esittelee sodan lopputapahtumia juvalaisesta näkökulmasta sekä kartanon elämää lentolaivueen kanssa.
– Näyttelyssä on materiaalia, jota ei ole koskaan ollut julkisesti esillä. Mukana on valokuvia ja esineitä juvalaisista yksityiskodeista sekä kirjallista materiaalia, kertoo Wehmaan kartanon asiakkuuspäällikkö Kaisa Koivunen.
Näyttelyn aattona 18.2. on Wehmaan kartanossa seminaari, jossa valaistaan Suomen ilmavoimien ja valtiojohdon toimintaa sekä juvalaisten tekemisiä talvisodassa.
Kello 13 alkavassa kaksituntisessa seminaarissa puhuvat ilmavoimien esikuntapäälikkö, prikaatikenraali Jari Mikkonen, historian professori Martti Häikiö, Juvan sotaveteraanien puheenjohtaja Esko Vuokko, Wehmaan kartanon vanhempi isäntä Nils Grotenfelt sekä kunnallisneuvos Heikki Laukkanen.
– Seminaari on herättänyt paljon kiinnostusta. Paikkoja on jäljellä enää muutamia. Tilannetta kannattaa kysyä suoraan kartanosta, vinkkaa Koivunen.

Maajoukkojen tukena Viipurinlahdella

Pommikoneet tekivät Jukajärven tukikohdasta 62 pommituslentoa.

Blenheim-pommilaivue oli Juvalla vain reilut kaksi viikkoa, mutta sillä oli merkittävä rooli talvisodan loppuhetkien torjuntataisteluissa.
Isosta-Britanniasta Jukajärvelle saapuneet 12 pommikonetta tekivät 4.3.1940 alkaen 62 pommituslentoa lähinnä Viipurinlahdelle, jossa Neuvostoliiton armeija ryhtyi massiiviseen hyökkäykseen maaliskuun alussa.
Pommikoneita käytettiin maavoimien torjuntataistelun tukemiseen.
Laivue menetti sotatoimissa yhden koneen ja kolme miehistön jäsentä kaatuneina.
Laivueen koneet ampuivat alas kolme I-16-hävittäjää. Lisäksi tilille tuli yksi epävarma pudotus.
Talvisodan päätyttyä 42. Lentolaivue siirtyi Juvalta Tikkakoskelle.

Jäätukikohta syntyi hevosvoimin
Juvan kirkonkylässä laivueen väki näkyi muutenkin kuin ilmatoiminnan kautta.
Esikunta oli Wehmaassa ja sen lentueita oli majoitettu muun muassa matkustajakoti Onnelaan sekä pappilaan. Huoltojoukkue oli Piikkilän kartanossa.
Laivueen lentokenttä oli aurattu ja jyrätty järven jäälle hevosilla. Hevosia käytettiin myös koneiden siirtämiseen kentällä.
Englantilainen pommikone

Bristol Blenheim
Blenheim I ja IV-koneita oli Suomen ilmavoimilla 97.
Suurin osa koneista rakennettiin lisenssillä Suomessa.
Miehistö: 3.
Matkalentonopeus: 300 km/h.
Pommikuorma: 525–972 kg, aseistuksena konekiväärejä.
Talvisodassa Blenheimeillä tehtiin 423 pommituslentoa, jatkosodassa noin 3 000.
Konetyyppiä käytettiin myös tiedustelutehtävissä.

 

[Kustaanmiekka]

Uutta tutkimustietoa poltetun maan taktiikan käytöstä talvisodassa: paikalliset asukkaat halusivat itse polttaa omat talonsa

Pelkästään Suojärven Suvilahden taajamassa pantiin palamaan 400 asuintaloa.

yle.fi

 

[tulikomento]

Suomalaisia rajamiehiä siepattiin jo jokunen päivä ennen talvisodan syttymistä.

Suomalaisrajavartija otettiin sotavangiksi ennen kuin Suomi oli edes sodassa - Veikko Salkion pitkä ja poikkeuksellinen Talvisota - Sotaveteraanit.fi

Sotavangiksi siepatun rajamiehen Veikko Salkion Talvisota alkoi kaksi päivää ennen muuta Suomea ja jatkui vielä sittenkin, kun muille oli jo tullut rauha.

sotaveteraanit.fi

 

[tulikomento]

Talvisodan vaiheista kertova Taistelun tie sai ensi-iltansa toukokuun puolivälissä 1940. Jatkosodan jälkeen taisi päätyä esityskieltoon.

Talvisota 80 vuotta: Taistelun tie

Risto Orkon uutiskatsauksista kokoama dokumenttielokuva alkaa syksyn 1939 ylimääräisistä kertausharjoituksista. Sotarintaman tapahtumista nähdään kuvia mm. Karjalan kannaksen taisteluista ja Raatteen tien motista. Elokuvassa esitellään myös mm. sotilaskoulutusta ja työskentelyä asepajoissa...

elavamuisti.fi

 

[baikal]

Uutta tutkimustietoa poltetun maan taktiikan käytöstä talvisodassa: paikalliset asukkaat halusivat itse polttaa omat talonsa

Pelkästään Suojärven Suvilahden taajamassa pantiin palamaan 400 asuintaloa.

yle.fi

Tästä olen kuullut paikalla olleiden kertomuksia. Suvilahdessa oli ollut kirjaimellisesti lämmintä. En tutustunut leipätekstiin.....Suvilahtea myös ansoitettiin ja miinoitettiin. Joku jekku tehtiin myös puhelinlinjojen kanssa, olikohan jotenkin niin, että vedettiin keskuksesta ylim. piuha jonnekin asti ja seurattiin alkaako ivan käyttämään puhelinverkkoa.

 

[Kustaanmiekka]

Tästä olen kuullut paikalla olleiden kertomuksia. Suvilahdessa oli ollut kirjaimellisesti lämmintä. En tutustunut leipätekstiin.....Suvilahtea myös ansoitettiin ja miinoitettiin. Joku jekku tehtiin myös puhelinlinjojen kanssa, olikohan jotenkin niin, että vedettiin keskuksesta ylim. piuha jonnekin asti ja seurattiin alkaako ivan käyttämään puhelinverkkoa.

Noista suomalaisten tekemistä jekuista muistu mieleeni. Muistan lukeneeni jostain kirjasta, että suomalaiset jättivät tahallaan joitakin taloja polttamatta (en muista missä päin Karjalaa) ja nämä talot maalitettiin suomalaiselle tykistölle taikka heittimille.
Kun tiedettiin, että nyt on ryssä talon sisällä pakkasta paossa, niin ammuttiin taloon keskitys ja sen jälkeen niillä olikin muutakin ajateltavaa kuin pelkkä pakkanen ja talvi.