Olen itse huomannut tämän mielen tietylle raiteelle pakottamisen olevan hyvä (itsellä oikeastaan ainoa) keino silloin kun paha olo oikeasti iskee.
Ai että minä vihaan tätä "selviytymiskeinoa"...
Oma tilanteeni on se, että noin 11 vuotiaana sairastuin rotaviruksen aiheuttamaan vatsatautiin. Mikään ei pysynyt sisällä, ja juodun vedenkin ripuloin pelkkänä vetenä ulos aina noin 10 minuuttia juomisen jälkeen. Lämpö huiteli 40 asteen yläpuolella, ja kirjaimellisesti näin niin hereillä ollessa, että unissa nestehukan takia kangastuksia/näkyjä joissa ympäröivät seinät sulivat, niiden takaa paljastui aukkoja avaruuteen ja jotkin jumalolennot pakottivat minua nielaisemaan maapallon kokonaisena... Sairaalaanhan sitä kuitenkin onneksi pääsin tiputukseen ja valvontaan ja siellä sitten viikon maattuani pääsin kotiin. Sairaalassa ottivat vielä aivosähkökäyränkin kun olin vanhempien mielestä kovin vaisun oloinen ja siitäkin lääkäri totesi että nyt on pojalla ollut kova kuume kun ei käyrätkään ihan täysin terveiltä näyttäneet. Tästä sitten muutama viikko eteenpäin niin aloin saamaan episodeja joissa minulle iski yhtäkkiä outo "heräämisen" tunne, ja ympäröivä maailma tuntui ihan epätodelliselta. Näitä episodeja oli ensin viikon välein, sitten useita kertoja viikossa, kerran päivässä, kunnes vietin yli vuoden siinä kuudennen luokan tietämillä niin, että episodi ei loppunut ollenkaan. Koko ajan oli vain hirvittävä kauhun tunne ja... en nyt muuten osaa kuvailla, mutta aivan järjetön kuoleman ja/tai olemassaolon loppumisen tunne. Oli se vaan outoa tuntea olevansa olemassa ainoastaan oman päänsä sisällä, ja tuntea niin kuin oma keho olisi vain robotti jota ohjailee. Myös ajan kulkemisen pohtiminen aiheutti aivan hirvittävän olon, kun tuntui että hyppäili vaan tilanteesta toiseen. Sain tämän olon kuitenkin hallintaan parin vuoden kuluttua sen alkamisesta, mutta ei se ole vieläkään kokonaan hävinnyt. Tai siis tarkoitan että se kauhun tunne vieläkin joskus koittaa hiipiä päälle ja saada minut ihan lamautuneeksi. Hirvittävät määrät energiaa menee niiden tunnetilojen pois puskemiseen ja silloin kärsii esimerkiksi opiskelu, kun ei vain riitä voimat kaikkeen kerralla. Lapsena vielä kun joutui tästä kärsimään, eikä tiennyt että mikä ihme minussa oli vikana, niin ei uskaltanut edes kenellekkään kertoa tästä asiasta että ne ei heitä minua jonnekkin hullujenhuoneelle.
Lukio/Yliopisto aikoihin tosin sain sitten yhteyden terveydenhuoltoon ja olen puhunut psykiatrien ja psykologien kanssa tästä ongelmasta. Löysin myös nimen tälle omalle ongelmalleni. Depersonalisaatio/Derealisaatio. Kaikkein eniten minua auttoi ammattilaisten kanssa juttelussa se, että ongelma ei ollut enää yksin minun "pään sisällä", vaan siitä pystyi juttelemaan aikuisten ammattilaisten kanssa jotka voivat ottaa asian tyynesti ja asiallisesti. (Voi helvetti sitä omille vanhemmille asiasta kertomista... Äiti itki vain hysteerisenä ja isä koitti järkeistää ja (mielestäni) vähätellä asiaa jotta se ei kuullostaisi niin isolta asialta. Ymmärrän tosin että eivät he mitään pahaa tällä tarkoittaneet, se vain oli se tapa jolla he reagoivat asiaan ja yrittivät kyllä parhaansa mukaan auttaa.)
Depersonalisaatio tosiaan on yksi dissosiaatiohäiriön tyyppi, ja olen kyllä sitä mieltä että ihan yhtä hevonpaskaa jos luonto on sen tarkoittanut selviytymiskeinoksi traumaattisille tilanteille.
Armeijanhan tämä minun ongelma minulta pilasi, kun univaje on sellainen asia joka minulla tuppaa tämän ongelman aina laukaista. Vieläkin stressikausina pitää kaikesta muusta tinkiä, kunhan vaan saa nukuttua tarpeeksi että ei ala taas tulemaan huono olo.
! One of the bad-assest dudes on the planet EVER states the obvious... "be like water, my friend" 
. Hyvää viikonloppua veli 
hätäisiä tunteeseen perustuvia päätöksiä suurimmissa asioissa, intuitio ohjaa enemmän kuin järki. Holistinen ja omavoimainen elämänasenne, kaikki pitää ymmärtää tai vähintäänkin ottaa selvää että tietää. Se on toisaalta kuulunut työn luonteeseenkin kun kehitystä kehittää. Muna on kuitenkin ollut ennen kanaa, kun oma trauma on kulkenut mukana läpi elämän. Vaikeuksien kanssa on oppinut elämään kun on niihin kasvanut. "Pitäkööt tunkkinsa" on erittäinkin tuttu käsite. "Kohtuus kaikessa" on täysin tuntematon.
