Naton lausunto on taputtelee itseään selkään vähän liikaa. Jenkkiläinen National Security Archive julkaisi pari vuotta sitten Tom Blantonin ja Svetlana Savranskayan keräämänä aimo kasan papereita liittyen vuoden 1990 neuvotteluihin Saksojen yhdistymisestä ja aika vahvasti siellä lupaillaan Neuvostoliitolle, sitä ettei NATO missään tilanteessa liiku itään. Lupaukset toki olivat suullisia ja niitä ei kukaan ollut
sinänsä velvollinen noudattamaan, mutta lienee sinänsä myös ihan ymmärrettävää, että Venäjä veti herneen nenään kun länsi tunnusti sen NL:n suoraksi seuraajaksi ja käveli sitten maan legitiimienkin intressien yli surutta oman sotateollisuutensa ja sisäpolitiikkansa tarpeiden tyydyttämiseksi. Osan lähteistä mukaan Neuvostoliitolle olisi lupailtu tai ainakin implikoitu kirjallista sopimusta natolaajentumisesta, mutta koko paska valtio meni sitten romahtamaan ennen kuin sellainen ehdittiin väsätä.
Ei siinä, etteikö NATO:n kirjoitelma ole sinänsä oikeassa siinä, että Venäjälle tarjottiin jonkinlaisia yhteistyömahdollisuuksia. Se ei vain hirveästi suurvalta-unelmistaan kiinni pitävää maata lämmittänyt, kun kaikessa piti taipua 1990-luvun alennustilan takia lännen pillin mukaan tanssimiseen tai jäädä ruikuttamaan. Viimeinen naula arkkuun taisi olla se keissi, jossa Jevgeni Primakov oli lentämässä jenkkilään neuvottelemaan Kosovon kysymyksestä ja käänsi koneensa ympäri Dublinissa kun amerikkalaisilta tuli viestiä, että "joo, me nyt päätettiin kuitenkin alottaa nää pommitukset ku ei jaksettu odotella".
Seuraa röyhkeää itseplagiointia omista esseistä aiheeseen liittyen, mutta mennään kun on kerran aloitettu (terve vaan kaverit). Luotan että foorumilaiset solkkaavat kohtuullista lontoota. Lähteitä saa pyytäessä, mutta aika lailla perustuu noihin National Security Archiven dokkareihin ja mm.
Mary Elise Sarotten artikkeliin aiheesta. (Tän voi vaikka pyöräyttää Sci-hubin kautta niin saa luettavaksi).
The British record clearly shows that the West-German foreign minister, Hans-Dietrich Genscher talked to his British counterpart about NATO expansion on a larger scale than just the East-German question. “The Russians must have some assurance that if, for example, the Polish Government left the Warsaw Pact one day, they would not join NATO the next. “
The discussion about the future of NATO and the European balance of power continued well after the reunification of Germany. In March of 1991 the British prime minister, John Major, assured Moscow that there was no talk of strengthening NATO. When asked what would happen should East European countries announce their interest in joining NATO, Major answered: “Nothing of the sort will happen.” (toim. huom. Major oli brittien pääministerinä vuoteen 1997 asti)
Väliin vähän referointia Sarotten artikkelista:
Mary Elise Sarotte, whom formerly argued that there was no talk of NATO expansion outside the German question argued that although the West did not make any formal agreements regarding NATO expansion, the possibility of such agreements in the future was implied which in turn led to the Soviets agreeing to the German reunification. Of course, without a written agreement these promises did not bind the western powers into anything.
Referoidaan myös vähän Constantine Pleshakovin
Crimean Nexus kirjaa myös, liittyen NATO:n ja EU:n itälaajentumiseen.
Germany, he claims, saw that EU could only expand eastwards from the German border only if NATO went there first. The expansion was also in German domestic interests; Helmut Kohl saw that Germany was in danger of relapsing into “extreme nationalism” as long as it sat on the eastern border of Western Europe. Expanding NATO, EU and in their wake, “the West” would alleviate the danger. This expansion would also serve European economic interests.
Kennet Waltz muuten argumentoi myös jo vuonna 2000, että NATO:n itälaajentuminen oli erityisesti Yhdysvaltojen puskemaa politiikkaa, johon (länsi) Euroopan oli tyydyttävä, joka on toki vähän ristiriidassa Pleshakovin väitteiden kanssa.
While the United States pressed ahead with expansion, the European Union, as expected, was content to stand by meekly and watch.
Niin se pointti
Vaikka NATO miten sanoisi, että ihan kivoja oltiin ja mentiin kaikkien taiteen sääntöjen mukaan itälaajentumisessa on totuus se, että hommaa vietiin eteenpäin aika röyhkeillä eleillä. Pahimmillaan Venäjälle ei edes annettu näennäistä arvostusta keskustelukumppanina vaan maan yli käveltiin miten vaan haluttiin. Sitten samalla jonkinasteisen historian loppu-psykoosin vallassa odotettiin, että Venäjä varmasti nyt tulee osaksi länsimaista arvoyhteisöä ja meidän kivaa kapitalismiklubia. Neuvostoliitolle ja täten sen perilliselle Venäjälle myös annettiin merkittävissä viroissa koko ysärin olleiden poliitikkojen suulla lupauksia siitä, ettei se NATO minnekään laajene ja sitten laajennuttiin. Vähemmästäkin vituttaisi.
Vaikka Venäjällä on ihan nationalismin hengessä levitetty ideologiaa petetyksi tulemisesta, ei siihen olisi mahdollisuuksia jos länsi ei olisi koko ysäriä leikkinyt kukkoa tunkiolla miettimättä sen enempää pitkän aikavälin seurauksia. Länsi loi tavallaan nykyisen ongelmansa ja mustasukkaisesti etupiiristään kiinni pitävän Venäjän.
Ei siinä etteikö Venäjää voisi syyttää erittäin paljosta ja itäisen euroopan mailla oli täysin legitiimit syyt haluta osaksi natoa. Putinia ei voi kohdella silkkihansikkain ysärin tapahtumien johdosta, mutta samalla on tunnustettava se, että lännen ulkopolitiikalla oli myös oma vaikutuksensa autoritärismin nousuun Venäjällä ja "länsi on vihollinen" maailmankuvan luomiseen. Venäjän sisäpoliittiseen tarpeeseen tulla tunnustetuksi alueellisena suurvaltana vastattiin lähinnä tuhahduksilla, kun länsi olisi sen sijaan voinut antaa vähän siimaa ja antaa Putinin näytellä vahvaa johtajaa, joka tekee omasta halustaan yhteistyötä lännen kanssa koko Venäjän parhaaksi. Mutta ei.
Mikään tästä nyt ei tietenkään oikeuta millään tavalla suvereeneihin rajanaapureihin hyökkäämistä ja salamurhia ulkomailla, mutta sinänsä Rty19:sta on pointti siinä, että Venäjälläkään ei nyt oikeasti historian valossa ole ihan hirveästi syytä luottaa siihen, että Länsi vain pitäisi iloisesti kiinni tuollaisesta sopimuksesta. Kaksinaismoralismista kun on esimerkkejä ihan Ukrainan kriisistäkin Yhdysvaltain senaattori McCainin julistaessa kovaan ääneen ettei Yhdysvallat hyväksy minkäänlaista Ukrainan sisäpolitiikkaan sekaantumista seisoessaan itse Maidanilla ja Yhdysvaltain viranomaisten pohtiessa, kuka nostetaan vallankumouksen jälkeen maan johtajaksi.
Sillä tavalla tuo on toki sitä parempaa kaksinaismoralismia, että Jenkit nyt sentään ovat lähtökohtaisesti näissä sen vapaan demokratian puolella. Sitä soisi Valko-Venäjällekin, mutta Venäjä nyt ei sitä vain tule hyväksymään.