Anna-Stina Nykänen HS
TURUSSA tehtiin joukkopuukotus vuonna 1999. Olin autuaasti unohtanut. Viime viikon keskiviikkona istuin kaikessa rauhassa Turun torilla syömässä jäätelöä. Se tuntui lintukodolta. Perjantaina juuri samalla kohdalla riehui puukottaja.
Järkytyin. Ei tullut silti mieleen aiempi puukotus. Muistin sen vasta, kun luin siitä uutisista.
Pari päivää myöhemmin pälkähti päähän, että minähän kävin silloin Turussa tekemässä juttua tapauksen taustoista. Mistä siinä olikaan kyse? En muistanut mitään.
Kaivoin jutun arkistosta. Se antoi pelottavan kuvan suomalaisesta ja turkulaisesta todellisuudesta. Turku oli kuitenkin jo vuosikausia tuntunut täysin turvalliselta. Mitä oli tapahtunut: Olivatko ongelmat poistuneet? Vaiko vain unohtuneet?
VAPPUNA vuonna 1999 Turussa puukotettiin ja pahoinpideltiin kaikkiaan 13:a ihmistä. Yksi kuoli, toinen oli hengenvaarassa, useille jäi vammoja.
Silloin asialla oli
kotimainen nuorisojoukko, joka tarkoituksella lähti kaupungille pahoinpitelemään ihmisiä. Päätekijä käytti perhosveistä.
Tapaus oli vain jäävuoren huippu. Tapasin Turussa puukottajien kaverin,
Epan. Ja katutasolla nuorisotyötä tekevän
Ari Vuokon. Kävi ilmi, että Turussa oli sinä vuonna vappuun mennessä kuollut 12 nuorta heroiiniin.
Vuokon mukaan halpaa heroiinia myivät
inkeriläisen paluumuuttajan statuksella maahan tulleet ihmiset, joiden
kotouttamisesta ei ollut huolehdittu (Honcho: Minun vika!!!). He käyttivät yritteliäisyyttään huumekauppaan.
Epa kertoi, että kaverit olivat jo muutaman kuukauden ajan käyneet ylikierroksilla, oli tehty rötöksiä, ryypätty ja räyhätty. Puukot heiluivat kotona ja kadulla.
He olivat alkoholin, huumeiden ja lääkkeiden sekakäyttäjiä. Lainsuojattomia ja takaa-ajettuja, Vuokko kuvaili. Stressiä lisäsi ylivelkaantuminen: riehumisesta kertyi sakkoja ja korvauksia, jotka maksamattomina kasvoivat kovaa korkoa. (Honcho: Voi kultaressukoita!!!)
Epalla oli velkaa
vain kaksi miljoonaa, ja korko oli 13 prosenttia. 22-vuotias koulukodin kasvatti oli jo pariin otteeseen istunut linnassa.
Näiden nuorten kotitausta oli usein risainen. Ei ehkä mitään suhdetta vanhempiin. Tai kotona mielenterveysongelmia ja väkivaltaa.
Puhuttiin
toivottomuudesta. Epa sanoi, ettei mikään muutu, vaikka kavereita kuolee. On jäänyt tietty rytmi päälle.
Kauppakeskuksessa nuoret kyselivät, mistä saisi halvalla seppeleen kaverin hautajaisiin. Sitä ei voi varastaa.
Vuonna 1999 Turussa oli Vuokon mukaan kymmeniä nuoria, jotka olisi voinut kuvitella puukottajiksi.
Mihin tämä uhkakuva katosi? Pitää soittaa Ari Vuokolle.
PUHELIN hälyttää, ja Vuokko vastaa heti. Hän ei ole moneen vuoteen ollut päihdetyössä mutta muistelee, mitä puukotusten jälkeen tapahtui. Kyllä niitä kauhisteltiin, mutta reagoitiinko niihin? Ei.
”Keskustelun jälkeen ei oikeastaan ole tapahtunut mitään.”
Huumeiden suhteen tilanne tasoittui. Halpa heroiini katosi, kun kauppiaita saatiin vankilaan. Sen jälkeen on käytetty subutexia.
Mutta ylivelkaantuminen on yhä nuorten ongelma; ulosotossa korko voi olla käytännössä jopa 15 prosenttia.
Ja kotouttaminen on vieläkin huonolla tolalla, Vuokko sanoo. Liian harva pääsee laillisiin töihin.
Kun Turussa nyt tehtiin joukkopuukotus, epäilty päätekijä oli marokkolainen turvapaikanhakija. Mukana taustalla oli ilmeisesti isompikin porukka rötöksiä tehneitä
nuoria miehiä. He ovat kertoneet
risaisesta taustastaan.
Vuokko oli mukana kirkkokuntien yhteisessä suruhartaudessa. Toki tämä joukkopuukotus eroaa monella tavalla vuonna 1999 tapahtuneesta. Mutta on näissä yhteistäkin.
”Samaa on toivottomuus. Kummassakin tekijät ovat olleet ikävässä asemassa, vailla tulevaisuuden näköalaa. Elämää leimaa irtonaisuus ja osattomuus”, Vuokko sanoo. (Honcho: Minun vika TAAS!)
Hän arvelee, että pakolaiskeskusteluissa ei aina ymmärretä, mitä merkitsee se, että ihmiset tulevat
sotaa käyvistä maista ja vaikeista olosuhteista, (
Honcho: Marokossa käydään ihan saatanan kovaa sotaa) joissa ollaan eri tavalla kuin täällä. Kierrokset jäävät helposti päälle.
Hän uskoo, että uusi puukotus jää ihmisten mieleen ja historiankirjoihin, koska tähän liittyy yleisempi poliittinen keskustelu maahanmuuttajista. Totta. Turkulaiset ongelmanuoret unohtuvat helpommin kuin terroristit.
VAIHDETAAN vielä Vuokon kanssa kuulumisia. Hän on valmistumassa psykoterapeutiksi. Itse asiassa hän vaihtoi työpaikkaa sen jälkeen, kun kirjoittamani juttu oli ilmestynyt Hesarissa.
Silloin ei ollut somekohuja, mutta paskamyrskyjä kuitenkin. Se kuohutti, että Vuokko syytti entistä presidenttiä, siis
Mauno Koivistoa, inkeriläisten tulosta ja sitä myötä huumekaupasta. Ei Koivistoa saanut moittia.
Kaupunginjohtajakin soitti. Työministeriöstä tuli puhelu, jossa Vuokko haukuttiin pystyyn. Kotouttamista ei olisi saanut kritisoida, kun sen eteen oli tehty paljon työtä.
Entäs Epa? Hän on kuollut. Portsari löi katuun, siihen jäi, Vuokko kertoo.
Tämän kaiken olin jättänyt taakse.
Unohtaminen on hieno kyky. Se auttaa ihmistä elämässä eteenpäin. Ei voi elää jatkuvan pelon vallassa. Mutta jos tapahtuneet sivuutetaan, unohtaminen on myös riski.
Miten Epa sanoikaan vanhan jutun lopussa: ”Ei kukka mittä opiks ole ottanu.”
Niinpä.
