(t. Volga-Ural) oli lyhytaikainen yritys luoda valtio
Volgan (
tataariksi Idel) ja
Uralvuoriston tienoille Venäjän
helmikuun vallankumouksen jälkeen vuonna
1917. Hankkeen johdossa olivat islaminuskoiset
Volgan tataarit, mutta siihen osallistuivat myös alueen muut kansat. Hankkeen tavoitteena ei ollut luoda kansallista valtiota vaan tavoitteena oli koota alueen
muhamettilaiset kansat – jotka pääasiassa olivat
turkinsukuisia – yhteen.
Tavoitteiden saavuttamiseksi pidettiin seuraava kongressi
Kazanissa heinäkuussa 1917. Kokouksessa olivat edustettuina Volgan ja Uralin tataarit (
Simbirskistä ja
Samarasta Permiin ja
Siperiaan asti) sekä baškiirit. Siten tämä kokous edusti rajallista, alueellisesti ehyttä aluetta, jossa asui yhteensä noin 6,5 miljoonaa asukasta. Alueen väestöä yhdisti myös yhteinen hengellinen päällikkö,
Ufassa asuva
mufti, sekä tataarien ja baškiirien hyvin läheiset kielet. Suunnitellun alueen väestöstä 60 % olisi ollut tataareja ja baškiireja, 40 % venäläisiä ja suomensukuisia kansoja, etupäässä
udmurtteja ja
mareja.
Eduskunta päätti toistaiseksi – kunnes olot vakiintuisivat – pitää yllä omaa sotaväkeä ja omaa hallitusta. Se perusti viisi rykmenttiä. Näistä viidestä kaksi oli
Kazanissa (ratsuväkiosasto ja jalkaväkiosasto),
Ufassa oli tarkkampujarykmentti ja
Orenburgissa jalkaväkirykmentti. Viides rykmentti syntyi Suomessa, jossa sodan päättyessä oli runsaasti tataareja; päästyään kotiseudulleen he liittyivät yhteen ja muodostivat ”suomalaisen jalkaväkirykmentin”.
Bolševikit suostuttelivat Idel-Uralin johtoa antautumaan sillä, että ei kajottaisi tataarien kirkollisiin asioihin, ei heidän kansallisiin varoihinsa eikä hätyytettäisi heidän hallituksensa ja eduskuntansa jäseniä. Käytännössä tataarien hallitus oli punaisten piirittämä, eikä valkoiselta puolelta kuulunut apua, koska venäläisten keskuudessaan oli meneillään omat puoluekiistat. Tässä tilanteessa Idel-Uralin hallitus laski sotaväkensä hajalle. Lupauksistaan huolimatta bolševikit alkoivat takavarikoida tataarihallituksen ja yksityisten omaisuutta. Huhtikuussa 1918 entisen tataarilaisen hallituksen jäsenet ja virkailijat vangittiin. Sheih-ulla Alkin joutui virumaan vankikoppiin, kunnes karkasi Siperiaan, ja Maksudin onnistui päästä pakoon.
Maksudi päätyi jo vuonna 1918
Suomeen, jossa hän sai hyvän vastaanoton Suomen ulkoministeri
Carl Enckelliltä, joka muisti hänen toimensa kansallisen itsemääräämisoikeuden ja Suomen perustuslaillisten oikeuksien puolustamiseksi Venäjän duumassa. Maanpaossa ollut entinen presidentti tapasi myös
Viron johtoa, ennen kuin vuonna
1919 jatkoi matkaansa
Ruotsiin,
Saksaan ja
Ranskaan, hakien länsimaiden tukea Idel-Uralille.
Myös muita hankkeen eri tehtävissä toimineita johtomiehiä tuli Suomeen poliittisina pakolaisina vuonna 1918: Yusuf Akçura, Ayaz Ishaki, Musa Carullah Bigi, Zeki Velidi, Alincan Idris, Abdullah Battal ja Pietarin entinen imaami Lutfi Ishaki.
Nykyisin termiä
Idel-Ural käytetään itsenäisyydestä haaveilevien tataarien keskuudessa.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Idel-Ural