Traumaperäinen stressihäiriö

[Pihatonttu]

Sanoisin että pahin altistava narsisti on joku lähiomainen.
Jompikumpi vanhemmista tai puoliso koska näiden narsistisen toiminnan syitä on vaikea hahmottaa.

Lisäisin listaan myös sisarukset, etenkin jos narsistinen sisarus on vanhempi ja/tai muulla tavalla ylivoimaisessa asemassa.

Perusteluja:

- Lapsen on käytännössä mahdoton irrottautua sairaalla tavalla narsistisen sisaruksen vaikutuksesta.
- Sisarus voi ulottaa toimintansa myös koulun, kaveripiirin ja muun lasten ja nuorten oman maailman sisään.
- Sisarkateuden ruokkimassa narsismissa on ihan omia ulottuvuuksiaan.
- Narsistisen sisaruksen lähellä selviäminen edellyttää ettei saa koskaan olla missään liian hyvä. Alisuoriutumisesta ja itsetorpedoinnista tulee selviytymiskeino.
- Sisarussuhteet ovat keskimäärin elämän pisimmät ihmissuhteet.

 

[Vonka]

Tässä kuvia Israelista, kun kahvila poksahti itsemurhapommittajan toimesta 90-luvulla. Oltiin kaverin kanssa juuri menossa ohi (otti nuo kuvat, työskenteli Magen David Adomissa eli Punaisen ristin vastineessa) ja olin mukana kanniskelemassa loukkaantuneita. Jotkin asiat vaan jää mieleen, muistan aina tuon tummatukkaisen naisen lattialla jälkimmäisessä kuvassa. Päällisin puolin OK...ja sitten näkee, että sillä on naula päässä....

Ei tuollaista asiaa unohda kovin helposti.

On se pirua. Oletan että luonteissamme on jotain samankaltaista suhteessa näihin elämän tapahtumiin mutta sikäli erilaista, että minä painan muistot jonnekin bunkkeriin ja panen lukon päälle etsien jo rauhaa. Sinä hakeudut ehkä edelleen paikkoihin, joissa ruman ja pahan elämys on mahdollisesti lähellä.

Yhteistä on ainakin Rudyard Kipling, jolta lyhensin ja muokkasin aikanaan yhden runon. Se on laajempi eikä sitä ole käännetty kokonaisena. Minun versioni:

Taistelun hieman tauottua
kun eversti ja majuri ovat kaatuneet
hevonen on haavoittunut
ja konekivääri on epäkunnossa
ottaa nuorin upseeri komennon¨
ja sanoo:
Pelataan peli loppuun asti.

Let´s play the game to the end.

 

[Pihatonttu]

Tässä kuvia..

Ei tuollaista asiaa unohda kovin helposti.

Onko kellään muulla niin, että joistain asioista tai tapahtumista ylivoimaisesti voimakkain muistikuva on haju?

 

[Sardaukar]

Onko kellään muulla niin, että joistain asioista tai tapahtumista ylivoimaisesti voimakkain muistikuva on haju?

On.

Pitkään aikaan en pystynyt syömään paistettua sianlihaa, kun sen tuoksu jotenkin muistutti palaneesta ihmislihasta.

 

[Vonka]

Onko kellään muulla niin, että joistain asioista tai tapahtumista ylivoimaisesti voimakkain muistikuva on haju?

Veren hajun muistaa kyllä, jos sitä joutuu haistelemaan paljon. Siinä on oma hajunsa, joka ei ole aivan sitä samaa kuin se, että joskus haistaa pikkuisen aldehydiä nokasssaan. Sitä on vaikea selittää.

Mitä posttraumaattisuuteen tulee, tälle tarkastelulleni ei taaskaan ole mitään valmista mallia, mutta ajattelen seuraavaa.

Oletetaan, että henkilöt X ja Y ovat kriisialueella, ja painostavalla viikolla posen viereen tulee israelilaisten tarkoituksella ampumia 150-millisiä ja pelkäät täysosumaa. Kumpaankin se vaikutti hyvin vähän eikä mitenkään toimintakykyyn. Sitten siviilirakennuksesta, jossa on ollut tuttu kauppa, löytyy sinne piiloutunut perhe tuhoutuneesta asunnosta, paineaaltojen ja sirpaleiden repimänä. Veren ja eritteiden haju on huumaava. Rauhanturvaaja X ottaa muina miehinä valokuvia, ja Y poistuu heti vilkaistuaan sisään.

Viikon kuluttua siihen asti loistavasti ja lujahermoisesti palvellut Y ottaa kielletyt kännit ja menee pahasti överiksi. Hän menee pihalle ja ampuu sarjan jonnekin aavikolle huutaen että saatanan mulkut. Hänen palvelunsa keskeytetään ja hänet lähetetään maitojunalla pois. Neljä vuotta myöhemmin hänellä on ihmissuhteissa vaikeuksia ja pieniä taloushuolia, opinnot eivät etene. Eräänä iltana humalassa ollessaan hän ampuu itsensä. X on hautajaisissa. Hän valmistuu yliopistosta ja elelee ihmisiksi. Viina ei ole ongelma.

Toinen tapaus. Henkilö Z joutuu tappamaan itsepuolustus- ja hätävarjelutilanteessa. Samalla hän mitä todennäköisimin pelastaa kaksi toveriaan varmalta kuolemalta. Puoli vuotta hän on löysässä hirressä, koska kaikenlaista tutkintaa ja kuulemista tulee. Sitten tapahtumien todetaan menneen oikein, ja kaikkien perse on teknisesti pelastettu. Z muistaa ammutun katseen ja sen, että mies nytkähteli kun henki pakeni. Jotain muistikuvia on hämmentyneestä katseesta ja jostain äännähdyksestä. Kaikki sanovat, että ei ollut vaihtoehtoa. Kotiin palattuaan Z elää syyllisyyden kanssa, koska tappaminen on siitä pirua, että siinä viedään toiselta sekin vähä mitä kenelläkään koskaan on. Tuntuu että mikään ei enää ole hyvin. Hän kykenee kuitenkin kantamaan asian ja hyväksymään sen hiljaa niin kuin on kantanut paljon muutakin.

Kolmas tapaus. Henkilö W on mainio kaveri, mutta hänelle ei viina sovi. Hän ottaakin hyvin harvoin, mutta aina samalla tuloksella. Jotain sattuu. Hänen pikkulapsensa hukkuu kylpyammeeseen, koska isä on kännissä ja torkahtaa vaikka piti valvoa. Henkilö W räpiköi elämässä aikansa ja elää kurjaa elämää mutta koska hänellä ovat periaatteessa terveet elämänvaistot, hän ei saa itseään tapetuksi vaan toivoo pelastusta, jota ei tule ja torjuu kaiken pelastuksen, jota ei silloinkaan tule, ja hän elää kaksi vuosikymmentä hirveässä helvetissä ennen kuin kuolee viinasairauteen yksinäisenä ja kaikkien hylkäämänä.

Neljä miestä, X ja Z selviävät kohtuullisen hyvin. Miksi?

 

[baikal]

Onko kellään muulla niin, että joistain asioista tai tapahtumista ylivoimaisesti voimakkain muistikuva on haju?

On ja eräs tietty syksyinen tuoksu laukaisee aivan ehdoitta ikävän tunteen. Se on laantunut, kun sen jo nyt ymmärtää ja älyää, mutta pitkään se vaivasi voimalla.

 

[Pihatonttu]

Neljä miestä, X ja Z selviävät kohtuullisen hyvin. Miksi?

Mä kirjoitin muutaman pitkähkön lärpätyksen siihen ketjuun, missä tämä aihe tuli aiheenvierustana esille. Poistin ne, kun ylläpito kehotti palaamaan aiheeseen.

Otin ne kuitenkin ittelleni talteen, koska teki mieli kirjoittaa / miettiä asia kokonaisuutena vähän pidemmälle. Sivuan niissä syitä ja kehityskulkuja aika paljon, mutta paljon teoreettisemmasta suunnasta kuin täällä tähän asti.

Laitan ne jossain välissä tänne. Ja luultavasti myös kirjoitan sen kokonaisuuden valmiiksi.

Pitkä teoretisoiva diipadaapa on kokemuksellisen keskustelun seassa kuitenkin aika helposti melkoinen keskusteluntappaja, joten mätä sitä tänne ihan vielä. Yhden ydinasian voin kuitenkin tunkea jo tähän:

Emootiot (biologisesti koetut ja ilmaistut affektit) koetaan aina. Sosiaalisesti, fyysisesti ja/tai psykologisesti selviäminen voi vaatia sitä, että tunteet (sosiaalisesti koetut, ilmaistut ja välittyvät affektit) tukahdutetaan tilanteessa ja jälkitilanteissa. Sen jälkeen on vähän kuin ihmisen sisin kulkisi samaan aikaan kahta eri reittiä. Ja se ei oikein onnistu. Eteneminen alkaa onnistua kun molemmat jalat palaavat samalle polulle.

Tohon sun kysymykseen on monia vastauksia ja kaikki ne pyörivät jotenkin ton teeman ympärillä.

 

[baikal]

Mitään mustavalkoista Totuutta ei näissä kysymyksissä olekaan. Ihmiset ovat erilaisia keskenään ja kokemuksetkin ovat erilaisia. Joku kokemus jossain kehitysvaiheessa "tappaa" jätkän, kymmenen vuotta myöhemmin sama kokemus ei -tappaisi-.

Ihmisen psyykelle näyttäisi olevan myönteistä tietty joustavuus. Elon tiellä pitää elää läpi tietyt kehitystehtävät, jos ne jäävät ns. väliin tai vaiheeseen, se ei ole hyväksi. Traumaattinen asia pitänee ottaa tällaisena -kehitystehtävänä-, oletan.

Saksalaiskomentajan tokaisu 2. ms:n ajalta on myös validi: älkää rypekö, tapelkaa. Ei pidä liikaa juuttua mihinkään vaan nokka on reippaasti käännettävä kohti uusia pettymyksiä ja traumaattisiakin kokemuksia.

Jotta saisimme mittamme täytenä ja voisimme wanhoina luopua elämästä kylliksi saaneina. Kukaan ei luvannut meille elämää, joka tulisi olemaan silkkaa ruusuilla ja amarylliksilla tanssia. Ei, vaan jo ensirääkäisyn sisäänvetovaiheessa -60-luvulla pikku-baikal-reppana veti sisäänsä radioaktiivisia hiukkasia, kiitos suurvaltojen tolloilu. Ja siitä se lähti ja tänne on tultu. Monta ihanaa ja kaunista asiaa olen kokenut, mutta olen kokenut myös sellaista rumuutta, josta olen suht avoimesti puhunut vain niiden kanssa, joilla on tasan samoja kokemuksia. Kannattiko vetää tänne asti: en vaihtaisi sekuntiakaan pois. En edes rumimpia kokemuksia. Minusta tuli Minä ja kaikki on pitänyt siis elää.

 

[KorpiSISSI]

Mitään mustavalkoista Totuutta ei näissä kysymyksissä olekaan. Ihmiset ovat erilaisia keskenään ja kokemuksetkin ovat erilaisia. Joku kokemus jossain kehitysvaiheessa "tappaa" jätkän, kymmenen vuotta myöhemmin sama kokemus ei -tappaisi-.

Ihmisen psyykelle näyttäisi olevan myönteistä tietty joustavuus. Elon tiellä pitää elää läpi tietyt kehitystehtävät, jos ne jäävät ns. väliin tai vaiheeseen, se ei ole hyväksi. Traumaattinen asia pitänee ottaa tällaisena -kehitystehtävänä-, oletan.

Saksalaiskomentajan tokaisu 2. ms:n ajalta on myös validi: älkää rypekö, tapelkaa. Ei pidä liikaa juuttua mihinkään vaan nokka on reippaasti käännettävä kohti uusia pettymyksiä ja traumaattisiakin kokemuksia.

Jotta saisimme mittamme täytenä ja voisimme wanhoina luopua elämästä kylliksi saaneina. Kukaan ei luvannut meille elämää, joka tulisi olemaan silkkaa ruusuilla ja amarylliksilla tanssia. Ei, vaan jo ensirääkäisyn sisäänvetovaiheessa -60-luvulla pikku-baikal-reppana veti sisäänsä radioaktiivisia hiukkasia, kiitos suurvaltojen tolloilu. Ja siitä se lähti ja tänne on tultu. Monta ihanaa ja kaunista asiaa olen kokenut, mutta olen kokenut myös sellaista rumuutta, josta olen suht avoimesti puhunut vain niiden kanssa, joilla on tasan samoja kokemuksia. Kannattiko vetää tänne asti: en vaihtaisi sekuntiakaan pois. En edes rumimpia kokemuksia. Minusta tuli Minä ja kaikki on pitänyt siis elää.

Ensi rääkäisyssäkin voi aistia kuoleman läsnäolon. Sitä voi kantaa läpi elämänsä. Käsittelemättömät asiat purkautuvat hallitsemattomasti tunnekuohuina eikä itse edes tiedosta mistä tämä johtuu. Toki niitä voi turruttaa tilapäisesti päihteellä ja holistisella työ- ja tekmiskeskeisyydellä. Pysyvämpää syntyy vasta käsittelemällä. Syyllisyys kulkee sielussa vaikka järki ymmärtää syyttömyyden. Omaan syntymäänsä ei voi vaikuttaa, mutta itsensä syyllistämisen ja syyllisyyksien kantamista pystyy lieventämään, kun oppii käsittelemään negatiivisimmatkin asiat. Minulla se kesti yli 50 vuotta. Syntymässä koettu kuolema on aina läsnä ja siitä tulee elämän kumppani. Uhriutuminen on alku itsensä kieltämiselle, oman olemassaolon kyseenalaistaminen vie synkille vesille. Elämän ymmärrys on sen tarkoitus, eikä kaikkea ole pakko ymmärtää. Minusta tulee minä, kun oivallan itsekkyyden ja minuuden eron. Olen, siis elän ja olen elänyt. Kaikki elämän varrella koettu on merkityksellistä. Muutenhan ei nykytilaa ole.

 

[Pihatonttu]

1. Mitään mustavalkoista Totuutta ei näissä kysymyksissä olekaan. Ihmiset ovat erilaisia keskenään ja kokemuksetkin ovat erilaisia.

2. Ihmisen psyykelle näyttäisi olevan myönteistä tietty joustavuus.

3. ...älkää rypekö, tapelkaa.

4.suht avoimesti puhunut vain niiden kanssa, joilla on tasan samoja kokemuksia.

1. Sellainen vastaväite, että substanssin tasolla on miljoona totuutta, mutta silti asialla saattaa olla noin yksi aika yleispätevä dynamiikka.

Ihminen keskittyy kuitenkin suuressa viisaudessaan usein sisältöön eikö prosessiin. Ja jos kaikki ratkaisut ovat tavalla tai toisella prosessuaalisia, niin mikään määrä sisällön vatvomista ei vie eteenpäin.

Prosessinkaan vatvominen ei auta ellei tee.

2. Ja kokonaiskuvan tajuaminen lisää tuota joustavuutta.

Kokonaisuuden sisäisiä kitkoja pois leikkaavat työkalut lisäävät joustavuutta lisää.

Erityisen hyödyllisiä ovat usein umpikujantunnistustyökalut.

3. Eli: substanssista dynamiikkaan, toimikaa!

4. Joissain asioissa mikään määrä tietoa tai ymmärrystä ei voi korvata kokemusta. Eikä asiaa voi jakaa jos se ei mene perille.

 

[Vonka]

On ja eräs tietty syksyinen tuoksu laukaisee aivan ehdoitta ikävän tunteen. Se on laantunut, kun sen jo nyt ymmärtää ja älyää, mutta pitkään se vaivasi voimalla.

Minulla oli tapana vielä 20 vuotta sitten käydä kerran vuodessa vetämässä pää täyteen paikallisessa, ja se tapahtui toukokuun puolivälissä. Vaimo kysyikin, että miksi raittiin miehen pitää ratketa aina samaan aikaan. Se herätti. En ollut tajunnutkaan.

Mä kirjoitin muutaman pitkähkön lärpätyksen siihen ketjuun, missä tämä aihe tuli aiheenvierustana esille. Poistin ne, kun ylläpito kehotti palaamaan aiheeseen.

Otin ne kuitenkin ittelleni talteen, koska teki mieli kirjoittaa / miettiä asia kokonaisuutena vähän pidemmälle. Sivuan niissä syitä ja kehityskulkuja aika paljon, mutta paljon teoreettisemmasta suunnasta kuin täällä tähän asti.
.

Kyllä minua ainakin teoreettinen lähestymistapa kiinnostaa. Havainnollistaminen auttaa sellaista lukijaa, joka ei tunne käsitteistöä. Se että lukija ei tunne paradigmoja, ei merkitse. Se toki merkitsee ymmärtääkö hän lainkaan. Suuntaukset määräävät joka tapauksessa liikaa, mitä, miten ja millä tavalla asioita kysytään. Elämä on kirjavampi. Joskus taide näyttää asioita tiedettä enemmän. Ehkä siksi, että ollakseen tiedettä, jotkut ihmiskohtalo pitäisi kyetä kuin kokeena uusimaan laboratoriossa. Ei se niin mene. Silti tiettyjä samoja kaavoja näkyy ja niissä on vahvoja poikkeuksia.

Minulla ei ole mitään opittua teoriaa juuri tästä asiasta. Olen joskus suorittanut muutaman opintoviikon psykologiassa ja pari kurssia erityispedagogiassa ja aikuiskasvatuksessa. Siinä kaikki siltä alalta. Ei sillä pitkälle pötki, etenkin kun lintsasin ja kopioin kavereilta muistiinpanot. Mutta olen lukenut autodidaktisesti behavioristien teorioita tiukasta psykasta ja analyyttiselta puolelta Jungia, Freudia ja jopa Alice Milleriä. Luen kuin jätemylly: ihan kaikkea Tintin seikkailuista keskiajan historiaan.

Yhden ajatuksen mukaan vain temperamentti on täysin synnynnäistä. Luonne on osaksi ja persoonallisuus kokonaan opittua. Luonne voi olla vahva ja kova, vaatimukset itselle ja muille sitten ankaria, tai luonne voi olla hyvin pehmeä ja siinä on muutamia kovia kohtia peittämään alleen suuren herkkyyden. Se on hämäävää, ainakin sotilasasioissa. Lapsuus merkitsee paljon. Äitinsä silmäterä ja hemmoteltu lapsi voi olla se, joka ei kestä elämää kunnolla ja toisaalta nujerrettu ja hylätty voi hänkin mennä sekaisin yhdestä suuresta pettymyksestä, vaikka rakkaudenpettymyksestä. Hän voi kyllä kestää sodan aian erinomaisesti.

Periaatteessa tavallinen terveen itsetunnon omaava on varmaan tasapäisin ja turvallisin valinta aineksena, mutta siitäkään ei voi olla varma.

Loukatuista ja hävistyistä voi tulla erinomaisia sotilaita, sillä sotahan ei ainakaan tavalliselle sotilaalle muuta tarjoa, ja sota on laillistettu mielisairaus, jossa nöyryytyksiin tottuneet pärjäävät oikein hyvin. Kun ajattelee, että vielä 1920-luvulla lapset kasvatettiin nöyryyttämällä ja kurittamalla, joistakin heistä tuli sodassa kestäviä ja raakoja. Samaa he jatkoivat siviilissäkin, eikä heidän kohdallaan sota tehnyt mitään rauhansopimuksia. Tänään pojat ovat joko heitteillä tai vanhempiensa projektioiden kohteena. Miten paljon he kestävät, kun yhden humauksen jälkeen puun oksalta katsookin kaverin silmä ja aidan taa kannetaan vastaan ja kiveksiin ammuttuja ja joku istuu maassa tuijotellen irronnutta kättään?

Selviytymisen näen olevan jopa sattumasta kiinni. Oletetaan että kaveri hakee apua liialliseen päihteidenkäyttöön ja samalla omasta tahdostaan lähtee tuettuna perkaamaan koko vyyhtiä taaksepäin ja löytää polun eteenpäin. Ikä merkitsee. Jos on kehityspsykologisesti jo aikuinen pahimman stressin tullessa, kestää ehkä vähän paremmin. Viljam Pylkäs kertoi ennen kuolemaansa televisiohaastattelussa käyttäneensä sodan jälkeen rauhoittavia saadakseen unta. Muutaman vuoden se kesti ennen kuin hän tajusi, että oli rauha, ettei enää. Joku kesällä 1944 20-vuotta täyttänyt jääkäri saattoi ottaa viimeisenä syksynä kotiuttamisryypyn Rovaniemen viinakaupan luona ja olla jo olympiakesänä Mankkaan metsissä omissa olympialaisissaan.

Perinnöllisyys merkitsee ihmismielen asioissa minulle vähemmän kuin monille, koska olen seurannut isoja lapsiperheitä samanlaisista kurjista oloista ja nähnyt niin yksilöllisiä tarinoita. Vuosia sitten eräs lääkärituttavani hehkui, kun geeniajattelu tuli muotiin, että se selittää ihan kaiken. Jos lihavilla vanhemmilla oli lihavia lapsia, se selittyi geenillä. Kuitenkin lihavilla oli tutkitusti myös enemmän lihavia lemmikkieläimiä kuin muilla. Miten siitä geeni osoitettiin?

 

[Pihatonttu]

1. Havainnollistaminen auttaa sellaista lukijaa, joka ei tunne käsitteistöä.

2. Joskus taide näyttää asioita tiedettä enemmän.

3. Minulla ei ole mitään opittua teoriaa juuri tästä asiasta.

4. Luen kuin jätemylly: ihan kaikkea...

5. Yhden ajatuksen mukaan vain temperamentti on täysin synnynnäistä. Luonne on osaksi ja persoonallisuus kokonaan opittua.

6. ...herkkyyden. Se on hämäävää, ainakin sotilasasioissa.

7. Periaatteessa tavallinen terveen itsetunnon omaava on varmaan tasapäisin ja turvallisin valinta aineksena, mutta siitäkään ei voi olla varma.

8. Loukatuista ja hävistyistä voi tulla erinomaisia sotilaita

9. Selviytymisen näen olevan jopa sattumasta kiinni.

10. Oletetaan että kaveri hakee apua liialliseen päihteidenkäyttöön ja samalla omasta tahdostaan lähtee tuettuna perkaamaan koko vyyhtiä taaksepäin ja löytää polun eteenpäin. Ikä merkitsee. Jos on kehityspsykologisesti jo aikuinen pahimman stressin tullessa, kestää ehkä vähän paremmin.

1. Musta tuntuu että se auttaa kaikkia.

Jos ei pysty sanomaan jotain asiaa vertauskuvien avulla, niin ei luultavasti ole tajunnut sitä. Sen voi toki tietää ilman tajuamista, mutta sillä nyt ei ole kovin isoa arvoa.

2. Tottakai. Taiteella on enemmän vapauksia ja hyvässä taiteessa on lähes aina piilossa tiede.

3. Mulla on oma. Se ammentaa tieteistä, mutta kävelee niistä altaista kokemuksellisuuden ja epäortodoksisen yhdistelyn maailmoihin.

4. Sama vika.

5. Toi on osin määrittelykysymys.

Jos/kun temperamentti määritellään biologisesti määräytyväksi osaksi persoonallisuudesta, niin silloin perinnöllisyyden rooli on iso, mutta ei ainoa. Paitsi jos ei-perinnöllinen biologinen määritellään perinnölliseksi ja/tai suljetaan pois.

6. Herkkyys on hämäävä asia jos sitä käsitellään epärealistisen kapea-alaisesti. Herkkyys voi olla:
- Vaurioalttiutta.
- Havainto- ja/tai mittatarkkuutta.
- Logiikan tarkkuutta.
- Intuition tarkkuutta.
- Hajanaisuuden ohi/yli hahmottamista. (≈Systematisointikykyä.)
- Adaptiivisuutta.
- Tilannekuvataitoja.
- Sosioemotionaalista kyvykkyyttä.
- Kykyä skaalautuvaan, jopa vapaasti skaalautuvaan prosessointiin.
- Kehitettyjä taitoja.
- Toipumiskykyä.
- Sensorista tarkkuutta
- Kinesteettistä tarkkuutta
ja tuhatta muuta asiaa.

Niissä ympäristöissä, joissa kuolleisuusprosentit ovat hyvin korkeita, liikkuu joskus juttuja, joita kukaan ei halua kertoa ääneen kuin enintään kauttarantain.

Joku tuntuu valpastuvan kun siihen ei vielä ole aihetta, reagoivan ennen kuin se asia alkaa, johon reagoidaan, taitavan tarpeen vaatiessa sitä mitä ei osaa, ottavan paikan ennen kuin se aukeaa. Asiasta ei oikein haluta puhua, mutta juuri siihen porukkaan menijötä riittäisi.

Tuommoinen on aika erilaista herkkyyttä kuin joku drama queen -mimosamaisuus.

7. Eri asioihin ja olosuhteisiin sopii erilainen ihminen.

Äärimmäisistä asioista selviävät usein parhaiten ääripäissä olevat vaikka olisivat päinvastaisissa ääripäissä.

8. Jos katsoo sitä, että millaista henkistä rakennetta jotkin erikoisjoukot hakevat niin "usein rikottu, mutta aina korjautunut" näyttäisi olevan aika haluttu luokka.

Pahimmissa olosuhteissa jokainen hajoaa, mutta harva kasaa itsensä ja jatkaa eteenpäin.

9. Joku puhuu sattumasta, toinen tuurista, kolmas johdatuksesta, neljäs on sitä mieltä että asiat on määrätty etukäteen.

"Kaikki on ittestä kiinni" -kuvitelmassa roikkuminen tarkoittaa usein ettei ole ollut lähelläkään kun tunkio osuu tuulettimeen.

10. Totta.

Se, millaiselle älylliselle tasolle ihminen eläessään kehittyy, näyttäisi ainakin tilastollisesti olevan kääntäen verrannollinen seksuaaliseen ja biologiseen varhaiskypsyyteen.

Varhaiskypsillä voimakkaan kehityksen vaihe päättyy aiemmin. Myöhäiskypsillä se jatkuu ja jatkuu ja jatkuu...

Kehityspsykologinen kypsyminen on kiinni sekä hormoneista että - paradoksaalisesti - henkisestä kypsyydestä.

Molemmat kognitiiviset ääripäät ovat sekä ympäristöönsä nähden että sisäisesti epätahtisia. Kalenterin mukaa 19, hormonaalisesti 15, älykkyysikä 35, tunne-elämän kehitysvaihe 14-vuotiaan tasolla ja sosiaalisesti näiden seurauksena lähinnä eri planeetalla kuin ikätoverit ei ole helppoa sen enempää koneistolle kuin sille epätahtiselle rattaallekaan.

Sinänsä harmi, koska joskus noissa uinuu aikamoinen potentiaali.

Päihteillä ihmiset voidaan sitten tasatahdistaa. Kun kaikista tulee itsekeskeisiä kuolaavia idiootteja, niin kaikki ovat samalla viivalla - paitsi se, jonka rahoilla pää saatiin täyteen.

 

[baikal]

8. Jos katsoo sitä, että millaista henkistä rakennetta jotkin erikoisjoukot hakevat niin "usein rikottu, mutta aina korjautunut" näyttäisi olevan aika haluttu luokka

Aivan. Ja kysymyssarja ei ole pelkästään: onko äitisi hyvä ihminen? Pelaatko sählyä? Onko sinulla siniset silmät? "usein rikottu, aina korjautunut" on yleensä Selviytyjä. Ja on valmis tekemään hmmm. kaikenlaista, jotta selviytyy. Mutta omaa myös mekanismin, josta pumpata voimaa ja keinoja selviämiseen.

 

[Sardaukar]

Aivan. Ja kysymyssarja ei ole pelkästään: onko äitisi hyvä ihminen? Pelaatko sählyä? Onko sinulla siniset silmät? "usein rikottu, aina korjautunut" on yleensä Selviytyjä. Ja on valmis tekemään hmmm. kaikenlaista, jotta selviytyy. Mutta omaa myös mekanismin, josta pumpata voimaa ja keinoja selviämiseen.

On myös ulkomailla tutkittu, että 2% ammattisotilaiksi hakeutuvista omaa psykopaattisia/sosiopaattisia taipumuksia. Heillä on myös erityisesti taipumusta hakeutua erikoisjoukkoihin.

Tämä ei enää ole vitsi siinä vaiheessa:

"Kylmä luonne ja piittaamattomuus toisten tunteista on jokaiselle suomalaiselle hyödyllinen asia."

Hyvää luettavaa myös: https://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/97238/SM628.pdf?sequence=2 miten ammattisotilaskoulutuksessa tärkeä osa on ns. "piilo-oppimisella". Jos varsinainen opetussuunnitelma ja "piilo-oppiminen" ovat ristiriidassa, jälkimmäinen voittaa.

 

[Vonka]

8. Jos katsoo sitä, että millaista henkistä rakennetta jotkin erikoisjoukot hakevat niin "usein rikottu, mutta aina korjautunut" näyttäisi olevan aika haluttu luokka.

Pahimmissa olosuhteissa jokainen hajoaa, mutta harva kasaa itsensä ja jatkaa eteenpäin.

"usein rikottu, aina korjautunut" on yleensä Selviytyjä. Ja on valmis tekemään hmmm. kaikenlaista, jotta selviytyy. Mutta omaa myös mekanismin, josta pumpata voimaa ja keinoja selviämiseen.

Olen tuon määritelmän mukaan henkisesti erikoisjoukkoainesta. Reaalisesti tässä iässä olen parhaimmillanikin esikunnan hanslankari.

Minusta tulee minä, kun oivallan itsekkyyden ja minuuden eron. Olen, siis elän ja olen elänyt. Kaikki elämän varrella koettu on merkityksellistä. Muutenhan ei nykytilaa ole.

Kerron oman elämisen filosofiani ja mitä olen hissukseen toteuttanut.

Minulle tärkeintä mustimpana hetkenä ja omien voimien tullessa finaaliin oli hyväksyä rajallisuuteni ja rikkinäisyyteni. Jos kerran omilla liikkeilläni ja "ylivahvana särmänä" olin mestaroinut itseni eksyksiin, tarvitsin järkevämmän kompassin ja kartan. Aloin hissukseen vahvistaa näkemystä siitä, että saisin langan päästä kiinni, kun ymmärtäisin lakata pään seinään puskemista ja vaikeiden asioiden jäkittämistä ja kieltämistä. Mutta jotta tähän kykenisin, oli selvästi saatava irti riistäytynyt ja vääriin suuntiin poukkoileva tahdonvoima sopusointuun sen maailman ja luonnon kanssa, missä eletään.

Olin tehnyt kahta hommaa ja lisäksi ottanut jojo- ja huoltovastuita urheilun parissa vuosia. Vaimo oli henkisesti pannut jo siirtolistalle vaikka piti siitä, että rahaa tuli. En minä tee mitään burnouteja. Minä kestän yhden viiden, kuuden vuoden rumban vaikka päälläni seisten, ajattelin. Ja kun se lähestyi, pudotin työkaluja nopeasti ja aloin vääpeliksi. Tarvitsen huoltotauon. Aloin miettiä elämää ikään kuin keski-ikäisen pyykiltä. Ensimmäinen oivallus oli käsittämätön ja tuhoisa omavoimaisuuteni ja sen myötä pakostakin syntyvä kapea näkökulma kaikkeen. Etsin toisen soturin. Vanhat kummitukset lapsuudesta, nuoruudesta kävin läpi luotettavan ja paljon kokeneen aseveljen, todellisen erikoisjoukkomiehen kanssa. Jos olisin antanut hänelle euron ja hän olisi antanut minulle euron, meillä olisi kummallakin ollut yksi euro. Nyt meillä oli molemmilla kaksi tukevaa kokemusta. Molemmat kykenevät pitämään sisällään sen, mikä on luottamuksella puhuttu. Tällaisen kaverin saaminen on kultaa.

Siinä oli hyvin tinkimätöntä tarkastelua mutta ei mitään itsepiiskaamista. Ihan miesten tylyä mutta konstailematonta kerrontaa ilman häpeää. Koska molemmat tiesivät. Siinä on se koko homman ydin, tuo outo luottamus, jota ilman tuota kokemusta koulutettu ei voi nopalla aikataululla tarjota. Ehkä vuosien mittaan voisi.

Aloin tarkastella omaa ajattelutapaani. Miksi näin maailman kuten näin? Mitkä tekijät olivat vaikuttaneet? Miksi mielessäni pyöri aavemainen kirkkaan looginen mutta nihilistinen elämänkatsomus, joka sekin oli harhaa? Mikä oli tehnyt minut itsekkääksi ja ennen kaikkea, miksi rationaalisuus oli niin vahva suojakeino. Miksi kielsin tunne-elämän ja ainoa tunne oli kevyt kenttä-ärtymys? Solipsismia minulla ei ole. En koe olevani tässä maailmankaikeudessa tärkeä eikä loppuni ole maailmanloppu. Me olemme yksi karhun henkäys pakkasessa.

Itsekkyys olikin enemmän traumojansa kantavan perheen vetojuhdan näköalattomuutta ja sitä, että vaikka antaa paidan päältään toisille, on silti omassa kuoressaan piilossa kuin sumuttava lohikäärme.

Piti yrittää kasvaa pojasta mieheksi ja hyväksyä omat tarpeensa ja toiveensa. Pelkkä yliminä, siis se, että on yliminältään 80-vuotias ääriortodoksi, ja muuten tunne-elämältään 14, ei oikein toimi. Minuudella on ahdasta. Minuus edellyttää sitä, että myös se lapsi, joka on jossain syvällä päämme sisällä, pääsee mukaan. Mitä muuta moottoripyöräily, kalastus tai vuorikiipeilytempaukseni olivat kuin leikkiä. Arthur Schiller sanoi, että vain leikkiessään ihminen on ihminen. Hän tiesi mistä puhui.

Kasvatin kuntoa, aloin hiljalleen tehdä asioita, joista pidin ja huomasin että hyväksyin muut ihmiset helpommin. Tulin seurallisemmaksi. Aloin olla vähemmän varautunut.

Sen jälkeen päätin antaa itselleni anteeksi ja samalla kaikille muille, jos vaikka jotain kaunaa oli päässyt nuppiluun sopukoihin kertymään. Ainahan sitä. Jos minulla oli selvittämättömiä asioita, joissa olin ollut itse väärässä kokosin luontoni ja menin selvittämään ja aidosti pahoillani. Se oli sitten toisten asia, hyväksyikö vai hylkäsikö. Yllättävän moni tarttui lapaan ja alkoi uusi ystävyys.

Nyt pyrin säilyttämään sen, mitä olen löytänyt ottamalla elämän kuin intiaani ja hyväksymään tosiasiat heti. Täydellistä ei tästä hommasta tietenkään tule, mutta matkalla ollaan kuin Bernsteinin sosialismi. Tänään on hyvä päivä elää. Ja ennen taistelua voin sanoa hyväntuulisena kuin leffan Chief Little Big Hornissa. että tänään on hyvä päivä kuolla.

Tämän enempää en tiedäkään.

 

[Pihatonttu]

"usein rikottu, aina korjautunut" on yleensä Selviytyjä. Ja on valmis tekemään hmmm. kaikenlaista, jotta selviytyy. Mutta omaa myös mekanismin, josta pumpata voimaa ja keinoja selviämiseen.

Noissa on seassa paljon todella herkkiä tyyppejä. Ei mitään "huomatkaa mun tunteet" herkkyyttä vaan "huomaan kaiken, myös omasta itsestäni" -tyyppistä herkkyyttä.

On myös ulkomailla tutkittu, että 2% ammattisotilaiksi hakeutuvista omaa psykopaattisia/sosiopaattisia taipumuksia. Heillä on myös erityisesti taipumusta hakeutua erikoisjoukkoihin.

Lääkäreiksi, mielureiksi, psykologeiksi ja psykiatreiksi, poliiseiksi, vanginvartijoiksi...

Sairaita narsistisia piirteitä omaavilla on tapana hakeutua sellaisiin asemiin joissa voi käyttää yksilötason-, yhteisöllistä-, tulkinta-, määrittely- tms. -valtaa ilman vastuuta tai vastuuseen joutumista.

Näiden suorituskyky toteutuu usein kokonaisuuden toimivuuden kustannuksella eli sopivat hyvin lähinnä sellaisiin hommiin, jotka on jotenkin irrotettu kokonaisuudesta.

 

[Pihatonttu]

OFF TOPIC

Hyvää luettavaa myös: https://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/97238/SM628.pdf?sequence=2 miten ammattisotilaskoulutuksessa tärkeä osa on ns. "piilo-oppimisella". Jos varsinainen opetussuunnitelma ja "piilo-oppiminen" ovat ristiriidassa, jälkimmäinen voittaa.

Tosi pikainen ja kursorinen vilkaisu. Saatan olla vähän liian kriittinen.

- Piilo-opetussuunnitelman sijaan on oikeastaan kyse useista, usein yhteissopeutuneista piilo-opetussuunnitelmista.
- Piiloilmiön tutkimiseen kannattaisi tuoda havaintopainotteisen otteen vahvistukseksi myös piiloon jääviä asioita piiloista nostava menetelmä. Jokin anomalioita ja/tai seurannaisilmiöistä syihin päin (funktionaalisesti) etenevä menetelmä voisi valaista sitä mikä jää varjoon. Apuongelmiin siis lisäys: mitä oppivat niin etteivät tajunneet oppineensa?
- Opetuksen onnistuminen voi myös hyötyä piilo-opetussuunnitelmista. Siksi niiden paljastamisen pitäisi olla erillinen prosessi, joka on osin tutkijaa ylempien käsissä.
- Piilo-opetussuunnitelmien ulottuvuuksista huomioidaan kolme. Linja-, vertais- ja ympäristövaikutus. Myös intrapsyykkiset kannattaisi huomioida, erityisesti "minä minun silmin" -tyyppinen tavoitteenasettelu ja identiteettityö. Tätä tarvetta korostaa sosiaalistumisprosessien merkitys tutkittavalla kentällä.
- Merkitysten tulkitsemisissa pitäisi olla kovam tason itsereflektoointi ensin pohjana ettei erehdy tulkitsemaan niitä sävyjä, joita itse merkityksille antaa. Tutkijan oman esiymmärryksen vinoutumat pitää siis tietää että ne voisi huomioida. Itsereflektointi suhteessa tuloksiin, aineiston keräämiseen ja metodiin ei riitä.
- Aiemmassa tutkimuksessa pitäisi mainita Ylijoen "Akateemiset heimokulttuurit" joka tutkii (implisiittisesti) piilo-opetussuunnitelmien ja yhteisöllisyyden vaikutuksia identiteettityöhön sekä yksilöllisellä että kollektiivisella tasolla. Myös Harrisin "kasvatuksen myytti" olisi ollut hyvä lisä lähinnä piilo- ja tavoitevaikutuksen kritiikkinä ja laadullisena tarkentajana. Molemmat menevät kyllä vähän sivuun.
- Termi "tiedostamaton" on määritelty kehäpäätelmällä.
- Metaoppiminen on tässä teemassa niin keskeinen asia, että vaatisi oman lukunsa, samoin metatieto.
- Aihe vaatisi, että vallan tematiikkaa käsiteltäisiin sen dynamiikkaa eikä ontologiaa painottaen.
- Sosialisaatioon ja kollektiiviseen identiteettityöhön liittyvät esikuvina ja auktoriteetteinä olevien piilo-opetusmenetelmät. Missä niistä puhutaan?
- Broadyllä on poliittinen piiloagenda. Se olisi syytä läpivalaista selkeämmin ettei se tuota tutkimukseen piilevää vinoutumaa.
- Konstruktivistisen oppimiskäsityksen ja empiriaan pohjautuvan alan välillä on osittainen sisäänrakennettu ristiriita. Juuri sellaiset voivat olla piilovaikutusten avainkohtia, joten asia vaatisi huomiota.
- Piilo-opetussuunnitelman ja pintaoppimisen keskinäinen suhde - "piilolintsaussuunnitelma" - kaipaisi lisää huomiota opetuksen tavoitteiden näkökulmasta.
- Sosiaalistumisessa pitäisi tapahtua kahden kentän täysi prosessi: sosiaalistava ja yksilöllistävä. Tutkimuksen mukaan jälkimmäinen puuttuu lähes kokonaan. Hälyttävää!
- Opetusmenetelmävalinnan implisiittistä piilo-opetussisältöä voi jossain määrin johtaa jo termeistä jotka menetelmää kuvaavat. "Käytännönläheinen", "teoretisoiva", "prässäävä"... Tekijä ei kuitenkaan osannut tai uskaltanut.
- Lisätutkimuspohdinta saisi olla tavoitehakuisempaa. Mikä tutkimuskysymys tai -ote hyödyttäisi alaa eniten?

 

[YliKoo]

@Torni 'n tarina herätti aika tavalla tuntemuksia, tunsin nahoissani monet hänen kertomansa asiat.

Aikaisempi puolisoni on alkoholisti ja monet asiat näyttivät menevän samaan tapaan kuin narsistin kanssa. Aikajänne oli kokonaan toisenlainen, +10 vuotta. Suurimpana erona näen, että en itse meinannut millään tunnistaa ja tunnustaa sitä, mistä on kyse. Osallistuin aktiivisesti peittelyyn ja selitysten keksimiseen ja jälkikäteen ihmetyttää todeta, että niitä selityksiä uskoi ihan itsekin. Ehkä se oli helpoin reitti ja mieli yritti suojella tajuamasta totuutta.

Huonoon kuntoon vei miehen, ja kun viimein soitin yksityiselle terapeutille sanoin, että tämä on luultavasti viimeinen puhelu jonka itse soitan. En nyt avaa tapahtumaa aivan tarkasti, joka laittoi minut sanomaan näin, mutta kun olin päättänyt luovuttaa ja lopettaa elämisen, oli sitä päätöstä ja joitakin käytännön toimia seurannut helpotus ja hyvän olon tunne niin valtava, että se palautti mieleen elämänhalun. Oli kertakaikkisen kumma tunne kun tuska helpotti.

Hyvääkin parempi tuuri kävi, kun sekä terapiamuoto että itse terapeutti sopivat minulle hyvin. Kuvaavaa kuitenkin on, että terapiaa kesti lähemmäs vuoden, ennen kuin itse oivalsin mistä oli ollut kysymys. Olin itse uskonut selitysteni vyyhtiä ja suurimpana syyllisenä pidin itseäni. Ehkä lopullisen vapautuksen mielelleni antoi sitten loputtomalta tuntunut oikeuskäsittelyjen sarja. Jokainen vaihe jokaisessa asteessa päätyi siihen, että minut määrättiin yksinhuoltajaksi ja äidiltä evättiin tiedonsaantioikeus, esimerkiksi luokanvalvojilta ja valmentajilta.

Syvällä kävin, @Vonka sanoi nähneensä teurastamolle, minä kuvailin tilannetta niin että ovet olivat auki hulluuteen, näin sinne enkä halunnut mennä. Ovelta käännyin mutta matkaa ei tainnut olla kovinkaan paljoa eikä voimiakaan.

Yksin olisin tuskin selvinnyt, niin jäärä olin että julkiselle puolelle en edes harkinnut yrittäväni. 118:n kautta metsässä kannon nokassa soittelin, ensimmäiselle joka vastasi, sanoin mitä edellä kerroin.

Onko niin, että vahvat voivat sairastua vakavammin?

Kuukletin tuota terapiatyyppiä (edit: siis nyt enkä silloin) ja jokaisen hakutuloksen kautta katsottuna se vaikuttaa aika hömpältä. Kun silloin aikanaan aloitin sen, yritin lukea siitä laajasti ja jollakin tavoin se avautui minulle. Asiat avattiin ja otettiin turvallisesti käsittelyyn, ja niiden merkitys mielelle muutettiin - asia joka hallitsi mieltä ennen, muokattiin vain erääksi tapahtumaksi joka on ollut mutta sillä ei enää ole niin suurta merkitystä. Koin sen vähän samaan tapaan kuin läheisen kuoleman käsittelyn, se ei unohdu koskaan mutta aikanaan se ei ole enää samalla tavoin kipeä asia vaan sitä voi tarkastella toisella tavoin. Tässä tuo prosessi tapahtuu nopeasti. Tässä eräs hakutulos http://www.hypnoosi.net/kliininen.html

@Torni 'lla oli mainio työkalu pahojen ajatusten varalle, vaihtoehtoinen sodan kulun pohtiminen. Itse kehitin itselleni keskittymistä parantavan ja mielihyvää tuovan iltamiettimisen. Kaikki nuoruuden autot, moottoripyörät, mopot, veneet ja muut vempaimet olivat suuressa tallissa jonne mielessäni menin. Tarkastelin niitä ja valitsin jonkin, ja keskityin vain siihen. Rauhassa tutkimalla siitä sai paljon irti, missä ryyppy oli, kuinka värkki käynnistettiin, äänet, tuoksut, tärinät, vaihteet, kiihtyvyydet, ajaminen, ohjaaminen.

Ehkä joku kerta enemmän, tulee pitkiä tekstejä kuten näköjään muillekin.

 

[Pihatonttu]

päätin antaa itselleni anteeksi

Vaikeaa!

ja samalla kaikille muille...

Helkutan vaikeaa!

 

[Sardaukar]

Itsellä oli aina periaatteena, että jos seuraavana aamuna pystyy aamulla katsomaan itseään peilistä silmiin, on ollut hyvä päivä taas.

Psykiatrin istunnoissa purettiin tiettyjä kokemuksia, mistä oli apua. Osa asioista oli sitten 5-10 vuoden NDA:n alaisia, joista ei voinut kenellekään huudella. Siitä se avioiliitto sitten parani. Ja alkoholin käyttö asioihin lisäsi vielä asioita.

Avioeron tultua (ja jälkeenpäin asioista ex-vaimolle kertoessa), ex-vaimo totesi: "It is like I have been living with alien".

Jotenkin tulee mieleen tämä (kannattaa kuunnella mitä siinä sanotaan):