Edvard Hynninen lähti vapauttamaan Suomen kansaa porvareista ja ylitti ensimmäisten joukossa valtioiden rajan – komppania päätyi elämään rauhallista arkea Karjalan kannaksen hylättyihin kyliin
www.kaleva.fi
Toisenlaisia sotamuistoja. Edvard Hynninen hoiti talvisodan aikana Terijoella Suomen kansanarmeijan puhelinkeskusta
KUVA: Rasila Risto
Edvard Hynninen lähti vapauttamaan Suomen kansaa porvareista ja ylitti ensimmäisten joukossa valtioiden rajan – komppania päätyi elämään rauhallista arkea Karjalan kannaksen hylättyihin kyliin
Edvard Hynninen sai marras-joulukuun vaihteessa 1939 osallistua kunniatehtävän suorittamiseen. Hän oli silloin 18-vuotias opiskelijapoika.
Toisenlaisia sotamuistoja. Edvard Hynninen hoiti talvisodan aikana Terijoella Suomen kansanarmeijan puhelinkeskusta
KUVA: Rasila Risto
Kotimaa 28.11.2019 10:07
Pekka Mikkola
Juttu on julkaistu Kalevassa 4.6.2000. Se julkaistaan uudelleen talvisodan vuosipäivän vuoksi. Lauantaina 30.11.2019 tulee kuluneeksi 80 vuotta siitä, kun talvisota alkoi.
Edvard Hynninen sai marras-joulukuun vaihteessa 1939 osallistua kunniatehtävän suorittamiseen – sellaiseksi pataljoonan komentaja sitä kutsui. Tuolloin 18-vuotias opiskelijapoika kuului vasta perustetun Suomen kansanarmeijan siihen osastoon, joka ensimmäisenä ylitti Neuvostoliiton ja Suomen rajan idästä länteen ja tuli Kannakselle Kuokkalaan.
– Meille ilmoitettiin, että lähdemme vapauttamaan Suomen kansaa porvareista, kertoo Pietarissa asuva inkerinsuomalainen Hynninen yli 60 vuotta myöhemmin.
Suomen kansanarmeijan ensimmäiset joukot ylittivät rajan sen jälkeen kun puna-armeija oli jo mennyt edeltä. Lähtöpisteessä Leningradissa kansanarmeijalaiset oli varustettu oudolla vaatetuksella: nahkasaappailla ja paksulla, vähän kellertävällä verka-asulla.
Jälkeenpäin selvisi, että asut olivat Puolan armeijalta tavalla tai toisella saatuja univormuja. Ne kuitenkin ajoivat asiansa, kun kansanarmeijan soturien piti jollain tavoin erottua varsinaisista Neuvostoliiton puna-armeijan joukoista.
Koska kyseessä oli Suomen kansanarmeija, oli Hynnisenkin joukko-osasto koottu inkeriläisistä, muista suomalaisista ja karjalaisista. No, jos tarkkoja ollaan, olihan siellä gruusialaisia, ukrainalaisia ja venäläisiäkin. Näitä tarvittiin, jotta säädetty pääluku olisi saatu täyteen.
Joukon tehtävänä oli toimia viestipataljoonan esikuntakomppaniana.
Vapautettavat olivat lähteneet
Kun komppania saapui vapauttamaan ensimmäistä kohdettaan Kuokkalaa, vastassa oli hiljaisuus: tyhjät talot, ei missään yhtäkään ihmistä.
– Se oli meistä outoa, Hynninen muistelee.
Majoitustiloja oli tietysti mistä valita. Hynnisen joukko asettui pieneen valkoiseen huvilaan.
Ennen rajan ylitystä komppanian päällikkö oli lausunut sotureilleen monia varoituksen sanoja: puun latvoissa voi olla suomalaisia tarkka-ampujia, miinoja on luultavasti kaikkialla, mahdollisesti löytyvät ruokatarvikkeet ovat myrkytettyjä, niitä ei missään tapauksessa saa syödä.
Myrkytetyiksi päällikkö arvioi myös ne omenat, jotka olivat suomalaisasukkaiden lähtiessä jääneet huvilaan.
– Kahden päivän päästä komppanian päällikkö tuli vastaan tuollainen omena hampaissaan. Kielto loppui siihen paikkaan, Hynninen muistelee nauraen.
Vaikka edempänä Kannaksella samaan aikaan sodittiin, oli viestipataljoonan esikuntakomppanian elämä Kuokkalassa rauhallista. Sotilaat miettivät, mitä ihmettä he paikkakunnalla oikeastaan tekivät.
– Elimme vain siinä valkeassa talossa, eikä asia kuitenkaan sen enempää meitä huolettanut. Oli ruokaa ja oli katto pään päällä.
Aikansa kuluksi Hynninen lueskeli taloon jätettyjä Suomen Kuvalehtiä. Niistä hän löysi ihmeellisiä asioita, esimerkiksi kuvan, jossa Hitler esiintyi lasten ympäröimänä. Samanlaisia kuvia Hynninen oli siihen asti nähnyt Stalinista.
Puna-armeija ei ottanut todesta
Jos ei noussut uljaaseen lentoon Otto Ville Kuusisen johtama Terijoen hallitus, kovin näyttäviin urotekoihin ei yltänyt sen käsikassaraksi tarkoitettu kansanarmeijakaan. Armeijan iskukykyä kuvaa se, että osa sen miehistä ei ollut koskaan ampunut kiväärillä.
Oli komppanialla tietysti asianmukaiset yövartijat. Kerran kävi Hynnisen mukaan niin, että kun puna-armeijan osasto kulki yöllä Kuokkalan ohi rintaman suuntaan, se tapasi outoihin univormuihin pukeutuneen vartiomieskaksikon ja pidätti nämä.
Vaikka vartiomiehet olivat vakuuttaneet olevansa omia, selitys ei purrut. Vasta kun kansanarmeijalaisten komppanian päällikkö saapui paikalle, tilanne saatiin selvitettyä.
Kuokkalasta esikunta muutti jonkin ajan kuluttua Terijoen Rivieralle. Siellä kansanarmeijan sotilaat myös antoivat valan, suomeksi ne, jotka kielen hallitsivat, ja loput venäjäksi.
Terijoella oli Hynnisen mukaan kylä, josta kaikki suomalaiset eivät olleet ehtineet pakoon. ”Muutama perhe ja yksi vanhus”, hän kertoo.
Vanhuksen hän tapasi helmikuussa 1940 pihamaalla jotain kaivelemassa. Hynninen oli pilkallaan kysynyt, että tekeekö vaari jo kevättöitä. Tämä oli singonnut äkäisen vastauksen, jossa inkeriläisnuorukainen sai kuulla olevansa samanlainen punikki kuin venäläisetkin.
Suomalaispappi kuului radiosta
Terijoellakin elämä oli varsin rauhallista. Kerran Hynninen kertoo nähneensä suomalaisen sotilaskoneen. Rintamalta kiiri Terijoellekin se tieto, että taistelut ovat ankaria ja puna-armeija on kärsinyt kovia tappioita.
Kerran postitoimistossa käydessään Hynninen kuuli auki olleesta radiosta lähetyksen Suomesta.
– Postin henkilökunta ei puhetta ymmärtänyt. Lähetyksessä joku pastori puhui, kuinka isänmaa on suuressa vaarassa.
Se neuvostopropagandaan tottunutta Hynnistä hämmästytti, että Neuvostoliitosta pastori ei kuitenkaan sanonut huonoa sanaa.
Koko talvisodan ajan Hynninen toimi esikunnan puhelinkeskuksessa. Maaliskuun tullessa esikunnassa alettiin valmistella muuttoa lähemmäksi rintamaa, Viipurin suuntaan. Siirtoa ei kuitenkaan ehditty toteuttaa, sillä sota loppui.
Sen verran ulkona kansanarmeija oli tuossa vaiheessakin sotatapahtumista, että ainakaan sen esikunnan sotilaat eivät ehtineet etukäteen kuulla asiasta edes huhuja.
Kansanarmeijan taru päättyi
Vaikka Otto-Wille Kuusinen johti hallitustaan samalla paikkakunnalla, jossa Hynninen yhdisteli puheluita, ei tämä johtajaa koskaan päässyt näkemään.
Terijoen hallitus joutui Neuvostoliitossa sivuraiteelle jo sodan kestäessä, eikä kovin pitkään sodan jälkeen kestänyt Suomen kansanarmeijan tarukaan. Sen joukoille annettiin pian sodan päätyttyä puna-armeijan univormut ja kansanarmeijasta tehtiin neuvostoarmeijan 71. jalkaväkidivisioona.
Siinä joukossa Hynninenkin marssi myöhemmin Saksaa vastaan sotiessaan aina Rostockin länsipuolelle asti.
Sotavuosien päätyttyä Hynninen jatkoi opintojaan Leningradin yliopistossa, josta sitten tuli lopulta hänen työpaikkansakin. Hynninen tutki radioaaltoja yliopiston fysiikan osastossa.
Eläkkeelle hän jäi vasta kaksi vuotta sitten. Työkykyä ja voimia olisi riittänyt edelleenkin, mutta Hynninen halusi, että valtion vähiä palkkarahoja olisi voitu maksaa nuoremmille.
Pekka Mikkola
Juttu on julkaistu Kalevassa 4.6.2000. Se julkaistaan uudelleen talvisodan vuosipäivän vuoksi. Lauantaina 30.11.2019 tulee kuluneeksi 80 vuotta siitä, kun talvisota alkoi.
Edvard Hynninen sai marras-joulukuun vaihteessa 1939 osallistua kunniatehtävän suorittamiseen – sellaiseksi pataljoonan komentaja sitä kutsui. Tuolloin 18-vuotias opiskelijapoika kuului vasta perustetun Suomen kansanarmeijan siihen osastoon, joka ensimmäisenä ylitti Neuvostoliiton ja Suomen rajan idästä länteen ja tuli Kannakselle Kuokkalaan.
– Meille ilmoitettiin, että lähdemme vapauttamaan Suomen kansaa porvareista, kertoo Pietarissa asuva inkerinsuomalainen Hynninen yli 60 vuotta myöhemmin.
Suomen kansanarmeijan ensimmäiset joukot ylittivät rajan sen jälkeen kun puna-armeija oli jo mennyt edeltä. Lähtöpisteessä Leningradissa kansanarmeijalaiset oli varustettu oudolla vaatetuksella: nahkasaappailla ja paksulla, vähän kellertävällä verka-asulla.
Jälkeenpäin selvisi, että asut olivat Puolan armeijalta tavalla tai toisella saatuja univormuja. Ne kuitenkin ajoivat asiansa, kun kansanarmeijan soturien piti jollain tavoin erottua varsinaisista Neuvostoliiton puna-armeijan joukoista.
Koska kyseessä oli Suomen kansanarmeija, oli Hynnisenkin joukko-osasto koottu inkeriläisistä, muista suomalaisista ja karjalaisista. No, jos tarkkoja ollaan, olihan siellä gruusialaisia, ukrainalaisia ja venäläisiäkin. Näitä tarvittiin, jotta säädetty pääluku olisi saatu täyteen.
Joukon tehtävänä oli toimia viestipataljoonan esikuntakomppaniana.
Vapautettavat olivat lähteneet
Kun komppania saapui vapauttamaan ensimmäistä kohdettaan Kuokkalaa, vastassa oli hiljaisuus: tyhjät talot, ei missään yhtäkään ihmistä.
– Se oli meistä outoa, Hynninen muistelee.
Majoitustiloja oli tietysti mistä valita. Hynnisen joukko asettui pieneen valkoiseen huvilaan.
Ennen rajan ylitystä komppanian päällikkö oli lausunut sotureilleen monia varoituksen sanoja: puun latvoissa voi olla suomalaisia tarkka-ampujia, miinoja on luultavasti kaikkialla, mahdollisesti löytyvät ruokatarvikkeet ovat myrkytettyjä, niitä ei missään tapauksessa saa syödä.
Myrkytetyiksi päällikkö arvioi myös ne omenat, jotka olivat suomalaisasukkaiden lähtiessä jääneet huvilaan.
– Kahden päivän päästä komppanian päällikkö tuli vastaan tuollainen omena hampaissaan. Kielto loppui siihen paikkaan, Hynninen muistelee nauraen.
Vaikka edempänä Kannaksella samaan aikaan sodittiin, oli viestipataljoonan esikuntakomppanian elämä Kuokkalassa rauhallista. Sotilaat miettivät, mitä ihmettä he paikkakunnalla oikeastaan tekivät.
– Elimme vain siinä valkeassa talossa, eikä asia kuitenkaan sen enempää meitä huolettanut. Oli ruokaa ja oli katto pään päällä.
Aikansa kuluksi Hynninen lueskeli taloon jätettyjä Suomen Kuvalehtiä. Niistä hän löysi ihmeellisiä asioita, esimerkiksi kuvan, jossa Hitler esiintyi lasten ympäröimänä. Samanlaisia kuvia Hynninen oli siihen asti nähnyt Stalinista.
Puna-armeija ei ottanut todesta
Jos ei noussut uljaaseen lentoon Otto Ville Kuusisen johtama Terijoen hallitus, kovin näyttäviin urotekoihin ei yltänyt sen käsikassaraksi tarkoitettu kansanarmeijakaan. Armeijan iskukykyä kuvaa se, että osa sen miehistä ei ollut koskaan ampunut kiväärillä.
Oli komppanialla tietysti asianmukaiset yövartijat. Kerran kävi Hynnisen mukaan niin, että kun puna-armeijan osasto kulki yöllä Kuokkalan ohi rintaman suuntaan, se tapasi outoihin univormuihin pukeutuneen vartiomieskaksikon ja pidätti nämä.
Vaikka vartiomiehet olivat vakuuttaneet olevansa omia, selitys ei purrut. Vasta kun kansanarmeijalaisten komppanian päällikkö saapui paikalle, tilanne saatiin selvitettyä.
Kuokkalasta esikunta muutti jonkin ajan kuluttua Terijoen Rivieralle. Siellä kansanarmeijan sotilaat myös antoivat valan, suomeksi ne, jotka kielen hallitsivat, ja loput venäjäksi.
Terijoella oli Hynnisen mukaan kylä, josta kaikki suomalaiset eivät olleet ehtineet pakoon. ”Muutama perhe ja yksi vanhus”, hän kertoo.
Vanhuksen hän tapasi helmikuussa 1940 pihamaalla jotain kaivelemassa. Hynninen oli pilkallaan kysynyt, että tekeekö vaari jo kevättöitä. Tämä oli singonnut äkäisen vastauksen, jossa inkeriläisnuorukainen sai kuulla olevansa samanlainen punikki kuin venäläisetkin.
Suomalaispappi kuului radiosta
Terijoellakin elämä oli varsin rauhallista. Kerran Hynninen kertoo nähneensä suomalaisen sotilaskoneen. Rintamalta kiiri Terijoellekin se tieto, että taistelut ovat ankaria ja puna-armeija on kärsinyt kovia tappioita.
Kerran postitoimistossa käydessään Hynninen kuuli auki olleesta radiosta lähetyksen Suomesta.
– Postin henkilökunta ei puhetta ymmärtänyt. Lähetyksessä joku pastori puhui, kuinka isänmaa on suuressa vaarassa.
Se neuvostopropagandaan tottunutta Hynnistä hämmästytti, että Neuvostoliitosta pastori ei kuitenkaan sanonut huonoa sanaa.
Koko talvisodan ajan Hynninen toimi esikunnan puhelinkeskuksessa. Maaliskuun tullessa esikunnassa alettiin valmistella muuttoa lähemmäksi rintamaa, Viipurin suuntaan. Siirtoa ei kuitenkaan ehditty toteuttaa, sillä sota loppui.
Sen verran ulkona kansanarmeija oli tuossa vaiheessakin sotatapahtumista, että ainakaan sen esikunnan sotilaat eivät ehtineet etukäteen kuulla asiasta edes huhuja.
Kansanarmeijan taru päättyi
Vaikka Otto-Wille Kuusinen johti hallitustaan samalla paikkakunnalla, jossa Hynninen yhdisteli puheluita, ei tämä johtajaa koskaan päässyt näkemään.
Terijoen hallitus joutui Neuvostoliitossa sivuraiteelle jo sodan kestäessä, eikä kovin pitkään sodan jälkeen kestänyt Suomen kansanarmeijan tarukaan. Sen joukoille annettiin pian sodan päätyttyä puna-armeijan univormut ja kansanarmeijasta tehtiin neuvostoarmeijan 71. jalkaväkidivisioona.
Siinä joukossa Hynninenkin marssi myöhemmin Saksaa vastaan sotiessaan aina Rostockin länsipuolelle asti.
Sotavuosien päätyttyä Hynninen jatkoi opintojaan Leningradin yliopistossa, josta sitten tuli lopulta hänen työpaikkansakin. Hynninen tutki radioaaltoja yliopiston fysiikan osastossa.
Eläkkeelle hän jäi vasta kaksi vuotta sitten. Työkykyä ja voimia olisi riittänyt edelleenkin, mutta Hynninen halusi, että valtion vähiä palkkarahoja olisi voitu maksaa nuoremmille.
