Näin käsikranaateista tuli Ruotsin lähiöissä normaalia – Eriarvoisuutta alettiin rakentaa jo 50 vuotta sitten
Lähiöiden ongelmia ei voi pelkistää vain maahanmuuton ongelmiksi.
SUNNUNTAINA 7. tammikuuta 2018 Tukholman eteläpuolella Huddingen kunnassa, Vårby gårdin metroaseman vieressä pamahti.
60-vuotias mies oli poiminut aseman lähellä maasta esineen, joka räjähti hänen kädessään. Mies kuoli. Hänen lähellään ollut nainen sai vammoja kasvoihin ja jalkoihin.
Miehen poimimaa esinettä
arvellaan käsikranaatiksi.
Ruotsin poliisin mukaan mikään ei viitannut siihen, että pariskunta olisi ollut iskun kohteena.
Terrori-iskun tunnusmerkitkään eivät täyttyneet.
Räjähdys oli siis jonkinlainen vahinko.
Maassa lojuneen esineen, ehkä käsikranaatin, omistajaa tai alkuperää ei tiedetä.
KOHU laantui muutamassa päivässä.
Toisinaan Ruotsissa räjähtää.
Eikä ole kovin poikkeuksellista, että syynä on lauennut käsikranaatti.
Kranaatit ovat
yleistyneet maassa nopeasti. Vuonna 2015 Ruotsissa raportoitiin 10 käsikranaatin aiheuttamaa räjähdystä, vuonna 2016 jo 27.
Kaiken kaikkiaan kuolemaan johtava väkivalta on vähentynyt Ruotsissa viime vuosina, mutta aseiden aiheuttamat kuolemat ovat lisääntyneet. Kaikista Ruotsin henkirikoksista 35 prosenttia liittyy
järjestäytyneeseen rikollisuuteen.
Uusien rikollisuuden muotojen edelläkävijänä on toiminut Ruotsin kolmanneksi suurin kaupunki, manner-Euroopan tuntumassa sijaitseva Malmö.
1990-luvulla siellä perustettiin Ruotsin ensimmäiset moottoripyöräkerhot. 2010-luvulla kaupunki oli ensimmäisten joukossa, kun käsikranaatteja alkoi ilmestyä siviilien käsiin. Aseiden tarkkaa alkuperää ei tiedetä, mutta viranomaiset
uskovat, että niitä salakuljetetaan etenkin entisistä Jugoslavian maista.
Vuosien 2011 ja 2016 välillä ase tai käsikranaatti tappoi yli 100 ihmistä Tukholmassa, Göteborgissa ja Malmössä.
Tietyillä alueilla aseväkivallasta on tulossa entistä keskittyneempää ja pysyvämpää.
Nämä alueet päätyvät listalle, johon Ruotsin poliisi on vuodesta 2015 alkaen kerännyt ”erityisiä toimenpiteitä” vaativia alueita. Parin vuoden aikana lista on pidentynyt.
Vuonna 2015 poliisi tunnisti 53 erityisen haavoittuvaista aluetta.
Vuonna 2017 alueita oli 61.
Poliisin arvion mukaan erityisen haavoittuvaisilla alueilla toimii nyt noin 5000 rikollista ja 200 rikollisverkostoa.
Kohteena eivät ole sivulliset, vaan toiset jengit.
MITEN tähän on tultu?
Helppo vastaus on maahanmuutto. 1980-luvulta asti Ruotsiin on muuttanut paljon pakolaistaustaisia ihmisiä, jotka eivät ole integroituneet kunnolla osaksi yhteiskuntaa.
Maahanmuuttajien asuttamiin
lähiöihin on syntynyt jengejä ja löyhästi toisiinsa kytkeytyneitä rikollisverkostoja.
Viime vuosina niiden toiminta on muuttunut entistä rajummaksi.
Kohteena eivät ole sivulliset, vaan toiset jengit. Vastapuolta ei enää ammuskella pelkän pelottelun vuoksi, vaan entistä useammin tarkoituksena on tappaa.
Yhteenottoihin osallistuvat ihmiset ovat entistä nuorempia. Teini-ikäisiä on ollut niin uhreina kuin tekijöinäkin.
”Yhdysvaltain katujengeihin yhdistetyistä autoammuskeluista on tullut arkipäivää Ruotsissakin. Erotuksena on, että Ruotsissa myös käsikranaatit ovat osa jengiväkivaltaa”, Tukholman yliopiston sosiologi, entinen poliisi
Amir Rostamikirjoittaa
tuoreessa tutkimuksessaan.
Rostami kritisoi Ruotsin viranomaisia siitä, etteivät ne ole ottaneet kaduilla toimivia jengejä riittävän vakavasti.
RUOTSISSA on alettu puhua niin sanotuista rinnakkaisyhteiskunnista, jotka elävät virallisen Ruotsin rinnalla, sanoo Jyväskylän yliopistossa sosiologian väitöskirjatutkimusta tekevä Siirtolaisuusinstituutin verkostotutkija
Sari Vanhanen.
Hän on tutkinut poliisin monialaista yhteistyötä kotoutumisen edistämisessä.
”Poliisin huoli on, miten he voivat työskennellä virallisena kontrolliviranomaisena alueella, jossa pyörii oma järjestelmä. Siihen liittyy usein harmaata taloutta, pimeää asunnonvälitystä ja rikollisuutta”, Vanhanen sanoo.
Poliisi tekee haavoittuvaisilla alueilla niin sanottua aluetyötä, jonka tarkoituksena on estää ongelmat jo ennen niiden syntymistä. Yhteistyöhön pyritään kaikkien toimijoiden kanssa, mutta Vanhasen mukaan se on vaikeaa.
Liikkuvuus ja asukkaiden vaihtuvuus on alueilla vilkasta. Samalla poliisin pitäisi tietää ketkä siellä toimivat. Yhteistyö väärien ihmisten kanssa voidaan tulkita epäsuoraksi rikollisen toiminnan tukemiseksi.
LÄHIÖIDEN ongelmia ei kuitenkaan voi pelkistää vain maahanmuuton ongelmiksi. Niiden ongelmat olivat olemassa jo ennen pakolaistaustaisia maajanmuuttajia.
Ruotsin poliisin lista erityisen huolen alueista on kasvanut viime vuosina osin siksi, että lähiöiden tilanne on kärjistynyt. Osin kyse on kuitenkin myös siitä, että poliisi on alkanut analysoida tilannetta tarkemmin, Vanhanen sanoo.
Myös jengejä Ruotsissa on ollut paljon kauemmin kuin laajamittaista maahanmuuttoa.
Rostamin tutkimuksen mukaan Tukholman jengikysymystä ratkottiin ensimmäistä kertaa jo vuonna 1941. Silloin Kansallinen sosiaalityön yhdistys arvioi Tukholman, Göteborgin ja Malmön rikollisjärjestöjen määräksi yli 300.
Järjestäytynyt rikollisuus vakiintui terminä 1970-luvulla.
Samoihin aikoihin Ruotsissa alkoi Miljonprogrammet, miljoonaohjelma, jonka tavoitteena oli ratkaista 1960-luvun asuntopula. Vuosien 1965 ja 1974 välillä Ruotsiin rakennettiin yli miljoona uutta asuntoa.
Betonista ja ankarista suorakulmista kasvoi valtavia lähiöitä, joiden nimillä on nykyään huono kaiku: Tukholman Rinkeby, Malmön Rosengård, Göteborgin Hammarkullen. Toisinaan niihin viitataan mediassa nimellä ”
no-go zone”, vyöhyke jolle edes poliisi ei mene.
Jos kysytään viranomaisilta, Ruotsissa ei ole no-go-alueita. Päin vastoin, poliisi vierailee levottomilla alueilla tavallista ahkerammin.
Silti
ruotsalaismedia nostaa vuodesta toiseen otsikoihin paikkoja kuten Seved.
Sanotaan, että posti lopetti lähetysten kuljettamisen Malmön pahamaineisimpaan lähiöön vuonna 2014.
Sevedin asukkaat ovat puhuneet avoimesta huumekaupasta. Malmön muissa osissa asuvat ihmiset kulkevat mieluummin kiertoreittiä, kuin oikaisevat kaupunginosan kautta.
JAKO hyviin ja Sevedin kaltaisiin huonoihin alueisiin alkoi näkyä Ruotsissa selvästi jo 1990-luvulla. Silloin miljoonaohjelman aikana rakennetuille alueille asutettiin paljon maahan tulleita turvapaikanhakijoita.
Sitten iski lama. Iso joukko lähiöiden uusista asukkaista ei päässyt kiinni työmarkkinoille.
”Lama asetti tietyt väestöryhmät ja asuinalueet heikompaan asemaan. Vaikka talous lähti kasvuun, nykykehityksen juuret oli kylvetty”, sanoo Helsingin kaupungin kaupunkitutkimus- ja tilastot-yksikön tutkimuspäällikkö,
Katja Vilkama.
Jo 1970-luvulla suuriin lähiöihin muutti paljon työperäisiä maahanmuuttajia, esimerkiksi suomalaisia. Kun elintaso parani, moni muutti pois.
Nyt tilanne on erilainen. Työmarkkinoiden rakenteet ovat muuttuneet, eikä kaikille ole tarjolla samanlaista sosiaalisen nousun mahdollisuutta.
Vilkaman mukaan asuinalueet ovat eriytyneet toisistaan jonkin verran myös Suomessa, mutta huomattavasti vähemmän kuin Ruotsissa.
Meillä eriytymistä on ehkäisty rakentamalla monenlaisia asuntoja samalle alueelle. Ruotsissa niin ei ole tehty, vaan vuokra-asuntovaltaiset alueet, asumisoikeusasuntoalueet ja omakotitaloalueet ovat selvästi erillään toisistaan.
Kun asuntokanta on yksipuolinen, väestö eriytyy. Ihmiset päätyvät sellaiselle alueelle, jossa heidän on varaa asua.
”Ne, jotka haluavat omakotitalon, ja joilla on siihen varaa, muuttavat omakotitaloalueelle. Kerrostalolähiöt taas ovat usein niin sanottuja läpikulkualueita, joiden asukasrakenteessa on paljon vaihtuvuutta.”
Pois muutetaan, kun voidaan – jos voidaan.
Houkuttelevuutta ei paranna, että kerrostalolähiöistä on myös lopetettu palveluita. Seurauksena alueet köyhtyvät myös toiminnallisesti.
LÄHIÖDEN ongelmista on helppo syyttää maahanmuuttoa, koska alueilla asuu paljon maahanmuuttajia.
Vaikuttaa kuitenkin siltä, että tietynlainen kasvualusta aiheuttaa levottomuuksia väestön taustoista riippumatta, sanoo Siirtolaisinstituutin erikoistutkija
Jarkko Rasinkangas.
Ongelmallinen kasvualusta on vaikkapa lähiö, johon on keskittynyt monta yhteiskunnallista ongelmaa, kuten työttömyyttä, kouluttamattomuutta ja päihdeongelmia.
Rikokset ja sosiaaliset ongelmat myös ylikorostuvat helposti kaupunkien suurista lähiöistä kertovissa uutisissa.
Sen vuoksi on helppo unohtaa, että alueilla eletään myös aivan tavallista elämää. Asukkaita harmittaa, että heidän kotipaikastaan puhutaan vaarallisena ja ongelmallisen alueena.
Rasinkangas muistuttaa, että usein lähiöissä leimahtaneet levottomuudet saavat alkunsa pienen porukan ja poliisin välisestä yhteenotosta.
LÄHIÖIDEN suurin ongelma on yhteiskunnallinen eriarvoisuus. Vaikka alueiden eriytymiselle on luotu puitteet, maailmojen välinen railo ei olisi näin syvä ilman selvää yhteiskunnallista eriarvoistumista.
Kaikille maahan muuttaneille ei ole ollut tarjolla työpaikkoja tai riittäviä kotouttamiskeinoja. Näköalattomuus, irrallisuus ja osattomuuden kokemus periytyvät tietyillä alueilla jo sukupolvelta toiselle.
Eriarvoisuus on kasvanut kaikkialla Euroopassa, Rasinkangas sanoo.
”Tietynlainen yhteiskunnan syrjässä olemisen tunne, osattomuuden tunne, on selvästi yksi tekijä siinä, miksi jotkut hylkäävät vallitsevan yhteiskunnan normit ja alkavat elää omien sääntöjensä mukaan.”
Erityisen haavoittuvassa asemassa ovat nuoret, joita jengit houkuttelevat mukaan toimintaan.
Ruotsissa poliisi tekee yhteistyötä koulujen, sosiaali- ja terveydenhuollon ja nuorisotyön kanssa, jotta lasten ja nuorten oireiluun voitaisiin puuttua ajoissa. Osalle ongelma-alueista on myös tehty erilaisia tukitoimia alueen viihtyvyyden ja asukkaiden osallisuuden parantamiseksi.
Katja Vilkaman mukaan yksittäisten alueiden kehittäminen on kuitenkin vain laastari, joka ei puutu ongelmien syihin. Jos se jää ainoaksi keinoksi, ongelmallisen kehityksen syitä ei voida poistaa tai ratkaista.
Arkistokuva. Kuva: Marko Kauko
