Kauhein mutta kaunein tie
Venäjän itäisimmän tien varrelta Siperiassa löytyy vankileirien salattuja kauheuksia, aavekaupunkeja, kullankaivajia ja maailman kylmin paikka.
Jussi Konttinen
Julkaistu: 5.3. 2:00 , Päivitetty: 9.3. 17:54
MAGADAN. Kolyma. Kaksi sanaa, joita venäläinen lauluntekijä käyttää, kun haluaa saada kuulijoissa aikaan kylmiä väreitä.
Koillis-Siperiassa sijaitsevalla, Kolymaksi kutsutulla alueella toimi vuosina 1932–56
Stalinin vankileirien saariston ehkä pahamaineisin osanen. Vihamielisen luonnon keskellä raatoi 800 000 ihmistä, joista 130 000 menehtyi tai ”vapautui ennenaikaisesti”, kuten leirislangissa leikkisästi sanottiin.
Vangit rakensivat Kolyman valtatien. Se tekee Ohotanmeren rannalla sijaitsevasta Magadanista yhä Venäjän itäisimmän kaupungin, johon on tieyhteys.
Kolyma, kuulostaakin kuolemalta. Ja seikkailulta.
On tammikuu, ja aion matkustaa koko 2 000 kilometriä pitkän väylän Magadanista länteen Jakutskiin. Ajankohdaksi olen valinnut juuri tammikuun, sillä onhan minun edes vähän koettava, miltä vankien nahoissa tuntui. Tie halkoo maailman kylmintä asuttua seutua, jossa pakkanen voi laskea 60 celsiusasteeseen.
Matkaan olen lähdössä yksin, ilman tarkkoja ennakkosuunnitelmia.
Tiedän, että tiellä kulkee jonkin verran reittiliikennettä, tarkemmin sanottuna minibusseja, mutta osan matkaa joudun todennäköisesti liftaamaan.
Kubistinen Surun naamio Magadanissa on ehkä Venäjän hienoin muistomerkki vankileirien uhreille. 1996 pystytetty monumentti on kuvanveistäjä Ernst Neizvesntyin käsialaa.
Suurin vaara on ajoneuvon hajoaminen. Sen varalta minulla on mukanani lämpimin omistamani vaatekerta. Jos muu ei auta, täällä on tapana tehdä nuotio renkaista.
ENNEN road tripiä on tutustuttava Magadaniin. Vangit rakensivat kaupungin, mutta ilmeeltään se on jopa miellyttävä. Uutta sinne ei ole juuri pystytetty 25 vuoteen, lukuun ottamatta mahtipontista katedraalia.
Kuvernööri
Vladimir Petšonyi, 67-vuotias entinen opettaja, ottaa vastaan Stalinin aikaisessa hallintopalatsissa ja vastailee kysymyksiin miellyttävällä baritonilla.
Kolyma on Venäjän rajuimmasta väestökadosta kärsiviä alueita. Täällä elelee alle 150 000 ihmistä, kolmannes siitä mitä neuvostoaikana. Kuvernööri on kuitenkin optimisti: väkiluku voisi kuulemma nousta jopa 20 000:lla kymmenessä vuodessa.
Miten se tapahtuu? Vetovoimatekijä on sama, joka houkutteli perustamaan vankileirejä: kulta. Alueen hopeavarat ovat Venäjän suurimmat. Lisää vaurautta voi tuoda öljy. Ohotanmerellä on kolme öljyesiintymää, joita Venäjän valtiollinen Rosneft koeporaa norjalaisen valtionyhtiön Statoilin avustuksella.
Tapaan Magadanissa myös toimittajan, joka suosittelee täydentämään kuvaa kaupungista lukemalla vesma.today.-uutissivustoa. Siellä paikalliset toimittajat kirjoittavat asioista, joista eivät voi hiiskua päivätöissään.
Sivusto kertoo, kuinka kuvernööri avasi televisiokameroiden edessä päiväkodin, joka ei todellisuudessa toimi. Ja kuinka Magadanin piispa suuttui juhlissa alaiselleen ja heitti tämän kasvoille tulikuumaa teetä. Syynä oli piispan säveltämä hymni, joka soi alaisen takia liian hiljaa.
Kolymalla riittää kultaa ja aavekyliä. Josif Stalinin aikana alueella kuoli 130 000 vankia.
MAGADAN pitää otteessaan, mutta Kolyman valtatie on kuuma. Hyppään vanhaan Ikarus-bussiin ja köröttelen ensimmäiseen etappiin, 4 200 asukkaan Palatkaan.
Se voisi olla kuin mikä tahansa neuvostotaajama – mutta ei ole.
Tuppukylä on käynyt läpi absurdin kasvojenkohotusoperaation. Katuja somistavat tulppaanin ja neilikan muotoiset lyhdyt, suihkulähteet ja patsaat. Kerrostalot ovat tuoreessa maalissa, ja jokaisen pihalta löytyy uusi leikkipaikka. Keskustan kruunu on ylellinen kirkko, jossa on nelikerroksinen ikonostaasi ja vaikuttavat freskot.
Miljonääri Aleksandr Basanski nosti onnenarvan tv-show’ssaan.
Neilikat ja muut erikoiset katuvalaisimet kaunistavat 4 200 asukkaan Palatkan taajamaa.
Kaiken takana on kullankaivulla rikastunut yrittäjä ja paikallispoliitikko
Aleksandr Basanski.
Hän on epätyypillinen venäläinen miljonääri. Hätkähdyttävintä hänessä ovat hänen tulonsa, lähes 17 miljoonaa euroa. Hätkähdyttävää ei kuitenkaan ole summa, vaan se, että hän ilmoittaa tulonsa ja maksanee niistä siis verotkin.
Basanski on virallisesti rikkaampi kuin yksikään venäläinen poliitikko tai virkamies. Silti hän asuu yhä tavallisessa kerrostalossa keskellä Palatkaa – no, pihalla on pari ylimääräistä kitschiä neilikkaa.
Suomalaista toimittajaa Basanski ei ehdi tavata, mutta näen hänet illalla aluetelevision arpajaisohjelmassa.
Ohjelmassa jaetaan Basanskin lahjoittamia palkintoja: koruja, puhelimia ja kaksi Nissan Almeraa. Hänen kielenkäyttönsä on erittäin kansanomaista.
”Eukko ei kuulostanut yhtään onnelliselta”, hän kommentoi auton voittajaa puhelun jälkeen.
TIE HALKOO lumisia laaksoja, taivaalla loistaa haloja sateenkaaren väreissä. Kolyman valtatie saattaa olla historialtaan Venäjän kauhein, mutta ainakin sydäntalvella se on myös kauneimpia, kun lumi peittää kullankaivajien mylläämät joenuomat.´
Minibussi kaartaa valkeiden vuorten kainaloon, pieneen Talajan taajamaan. Siellä kohoaa Stalinin empireä edustavia, pylväiden ja kupolien koristamia rakennuksia.
Syy niiden olemassaoloon on kolmen kilometrin syvyydessä, josta pulppuaa 90-asteista piipitoista vettä. Täällä toimii neuvostoaikainen sanatorio, jonka voisi julistaa välittömästi Unescon maailmanperintökohteeksi henkilökuntineen päivineen.
Olen aina halunnut mutakylpyyn, ja Talajassa se onnistuu. Muta kerätään läheisen järven pohjasta.
Riisuudun ja asetun makaamaan paksun muovin päälle. Naistyöntekijä läjää päälleni kuumaa mönjää ja kääntää käärön kiinni. Hikoilen kapaloituna vartin. Hoidon jälkeen olo on helpottunut.
42-asteinen muta lämmittää Talajan neuvostoparantolassa.
Sanatorioelämä on leppoisaa ja säännöllistä – päiväohjelmaan on erikseen merkitty jopa nokoset kello 14–16.
Voisin laitostua Talajaan muiden hoidokkien lailla kolmeksi viikoksi, mutta edessä on vielä 1 700 kilometriä.
MINIBUSSIN kuljettaja jouduttaa matkaa urheilullisella ajotyylillä. Kiidämme ohi taajamista, joiden kerrostaloissa ei ole ikkunoita. Koulut ja päiväkodit seisovat tyhjillään kuin Tšernobylissä. Missään Venäjällä ei liene yhtä paljon aavekaupunkeja kuin Kolymalla.
Tarkemmin katsottuna Kolyma ei kuitenkaan ole niin tyhjä. Lähes joka autiokylässä sinnittelee muutama ihminen.
Suljetussa Maldjakin taajamassa tököttää kerrostalojen seinistä putkia, joista tupruttaa savua. Astun hylätyn näköiseen kerrostaloon ja löydän 42-vuotiaan
Konstantin Trofimovin lämmittämästä hiilikaminaa.
Hän on asunut
Valeri-isänsä kanssa täällä jo vuodesta 1986, eikä miehillä tunnu olevan kiire pois. Syynä on tietysti Kolyman kulta.
Trofimovit ovat itsenäisiä yrittäjiä, joilla on kauhakuormaaja, puskutraktori ja huuhdontalaite. He ovat kirjoilla kultayhtiön malminetsijöinä.
Lain mukaan yksityishenkilö ei saa kaivaa Venäjällä kultaa, mutta käytännössä sitä huuhtovat Kolyman joenuomista kaikki kynnelle kykenevät.
Ljudmila Starkova ja Juri Ivanov ovat jääneet asumaan lakkautettuun Maldjakin taajamaan. Kerrostaloasunto lämpiää nykyään omalla hiilikaminalla. Juoksevaa vettä ei ole.
Toukokuussa Maldjak herää eloon, kun sinne saapuu satoja kultayhtiön palkollisia eri puolilta entistä neuvostovaltakuntaa. He raatavat puoli vuotta 12 tunnin päiviä aivan kuin vangit Gulagissa.
”He tulevat keväällä, jättävät terveytensä tänne, ja seuraavana keväänä rahat on jo loppu”, Valeri kiteyttää.
Pari vuotta sitten Trofimovit huomasivat, että läheisestä rinteestä tuli esiin pääkalloja. Niille kaivettiin hauta ja pystytettiin risti. Viime kesänä sama toistui. Maldjakissa toimi yksi Kolyman vankileireistä.
SUURIMMALLA osalla Kolyman nykyisistä asukkaista ei ole kosketusta Gulag-menneisyyteen, sillä heidän perheensä ovat tulleet alueelle myöhemmin.
Susumanin pikkukaupungissa tapaan
Nadežda Jemeljanovan, jonka isä passitettiin tänne vuonna 1947. Vasta aikuisena tytär alkoi kysellä, miksi hän oikein syntyi Kolymalla. Isä ei koskaan avautunut kunnolla.
”Lapset tiesivät vähiten. Tiedän vain, että hän nosti kultaa käsin kaivoksilla. Kotitalo Ukrainassa purettiin, ja äiti asui talven maakuopassa vuoden ikäisen isosiskoni kanssa.”
Auschwitzin kaltaista nähtävyyttä ei Venäjän Gulagista löydy. Kolyman leireistä on säilynyt hyvin vähän, mutta kyllä niitä täällä muistellaan.
Mihail Šibistyi on koonnut Susumanissa ”Gulagin kansanmuseon” anoppinsa rautakauppaan. Hän kiertää joka kesä vuorilla ja taigalla keräämässä piikkilanganpätkiä, ruostuneita vaskooleita ja vaatteiden riekaleita.
Käymme Šibistyin kanssa katsomassa Gulagin aikaista hautausmaata Susumanin ulkopuolella. Pusikossa kohoaa puutolppia, joihin on kaiverrettu numeroita. Gulagissa ihminen oli numero.
5 000 asukkaan Susuman vaikuttaa helvetilliseltä asuinpaikalta. Pakkanen paukkuu 50:ssä, kaupungin peittää sankka sumu, ja kosteus riipii kasvoja. Ihmiset köpöttelevät ankeiden kerrostalojen välissä, koirat tonkivat roskiksia.
Kaupungissa toimii kultafirma sekä autotestausyritys, joka koeajaa Toyotan kalustoa kovissa pakkasissa.
Moni asukkaista on ukrainalaislähtöisiä. Kaikki tuntuvat tukevan
Vladimir Putinin Ukrainan-politiikkaa – ja olevan asiasta riidoissa Ukrainassa asuvien sukulaistensa kanssa.
Sergei kuljettaa vuoden 1986 Tatraa, joka on valmistettu Tšekkoslovakiassa.
SUSUMANISTA on vaikea päästä pois. Edessä on lähes 400 kilometrin osuus Jakutian tasavallan puolelle Ust-Neraan. Liikennettä on vähän, eikä reitille ole lähdössä minibusseja. Taksikuski suostuisi harkitsemaan keikkaa 500 euron korvausta vastaan.
Pelastuksekseni koituu hiiliralli. Pieniä taajamia lämmitetään hiilellä, jota louhitaan reitin varrelta. Kolyman valtatiellä liftaaminen ei tarkoita tien poskessa seisomista jäätynyt peukalo pystyssä, vaan täsmäiskua hiilirekkojen kokoontumisajoihin.
Pöytä on katettu Vladimirin hiilirekassa.
Minut adoptoi
Sergei Kuzmitš, jolla on allaan Tšekkoslovakiassa valmistettu Tatra. Beige matkalaukkuni ei mahdu hyttiin, joten Kuzmitš viskaa sen perävaunuun hiililohkareiden sekaan.
Seuraavasta taajamasta matka jatkuu
Vladimir Šumarovin hiili-Volvon kyydissä. Matkan varrella autetaan kollegaa, jonka perävaunun jousi on pettänyt. Metallikaan ei kestä yli 50 asteen pakkasia.
Toiselta kuljettajalta on hajonnut jarrujen paineilmaletku. Šumarov antaa ensiapua, ja kuljettaja saa rekkansa taas liikkeelle. Täällä kukaan ei aja ohi, vaan miestä autetaan mäessä.
Tai vielä mieluummin mäen päällä, sillä Kolymalla kylmä ilma painuu laaksoihin. Yli kilometrin korkuisen solan päällä mittarissa on -37 astetta, kun alhaalla paukkui 51 asteen pakkanen.
ŠUMAROVIN vaatimattomana tehtävänä on pelastaa jäätymiseltä maailman kylmin asuttu paikkakunta, Oimjakon.
Se sijaitsee pussinperällä, 200 kilometriä valtatieltä sivuun. Tie on yksikaistainen, ja matkan varrella on useita huteria puusiltoja.
Siltojen eteen on pystytetty 5 tonnin painorajoitusmerkkejä, mutta meillä on painoa 60 tonnia. Pelottavaa, mutta vaihtoehtoja ei oikein ole.
”He tarvitsevat hiiltä, ei heitä kiinnosta, miten me sen tuomme. Tielaitos taas pesee vastuunsa kylteillä. Jos jotain tapahtuu, kuljettaja on syyllinen”, Šumarov mutisee.
Oimjakon on tyypillistä jakutialaista maaseutua: täällä paimennetaan karjaa ja hevosia.
Majapaikkani emäntä
Tatjana Vasiljeva on omistanut elämänsä Oimjakonin puolustamiseen.
Kylä kisaa pohjoisen pallonpuoliskon kylmimmän paikan asemasta Pohjois-Jakutiassa sijaitsevan Verhojanskin kanssa. Vasiljeva on osoittanut, että Verhojanskin pakkasennätys 67,8 on väärinkäsitys ja että alkuperäisissä asiakirjoissa lämpötilaksi on merkitty 67,1.
”Verhojanskilaisten yritys liittyy rahaan. Minä nousin yksin barrikadeille järjestelmää vastaan, ja oman terveyteni kustannuksella osoitin, että täällä on kylmintä. Nyt se on tunnustettu”, Vasiljeva sanoo ja asettuu valokuvaan prenikat rintapielessä.
En väitä vastaan, mutta minulla on kylmyysnavalla tukalat oltavat. Minulle on noussut 39 asteen kuume.
Ulkolämpömittari näyttää -56 astetta, kun raahaudun viimeisillä voimillani ulkohuussiin. Vasiljevan leikkisä koira yrittää kaataa minut. Ainakin saan kaiken irti lämpötilaerosta.
Venäjän tielaitoksen käymälä palvelee matkustavaisia Oltšanskin solassa 1,2 kilometrin korkeudessa.
OIMJAKON yrittää nyt hyötyä kylmyysstatuksestaan. Joka vuosi siellä vietetään Kylmyysnapafestivaalia – tosin vasta maaliskuun lopulla, koska silloin on lämpimämpää. Täällä voi tavata Joulupukin jakutialaisen virkaveljen Tsyshaanin.
”Tervetuloa, tervetuloa”, mörisee koristeelliseen siniseen viittaan ja sarvipäähineeseen sonnustautunut mies.
Puuseppä
Semjon Sivtsev työskentelee päätoimisena Tsyshaanina kunnan palkkalistoilla. Virkatehtäviin kuuluu ottaa vastaan turisteja, käydä kouluissa sekä vastata kirjeisiin. Tsyshaan itse haaveilee valtiovierailusta Joulupukin luo Lappiin.
Protokollakuvan jälkeen Sivtsev käy vaihtamassa nopeasti Tsyshaanin kamppeet omiin lämpimämpiin tamineihinsa.
Oimjakonista matka jatkuu minibussilla kohti Jakutskia. Matkan varrella pelastetaan pari naista penkkaan ajaneesta henkilöautosta ja odotellaan kolme tuntia, että auto on hinattu motellille.
Motellin parkissa on myös moottorikelkkoja ja pari poroa. Paikan nimi on Kuuba.
Yksinäinen kahvila-motelli Kuba on Kolyman valtatien keidas.
Hiilirekkojen kuljettajat valmistautuvat uuteen työpäivään Artykin varikolla.
Asiakas poikkesi kalakioskille Susumanissa 50 asteen pakkasessa.
Raisa Borisenkovalla on Susumanissa kaksi rautakauppaa.
Julkista liikennettä hoitelevat Kolyman valtatiellä minibussit, yleisimmin Hiacet.
Lasten ilmailukerhon tilat on tehty Susumanissa Iljušinin ohjaamoon.
Ust-Neran hiilivoimala on rekankuljettaja Vladimirille tuttu paikka.
Kuljettaja Sergei heittää matkatavarat hiililohkareiden sekaan perävaunuun.
Susumanin pikkukaupunki on karu paikka 50 asteen pakkasella.
Kuljettaja Vladimir auttaa kollegaa, jonka rekasta on hajonnut paineilmaletku.
Minibussista on loppunut bensa Oimjakonin lähellä. Auto työnnetään sivuun hiilirekan tieltä.
Oma kirjoitus: Ei tuolla Venäjällä tuo elintaso ole kummemmin päässyt nousemaan sitten 90 luvun, päinvastoin. Kerrostalohuoneistokin lämpenee omalla kaminalla
.