Toivo elää vapaasta Ukrainasta
Pekka Virkki | 22.08.2015 |
Suorapuheinen ukrainalainen
Ostap Kryvdyk esittelee ravintolaa, jossa tapaamme. Pub Kupidon sijaitsee Kiovan keskustassa Pushkinska-kadulla, lähellä Maidania. Ravintolan yhteydessä on pieni kirjakauppa, jossa lukemisen ystäväksi tunnustautuva Kryvdyk viettää hetkisen ennen tapaamistamme. Tietoa on hyvä janota, koska hänen esimiehensä on kansanedustaja
Andrii Parubij, joka toimi vallankumouksen jälkeen valtion turvallisuuskomitean sihteerinä. Korkean tason poliitikon neuvonantajan rooli lienee varsin vastuullinen, etenkin valtion ollessa sellainen kuin Ukraina vuonna 2015.
Kellarissa sijaitseva kuppila ei ole mikä tahansa lounaspaikka. Isänmaalliselle kiovalaiselle älymystölle ja kulttuuriväelle paikalla on kulttimaine. Eri maiden nk. älymystöissä on eroja – siinä missä Suomessa siihen kuulumiseen usein liittyy poliittinen vasemmistolaisuus ja antinationalismi, ei tarvitse mennä kuin etelänaapuriin huomatakseen asian voivan olla myös toisin päin. Tässä Ukraina näyttäisi muistuttavan enemmän Viroa kuin Suomea.
Vanhat kaunat ja uusi sukupolvi
Kryvdyk tuntee myös Suomen historiaa. Hän ottaa puheeksi pakkoluovutetut alueet ja suomalaisen evakkotrauman. Vastaava on nimittäin ollut todellisuutta myös ukrainalaisten keskuudessa toisen maailmansodan jälkeen, tosin paljon monimutkaisemman kaavan kautta.
Nykyisen Ukrainan ja Puolan rajaseudulla molemmat kansallisuudet elivät pitkään rinnakkain. Ukrainalaiset kansoittivat pääosin maaseutua ja osin pikkukaupukeja puolalaisväestön keskittyessä suurempiin asutuskeskuksiin. Jännitteitä esiintyi – ukrainalaiset näkivät puolalaisvaikutuksen kolonisaationa ja toisaalta monet puolalaiset pitivät ukrainalaisia kauniisti sanoen maalaistolloina.
Toisen maailmansodan jälkeen ukrainalaiset asettuivat Neuvostoliittoon kuuluneeseen Ukrainan SNT:aan puolalaisten jouduttua jättämään kotiseutunsa siirtyen Puolaan. Kansallisuuksien rajojen noudatellessa valtioiden rajoja etnisiltä jännitteiltä vältyttiin jokapäiväisessä elämässä, mutta katkeruus menetetyistä kotiseuduista säilyi molemmin puolin. Asiaa ei helpota se, että osapuolet tappoivat toisiaan sodan aikana melkoisesti.
Puolassa Oikean sektorin punamusta lippu herättää vanhat muistot ja saattaa siten kauhistuttaa. Se näet muistuttaa kovin ukrainalaisten “banderalaisten” toisessa maailmansodassa käyttämää lippua ja siten assosioituu myös veritekoihin.
Kryvdyk kertoo omasta isoäidistään, joka ei päässyt katsomaan kotitaloaan, koska sen nykyinen puolalaisasukas halusi vastineeksi päästä omaan lapsuudenkotiinsa. Haavat ovat siis syvällä molemmin puolin.
Nuoremman sukupolven keskuudessa vaikutus ei kuitenkaan hänen mukaansa ole yhtä suuri. Kryvdyk pitää hyviä puolalais-ukrainalaisia suhteita tärkeänä. Kreml pyrkii tietenkin monin tavoin tuhoamaan niitä historian ollessa yksi työkalu tähän. Maat ovat toisaalta viime aikoina pyrkineet jopa tietoisesti korjaamaan vanhoja haavoja.
Synkeät näkymät
Kryvdykin pahimmat skenaariot lähitulevaisuudesta nostavat niskakarvat pystyyn. Hän mainitsee kliseisen, mutta osuvan esimerkin Euroopan juutalaisten asenteista 1930-luvulla. Kuka olisi uskonut muutaman vuoden päässä häämöttävää kansanmurhaa todeksi? Kansanmurhan pelko vaikuttaa olevan Ukrainassa todellinen.
Oma kysymyksensä on Ukrainan itäalueiden väestön tulevaisuus. Koulutettu, työikäinen väestö on suurelta osin poistunut Donbassista jättäen jäljelle työttömiä, eläkeläisiä, työkyvyttömiä ja rikollisia. Kryvdyk pelkää, että tätä nälkäistä väestöosaa, joka on täysin tottunut epäinhimillisiin elinoloihin, voidaan käyttää sotilaallisiin tehtäviin. Nälkä ja valmius tappaa voivat olla tuhoisa yhdistelmä.
Hän kieltää välittävänsä poliittisesta korrektiudesta. Sotatilanteessa on voitava puhua suoraan.
Toivo vapaasta Ukrainasta
“Kiova on äiti Venäjä”, Kryvdyk muistuttaa. Symbolisten asioiden merkitystä ei tule väheksyä. Ukrainan tilanteella on suuri vaikutus Venäjän tulevaan kehitykseen myös siksi.
Toisaalta Ukraina on ollut Venäjälle merkittävä myös muiden kuin henkisten resurssien tuottajana. Kun on tarvittu esimerkiksi sotilaita tai työvoimaa, niitä on ollut saatavilla.
Molemmista syistä Ukrainan menettäminen Moskovan etupiiristä on sille valtava tappio. Yksi kysymys kuuluukin, onko täysin vapaata Ukrainaa Venäjän nykyhallinnon aikana nähtävissä. Pessimismillä on puolestapuhujansa, mutta toisaalta avoimen kansalaisyhteiskunnan rakennustyö on käynnissä ja taistelua maan tulevaisuudesta käydään myös kotirintamalla.
Äiti Venäjä ja Moskovan imperiumi
Mikä sitten on Moskovan imperiumin tulevaisuus, jos äiti Venäjä onnistuu uudistumaan?
Eräs usein esitetty vaihtoehto on maan balkanisaatio. Valtakunta voisi hajota osiin enemmän tai vähemmän rauhanomaisesti. Kaukana tämä tuskin oli 1990-luvullakaan.
Toisaalta pelkkä poliittinen ja taloudellinen romahdus ilman muutoksia valtion rajoissa on mahdollinen. Moni ei osannut ennustaa lähivuosien kehitystä
Putinin kauden alkuvaiheessa, eikä tilanne välttämättä olisi merkittävästi erilainen uusienkaan vallanpitäjien osalta.
Suomeksi Venäjää uhkaavasta romahduksesta ovat kirjoittaneet muun muassa
Arto Luukkanenteoksessaan
Hajoaako Venäjä? ja
Veikko Saksi kirjassaan
Venäjä kriisissä. Poliittisesti aihe on luonnollisesti hyvinkin sensitiivinen.
Putinin koneisto on ottanut keskeiseksi uhkakuvakseen Venäjän hajoamisen ja oikeuttaneet valtaansa maan yhtenäisyydellä. Periaatteessa uhkakuva lienee erittäin todellinen.
Toisaalta niin Ukraina kuin Syyriakin ovat osa Venäjän peliä, jossa ei ole kyse ainoastaan maantieteellisistä, taloudellisista tai sotilasstrategisista intresseistä. Jos demokratia ja vapaus osoittautuvat toimiviksi näissä entisissä autoritäärisissä maissa, paineet myös Venäjän yhteiskuntaa kohtaan kasvavat.
http://www.suomensotilas.fi/toivo-elaa-vapaasta-ukrainasta/