Olisi mielenkiintoista tietää millaista porukkaa nämä karkurit olivat. Olivatko he kykenemättömiä mihinkään järkevään taistelutoimintaan, vai ihan päteviä kavereita joita ei kiinnostanut riskeerata omaa terveyttään (toki he sen tavallaan riskeerasivat myös karkuroinnilla)?
Karkureita ja karkuruutta oli monen tyyppistä. 1944 suurin ongelma oli, että joissakin (monessa) porukassa henki oli niin heikko, että joko (iso) osa taistelijoista irtautui jo ensimmäisen tiukemman paikan tullen tai sitten "koko" porukka vain hyytyi, eli pysytteli paikallaan passiivisena. Tässä kategoriassa karkuruus päättyi heti huollon tasalla, eli miehet "vain" välttelivät välitöntä hengenvaaraa ja palasivat sitten omaan porukkaansa. Joissakin osastoissa tämä toistui, toisissa ei. Jopa JPr:llä oli näitä ongelmia Kuuterselässä ja JP2:n komentaja majuri Hynninen joutui kysymään "tukilinjan" miehiltä "Missä olitte ---?" (
Niilo Lappalainen Kuuterselkäkin murtui 1993 s. 245). Tätä esiintyi koko sodan ajan kaikissa joukoissa, toisissa enemmän, toisissa vähemmän. Riitaoja Tuntemattomassa on yksi esimerkki tämän tyyppisestä käytöksestä.
Toinen juttu olivat sitten poliittisesti motivoituneet, jotka hyökkäysvaiheessa yleensä joko jäivät tulematta liikekannallepanon yhteydessä tai sitten loikkasivat linjojen yli tilaisuuden tullen. Tunnetuimpia ovat Pärmin porukan kommunistit, joiden tuominen rintamalle oli jo aikalaisten mielestä hölmöyttä, koska kyseessä olivat vannoutuneet kommunistit, jotka suorittivat vankeusrangaistusta poliittisesta toiminnastaan. Toinen tunnettu (ja laajamittainen) liike on Länsi-Lapin kieltäytymiset, joista täällä tunnetuin on Kallon kylä Kittilässä. Täällä karkurit jopa linnoittautuivat ja heidät piti hakea asevoimin pois metsästä. Saksalaiset huolestuivat toiminnasta niin paljon, että pyysivät lupaa siviiliväestön kontrolloimiseen omalla turvallisuuskoneistollaan (RSHA, Gestapo, Gefepo ja SS), mutta suomalaiset ilmoittivat huolehtivansa omasta siviiliväestöstään. Länsi-Lapissa toiminnan taustalla on korpikommunismia (hyökkäyssota Neuvostoliittoa vastaan nähtiin pahana), lestadiolaista herätysliikettä (pasifismi) ja talvisodan kokemuksia (Suomussalmella ja Kuhmossa taistellut 9.D kärsi raskaimmat tappiot talvisodan divisioonista ja JR 27 muodostettiin Kemissä Jokivarren miehistä). Tähän voidaan laskea myös uskonnollisin motiivein kieltäytyneet (näitä etenkin ruotsinkielisellä rannikolla).
Kolmas ovat sitten "varsinaiset" karkurit, eli ne, jotka etenkin 1944 lähtivät pakenemaan joukko-osastoistaan jonnekin Sisä-Suomeen. Ns. Saimaan-Divisioona oli juuri tätä sakkia, vaikkei tod.näk. koskaan täysivahvuinen, vaikka niin kesällä 1944 arveltiinkin. Tämä porukka voidaan jakaa niihin, jotka pelkäsivät niin paljon, että lähtivät juoksemaan ja niihin, jotka olivat niin rohkeita, että uskalsivat lähteä juoksemaan. Tästäkin sakista suuri osa pysähtyi tai pysäytettiin muutaman kymmenen kilometrin jälkeen, mutta osa pääsi Ruotsiin saakka. Tämä on kesällä 1944 kaikkein näkyvin ja ongelmallisin karkurien joukko.
Ensimmäinen ryhmä oli varmasti suurin ja siihen kyettiin vaikuttamaan kurin ja "hyvän joukko-osastohengen" avulla. Jälkimmäisellä tarkoitan sitä, että esim. Mustan nuolen ensimmäinen komentaja oli kuuluisa simputtaja, mutta ei saanut porukkaa toimimaan, kun taas Pärmi sai tiukalla, mutta asiallisella otteella hyviä tuloksia aikaan. Pärmiä seuraava komentaja taas ei onnistunut yhtä hyvin. "Kokkapuhe tepsii joskus paremmin kuin kattiruoska."
Toiseen ryhmään vaikuttaminen taas oli vaikeampaa, koska motiivit olivat niin syvän henkilökohtaisia (poliittinen tai uskonnollinen vakaumus).
Kolmas ryhmä taas lähti karkuun puhtaasti vihollisen ylivoiman edessä, henkensä säilyttääkseen. Tässä iso osa on nykykatsannon mukaan henkisesti ja sielullisesti järkkyneitä, jotka eivät "vastaa vapaalta", eli ovat syyntakeettomia. Osa taas laskee, että hengissäpysyminen on mahdotonta ja pakenee siksi.
Kesän 1944 kuolemanrangaistuksia (niputan kaikki aseenkäytöt yhteen) perusteltiin toisaalta kurin säilymisellä toisaalta pelotevaikutuksella. Sen vaikutuksista oltiin jo tuolloin montaa eri mieltä.
Moisalan ja Alasen Kun hyökkääjän tie suljettiin -teoksessa näkyi aika hyvin se, että aseenkäyttöä ei oikein hyväksytty, tosin ei karkuruuttakaan.
Nyt taidan taintua.
. Jossain käpykommarit osallistuivat myös maanpetokselliseen sabotaasitoimintaan.
