Sarek1
Ylipäällikkö
J**** das S****, sano saksalainen. (Teksti osin häivytetty n-sanan pelossa, kyseinen n-sana ei viittaa ihonväriin)
Yllä olevalla viittauksella on tarkoitus ottaa kantaa tähän kenkäasiaan. Sotavaltiolla on erilaisia kenkiä eri tarkoituksiin. Yleisin jakotavara on maihareiden, kumisaappaiden ja huopakumisaappaiden pyhä kolmiyhteys. Näillä kaikilla on oma, tiettyihin olosuhteisiin parhaiten soveltuva käyttöalueensa ja -aikansa. Suolla ja kosteikoissa tarpominen jakomaihareilla on mielestäni epätarkoituksenmukaista noin kauniisti ilmaistuna.
Olen täällä pitkän aikaa aiemmin väläytellyt taistelujalkineiden kehittämisaivoriihtä, mutta aihe ei ole juurikaan innostanut foorumilaisia. No, ”life is hard, then you die” jne.
———
Kastuneilla kintuilla on mukava tepastella erityisesti kylmissä ja jäätävissä olosuhteissa ja silloin, kun kuivatteluun ja rasvailuun ei ole aikaa tai mahdollisuuksia. MAkkAranpaistoKaveriKerhoilun aktiiviaikanani toiminnan pilottivaiheesta lähtien käytin maasto-oloissa poikkeuksetta omia kalvokenkiä silloin kun ei menty jommilla kummilla kumisaappailla. Muistan hyvin, kuinka metsämaastossa nirunarukengillä talsivilla tossu otti sisälleen märkää ennemmin tai myöhemmin vaikkei ns. hörppäämistä olisi tapahtunut. Kalvokenkien kanssa ei samaa ongelmaa luonnollisestikaan ollut.
Jakotavaramaiharit (mallit vaihtuivat ajan myötä ja parannustakin laatuun tuli) olivat minulla paraateja ja yhdenmukaisen varustuksen hetkiä varten. Käytin niitä tosin eräässä kaupunkiharjoituksessa kun kameroita oli ajoittain paljon ympärillä ja ohjeena oli yhdenmukainen varustus, mutta silloin toimittiinkin ajoneuvoista käsin, ravattiin kovilla pinnoilla ja kahlattiin joskus hieman yli polvikorkuisessa lumessa tervaristijahdissa.
Kumisaapas kesä- ja talvi-inkarnaatioineen ei ole ehkä ideaali kenkä jalalle, mutta kummasti se torjuu veden kastelevaa vaikutusta. Kesäaikana jalkarättien ja syylinkien kanssa ei RVL files-aikana 80-luvun puolivälissä hiostamisesta ollut samana päivänäkään puhetta kun vertasi niitä sukkien kanssa kumikenkäilyn riemuihin. Sanomalehtipaperi huopakumisaappaaseen taiteltuna toimi talvisaikana huovan ja saappaan välissä muuten aika mukavasti kosteustasaajana.
Kengän istuvuus ja tukevuus on tietysti asia, joka vaikuttaa siihen, kuinka kengällä voi liikkua. Jos nilkat pyörähtelevät helposti, on jalkaa tukeva ja vahvistava kenkä ehkä tarpeen. Sitä olen joskus miettinyt, kuinka paljon nyrjähdysherkkyydellä on tekemistä jalan rakenteellisten, lihasten ja nivelten vahvuuden ja ohjelmallis-tottumuksellisten seikkojen* kanssa (*lue: motoriikan eli raajojen asento-ohjelmoinnin sekä liikekontrollin). Olen itse ollut ilmeisesti rakenteellisesti sopiva ja/tai onnekas, kun en ole sotavaltion hommissa jalkoja loukannut vaikka liikettä on riittänyt ja omamassa on kehittynyt iän myötä vinttikoiruudesta selkeään ylivoima-asetelmaan (paino on voimaa ja ylipaino on ylivoimaa). DNA -testiä en taida uskaltaa tehdä, sillä epäilen tulosten viittaavan kulien ja muiden veto- tai kanto-orjien suuntaan.
Yllä olevalla viittauksella on tarkoitus ottaa kantaa tähän kenkäasiaan. Sotavaltiolla on erilaisia kenkiä eri tarkoituksiin. Yleisin jakotavara on maihareiden, kumisaappaiden ja huopakumisaappaiden pyhä kolmiyhteys. Näillä kaikilla on oma, tiettyihin olosuhteisiin parhaiten soveltuva käyttöalueensa ja -aikansa. Suolla ja kosteikoissa tarpominen jakomaihareilla on mielestäni epätarkoituksenmukaista noin kauniisti ilmaistuna.
Olen täällä pitkän aikaa aiemmin väläytellyt taistelujalkineiden kehittämisaivoriihtä, mutta aihe ei ole juurikaan innostanut foorumilaisia. No, ”life is hard, then you die” jne.
———
Kastuneilla kintuilla on mukava tepastella erityisesti kylmissä ja jäätävissä olosuhteissa ja silloin, kun kuivatteluun ja rasvailuun ei ole aikaa tai mahdollisuuksia. MAkkAranpaistoKaveriKerhoilun aktiiviaikanani toiminnan pilottivaiheesta lähtien käytin maasto-oloissa poikkeuksetta omia kalvokenkiä silloin kun ei menty jommilla kummilla kumisaappailla. Muistan hyvin, kuinka metsämaastossa nirunarukengillä talsivilla tossu otti sisälleen märkää ennemmin tai myöhemmin vaikkei ns. hörppäämistä olisi tapahtunut. Kalvokenkien kanssa ei samaa ongelmaa luonnollisestikaan ollut.
Jakotavaramaiharit (mallit vaihtuivat ajan myötä ja parannustakin laatuun tuli) olivat minulla paraateja ja yhdenmukaisen varustuksen hetkiä varten. Käytin niitä tosin eräässä kaupunkiharjoituksessa kun kameroita oli ajoittain paljon ympärillä ja ohjeena oli yhdenmukainen varustus, mutta silloin toimittiinkin ajoneuvoista käsin, ravattiin kovilla pinnoilla ja kahlattiin joskus hieman yli polvikorkuisessa lumessa tervaristijahdissa.
Kumisaapas kesä- ja talvi-inkarnaatioineen ei ole ehkä ideaali kenkä jalalle, mutta kummasti se torjuu veden kastelevaa vaikutusta. Kesäaikana jalkarättien ja syylinkien kanssa ei RVL files-aikana 80-luvun puolivälissä hiostamisesta ollut samana päivänäkään puhetta kun vertasi niitä sukkien kanssa kumikenkäilyn riemuihin. Sanomalehtipaperi huopakumisaappaaseen taiteltuna toimi talvisaikana huovan ja saappaan välissä muuten aika mukavasti kosteustasaajana.
Kengän istuvuus ja tukevuus on tietysti asia, joka vaikuttaa siihen, kuinka kengällä voi liikkua. Jos nilkat pyörähtelevät helposti, on jalkaa tukeva ja vahvistava kenkä ehkä tarpeen. Sitä olen joskus miettinyt, kuinka paljon nyrjähdysherkkyydellä on tekemistä jalan rakenteellisten, lihasten ja nivelten vahvuuden ja ohjelmallis-tottumuksellisten seikkojen* kanssa (*lue: motoriikan eli raajojen asento-ohjelmoinnin sekä liikekontrollin). Olen itse ollut ilmeisesti rakenteellisesti sopiva ja/tai onnekas, kun en ole sotavaltion hommissa jalkoja loukannut vaikka liikettä on riittänyt ja omamassa on kehittynyt iän myötä vinttikoiruudesta selkeään ylivoima-asetelmaan (paino on voimaa ja ylipaino on ylivoimaa). DNA -testiä en taida uskaltaa tehdä, sillä epäilen tulosten viittaavan kulien ja muiden veto- tai kanto-orjien suuntaan.