Nuo esimerkit mitä
@Vonka kirjoitti viestissä ranskalaisillla viivoilla ovat täsmälleen niitä mitkä minä jouduin kohtaamaan. Melkein tulee olo, että oletko ollut kärpäsenä katossa seuraamassa tilannetta.

Moni varmaan ajattelee miksi et heittänyt akkaa pihalle omasta talostasi. Olisin ehkä heittänytkin, jos Tiina ei olisi ollut raskaana. Raskaus oli lähellä päättyä keskenmenoon. Silloin yhdessä riidassa, kun Tiina yritti lyödä minua saksilla hän myös potki minua minkä pystyi. Tämä aiheutti istukan reunan repeämisen. Yöllä alkoi veren vuoto ja kun aamulla mentiin terveyskeskukseen lääkärin tähystäessä verta purskahti kohdusta paljon. Lääkäri oli varma keskenmenosta ja teki lähetteen sairaalaan kaavintaan. Sairaalassa ultrassa kaikki oli kumminkin ok istukan reunan repeämistä lukuun ottamatta. Tämäkin vain yksi esimerkki meidän suhteessa tapahtuneesta. Koko keissistä voisi kirjoitta vaikka kirjan, niin paljon kaikkia ehti pienessä ajassa alle vuodessa tapahtua.
Lupasin kirjoittaa kuinka minua on yritetty auttaa ja hoitaa. Nämä on sitten täysin yksilöllisiä kuinka eri ihmiset hoitoihin ja lääkkeisiin reagoi, mutta kerron omista kokemuksista ja ne ei tosiaankaan ole yks totuus.
Silloin aluksi, kun ekan kerran hain apua (terveyskeskus) sain sen lähetteen osastolle. Psykiatrisista osastoista on varmasti monenlaisia mielikuvia varmasti jokaisella. Itsellä on pelkästään positiivisia kokemuksia osastolla olosta ja siitä on ollut minun tapauksessa todella suuri hyöty. Olisinko edes hengissä enää. Osasto oli tällainen kevyempien tapauksien osasto, paljon esimerkiksi työuupuneita tai yleensäkin sellaisia joiden kanssa katsottiin vielä olevan jotakin tehtävissä. Tietysti sinne kaikenlaista tapausta mahtui ja ihmisiä ihan kaikista yhteiskunnan kerroksista ja ammateista.
Osastolla sinulle nimetään kaksi omaahoitajaa joiden kanssa käydään päivittäin keskusteluja. Kerran viikossa on hoitosuunnitelman päivitys tiimissä, jossa lääkäri, psykologi, psykiatri, sosiaalityöntekijä, osaston päähoitaja ja omahoitaja/t. Kerran viikossa myös lääkärin yksilö aika. Lääkehoitojen aloittaminen pystytään aloittamaan valvotusti osastolla ja tarvittaessa vaihtamaan, jos ei sovi. Yks mikä itselle ja monelle muulle tupakkimiehelle/naiselle oli tärkeä osa osastolla oloa, tupakkihuone. Siellä käytiin pitkiä keskusteluja toisien potilaiden kanssa ja sai vertaistukea. Tämän merkityksen myönsi hoitajatkin avoimesti.
Elikkä itsellä oli kolme osasto jaksoa tai melkein ne kaksi ekaa voisi laskea samaksi. Molemmilla kerroilla siellä saatiin mies nostettua totaaliselta pohjalta edes horjuville jaloille. Niin kuin sanoin jo aikaisemmassa viestissä suurin virhe omassa hoito historiassa on ehkä ollut hoitosuhteen katkeaminen liian aikaisin. Silloin kun tuli likan syntymä ja sen aiheuttamat hässäkät olisin tarvinnut ulkopuolista apua. Oma vikahan se oli, kun luulin olevani jaloillani ja lopetin hoitosuhteen. Lisäksi niihin aikoihin olisi ollut syytä aloittaa psykoterapia, mutta vastustin sitäkin monta vuotta. Olin vain niin korviani myöten täynnä koko asiaa, että asiasta viikottain puhuminen terapiassa ajatuksena ahdisti. Lisäksi väärät mielikuvat psykoterapaista vaikutti myös ("ei asiat jauhamalla parane"). Vasta toissa vuonna aloitin "pakotettuna" psykoterapian ja siitä on oikeasti ollut apua.
Lääke hoidoista minulla on pelkästään negatiivisiä tai neutraalia kokemuksia. Tämä on herkkä aihe, kun lääkkeiden vaikutukset todella yksilöllisiä. Minulla on kokeiltu varmaan yli kymmentä eri mielialalääkettä. Joitakin vuosia niitä söinkin, mutta en enää moneen vuoteen. Vaikutuksia ei joko huomannut tai sitten ne oli negatiivisiä. Niitä on muuten pakko syödä tai ainakin käydä ne ostamassa, muuten se tulkitaan hoidosta kieltäytymiseksi. Iso muovikassi niitä kaapissa. Onneksi ei enää tarvitse niitä ostaa.
Tällä hetkellä käytän satunnaisesti nukahtamislääkettä n. 30-60kpl vuosi. Käyttäisin enemmänkin, mutta niistä katoaa teho todella nopeasti ja pitää niiden teho pyrkiä säilyttämään, koska joissakin tilanteissa todella paljon apua. Diapamia menee n.30kpl vuoteen. Tämä kans sellainen mihin toleranssi kasvaa todella nopeasti. Hyvä lääke satunnais käytössä.
Minulla kokeiltiin myös sähköshokki hoitoa aikoinaan. Kolmen viikon aikana annettiin muistaakseni 10krt sähköä nukutuksessa. Vaste oli aluksi todella hyvä, mutta valitettavasti säilyi vain lyhyen aikaa. Jotkut ovat siitä saaneet pysyvän avun ja jotkut käyvät puolen vuoden välein ottamassa yhden ylläpito hoidon. Mitään negatiivista tästä hoidosta ei itselle ollut. Aluksi kyllä arvelutti, kun tiedot tästä hoidosta perustui
yksi lensi yli käenpesän elokuvaan.
Vuosien varrella olen käynyt eri mielenterveyshoitajilla keskustelemassa. Ne ovat valitettavasti olleet sellaista jaarittelua enemmänkin, mutta joskus apuakin ollut. Psykoterapian aloittaminen oli sitten käänne parempaan. Ei ole enää masennus jaksot pudottanut täysin toimintakykyä pois ja oppinut lukemaan ehkä itseään paremmin.
Psykoterapia loppuu nyt vuoden vaihteessa, kun eläkeläisille ei myönnetä tuettua terapiaa.
Paras konsti mitä olen jo yli 10v käyttänyt. Masennuskaudella tai jonkin asian painaessa mieltä, niin ettei pysty muuta ajattelemaan. Tämähän on ongelma varsinkin nukkumaan mennessä. Mietin intensiivisesti esimerkiksi miten toisenmaailman sodan kulku olisi muuttunut, jos Suomi olisi vallattu talvisodassa. Aina kun ajatus karkaa, niin pakottaa ajatuksen takaisin. Tämä ollut itselle tärkeä työkalu. Tälle on joku hieno termikin ja joku lääkäri tätä hieman muunnettuna minulle joskus esittikin. Olin vain sattumalta sen jo itse keskinyt.
Toinen mitä olen jonkin aikaa käyttänyt, jos ajatukset alkaa kiertämään liikaa kehää tai murehtii liikaa jotakin asiaa. Katsoo netfliksista jonkun hyvän sarjan tuotantokauden putkeen. Pakottaa aivoille muuta prosessoitavaa. Hyvä kirja ajaa saman asian, mutta vaikeampi aloittaa. Lukeminen muutenkin on vuosien varrella ollut iso henkireikä.
Liikunta olisi masennukseen yksi paras lääke, mutta sen aloittaminen tai ylläpitäminen masentuneena vaikeaa. Tähän pitäisi masennuksen hoidossa ehdottomasti yrittää panostaa, en kyllä vain tiedä miten. Minut psykoterapeutti sai innostumaan uudestaan liikkunnasta ja samalla tuli laitettua ruokavalio kuntoon. Pudotin alle puolessa vuodessa 15kg. Olen hoikkaa vartalo tyyppiä ja kaikki rasva oli kertynyt vatsan alueelle. Nyt paino 189/83kg ja olen tyytyväinen.
Yks mitä olen miettinyt mistä voisi olla apua/olisi voinut olla. Joku vertaistuki ryhmä.
Yleisesti ottaen ihan jokaisella meillä on murtumispiste ja sitä ei voi etukäteen tietää. Kaikki ei sitä joudu kokemaan, mutta jokaisella se on. Mielestäni PTSD toipuminen voi alkaa vasta, kun on itselle pystynyt myöntämään murtumisensa. Ainakin itsellä tämä otti lujille ja hidasti toipumista. Valitettavasti PTSD monta kertaa laukaisee ongelmien lumipallo efektin ja noidankehä valmis.
Joitakin ajatuksia vielä on, mutta kirjoitelen toisella kertaa.