Jatketaan vaikka näin: varusmiehet ovat sotilaita ja heitä on voitava käyttää sodassa.
Varusmiesten käyttäminen ylläreissä
- Viestiketjun aloittaja Vonka
- Aloitus PVM
Jatketaan vaikka näin: varusmiehet ovat sotilaita ja heitä on voitava käyttää sodassa.
Sarek1
Ylipäällikkö
Asia herättää tunteita ja pesuvesi menee pyykin mukana, voi voi.
http://www.hs.fi/mielipide/a1470105...i&utm_medium=tf-desktop&utm_content=frontpage
http://www.hs.fi/mielipide/a1470105...i&utm_medium=tf-desktop&utm_content=frontpage
Beerfect
Eversti
Sananvapaus on taianomainen asia. Roy on tietämättään huumorimiehiä.
Itsekin olen tosin parissa kohtaa jupissut että varusmiehiä ei pitäisi käyttää rintamalla mutta aivan täysin eri syistä kuin Roy, sekä lisäksi olen sittemmin kohdannut tosiasiat, eli lähinnä sen että varusmiehet saadaan organisoidusti aseisiin ja matkaan tunnissa. Sitä on vaikea kiistää, ja jos on valittava nopean varusmiesvasteen ja viivästyneen reservivasteen väliltä, niin on ne varusmiehet lähetettävä, tai ainakin vapaaehtoiset heistä. En rankaisisi, syyttäisi tai halventaisi ketään joka haluaisi perääntyä viime hetkellä. Mutta jos aika vain sallisi, niin aktiiviressuista ja kapiaisista kokoaisin ensimmäiset joukot. Olen siis sitä mieltä että varusmiehet voitaisiin vapauttaa aseellisesta maanpuolustusvelvollisuudesta sen jälkeen kun he ovat suorittaneet varusmiespalveluksen, mutta se tulisi voimaan jälleen kun he täyttävät 25v, eli pääsevät miehen ikään. Eli oppi taotaan päähän ensin, sitten sitä saa sulatella ja prosessoida sen 7v, jonka jälkeen on taistelija valmis. Ja toki vapaaehtoisilta ja halukkaimmilta 18-25 vuotiailta maanpuolustajilta en kieltäisi mitään toimintaa, vaikka hieman epäröinkin sanoa noin. Toisaalta ne ovat vielä lapsia, jotka eivät täysin tiedosta asioita, toisaalta ei ne ihan täysin enää lapsia ole...Edit:
Tai ehkä se suurin kysymys tässä on että "Mistä tietää että taistelija on valmis?" Ikä ei sitä paljasta, sillä kaikki kypsyvät yksilöllisesti.
Viimeksi muokattu:
Rajajääkäri
Ylipäällikkö
Ensin Roope ajaisi maanpuolustuksen rappiolle, sitten eläkeläiset ainakin, köyhäintaloon. Ei jatkoon.
Lasten oikeuksien puolustaminen on hieno asia, mutta käsitteet on jotenkin nyrjähtäneet, kun aikuisia miehiä lapsiksi mielletään. Pitää kyllä paikkansa, että alle 25 vuotias mies luulee olevansa kuolematon ja ainakin osittain jumalolento. Mutta se on evoluution tulos ja perustuu ihmisnaaraiden tekemään valintaan ... mikä sitten lieneekin syynä. Ja juuri siksi onkin parasta sotilasainesta - nimenomaan sitä joka tehot on omassa luokassaan.
Ottaen huomioon että Mannerheimristin ritariksi nimitettiin 110 upseeria(suuri osa varttuneempaa väkeä, mutta joukossa myös 25v ja alle), aliupseereita 58 ja miehistöä vain 23. Näistä kaikista 191 ritarista alle 25 vuotiaita ja sitä nuorempia oli 54 !! ...joka on 28%
Ja hyvä myös huomioida että 26 vuotiaissa oli koko joukko sellaisia jotka saivat ritariristinsä taisteluiden jo loputtua.. ollen siis hyvinkin 25 silloin kun oli vielä sota ja veriset vaatteet.
ähh.. perun aiemman lupaukseni siirtyä takaisin varusmiesten käyttötarkoitus -aiheeseen. Idealistin on kevyt olla jos/kun ei anna realismin painaa kuin höyhenen verran.
Roope, ei kannata vuokrata tappiolla, eikä ne sitä tee, ellet jollain pakota (siihen ehkä voit käyttää sitä ammattiarmeijaasi). Jos se ei kannata, kukaan ei niitä osta ja taas ne jotka ostaa, laittaa hinnat tasolle jolla tulee katetta. Vai ajattelitko Roope ihan itse sijoittaa rahasi tuommoiseen asuntoon jota voit sitten vuokrata tappiolla?
Soininvaaran blogissahan ei ole matemaattista mallia tappiolla vuokraamisesta, vaan maapohjaan kohdistuvasta kiinteistöverosta. (ei siis myöskään rakennukseen kohdistuvasta kiinteistöverosta)
Huomaan että laitat mielelläsi linkkejä, joissa on asiaa sivuavia tai jotenkin asiaan liittyvän ryhmittymän näkemyksiä ja laskelmia, jotka jotenkin sivuavat kohdetta. Suhtaudut näihin
ikäänkuin ne olisivat kylmiä yleisesti hyväksyttyjä faktoja esim:
"Maapohjan veron korottamisen takana on muuten taloustieteellinen konsensus: http://earthrights.net/course/?q=node/87 " ..koka on siis "Open letter to Mikhail Gorbachev" ja käsittelee maan siirtymistä eri tahojen haltuun, ykstyiseen, korporaatioiden tai valtion. Tämä siis koskien kommunistisen järjestelmän romahtamista. Tuosta vetää mainitsemasi johtopäätös on aika mielenkiintoinen tulkinta monimutkaisesta asiasta... joka ei itseasiassa oikeastaan tuossa edes ole kohteena.
Sama pätee lausumaasi "Annetussa lisätietolinkissä nämä korvaavat verot oli lueteltu." koskien sitä kuinka tulovero ja alv tuotot valtiolle korvataan. Oletkohan ymmärtänyt lukemasi... luettelossa oli esimerkki kohteista - Australiassa - joissa economic rent, lisäarvo, voitaisiin ulosmitata verotuksella. Miten tämä vaikuttaisi valtion talouteen kokonaisuudessaan, jää ilmaisematta.
Lopuksi: olen tosin samaa mieltä että "economic rent", miten sitten käännetäänkään suomeksi, on ilmiö, jolle pitäisi ehdottomasti tehdä jotain. Vaikka verotuksella.
Geronimo
Ylipäällikkö
En tiedä onko tämä propagandaa vaiko ihan relevantti kysymys, mutta hieman ihmeetyttää pikku pravdan jutun aihe maanpuolustuksessa kun on kyse ihan muusta näin minä sen ainakin käsitän?
Ampuisinko ihmisen? Varusmies joutuu pian oikeasti miettimään sitä
Varusmiehet voivat pian joutua torjumaan yllätyshyökkäystä. Emeritusprofessori Jarmo Toiskallio muistuttaa, että teki tositilanteessa miten tahansa, pääasia on, että sotilas voi elää päätöksensä kanssa loppuelämänsä.
SUNNUNTAI 7.8.2016 2:00
Juhani Karila HS
LIIKUTTELIN PIIPPUA ja painelin liipaisinta. Makasin juoksuhaudassa suon laidalla Sarriojärvellä Pohjois-Suomessa ja pudottelin peltisiä maaleja, joita automaattinen mekanismi pompautteli näkyviin rinteeseen.
Toimin ajattelematta: maali, laukaus, maali...
Entä jos pellinpalat olisivat olleet ihmisiä?
Kun puolustusministeri Jussi Niinistö (ps) sanoi heinäkuussa, että varusmiehiä voidaan käyttää yllätyshyökkäyksen torjumisessa, mietin, olisiko minusta ollut tappamaan 19 vuoden ikäisenä.
Suoritin varusmiespalvelukseni Sodankylässä syksyllä 2004.
Minusta koulutettiin ohjusjoukkueen taistelulähetti. Kenttäkelpoisuudekseni merkittiin ”hyvä”, vaikka opin hädin tuskin käyttämään tärkeintä työkaluani, jumppakuutioksi kutsuttua kenttäradio LV 217:ää.
Sodassa olisin varmaan väännellyt radioni nappeja holtittomasti, eksynyt metsään viestiä viedessäni ja tulittanut sarjoja taivaalle silmät kiinni.
Dave Grossman kertoo kirjassaan On killing (1995), että suurin osa toisen maailmansodan taistelijoista ei kyennyt ampumaan päin toista ihmistä. Lähietäisyydellä monet joko kieltäytyivät tappamasta tai tappamisen jälkeen oksensivat.
Kun ranskalainen ja venäläinen joukko-osasto kohtasivat yllättäen sumussa Krimin sodassa vuonna 1854, sotilaat alkoivat läpsiä toisiaan pistimiensä lappeilla sen sijaan, että olisivat työntäneet terät toistensa sisuksiin.
Tarinat ovat lohdullisia. Ne kertovat siitä, miten vastenmielistä ihmisen tappaminen lähtökohtaisesti on. Siksi tuntuu erikoiselta, että mikään, mitä minulle varusmiesaikana opetettiin, ei valmentanut minua kohtaamaan ihmishengen riistämistä.
KANNUSTAAKO Puolustusvoimat yksittäistä sotilasta pohtimaan toimintaansa eettisesti? Onko asevoimilla tappamisvastaava?
Menin Maanpuolustuskorkeakoulun nettisivuille. Vierittelin hiirellä esiin yhä lisää professoreita, joilla oli asiantuntemusta seuraavilta aloilta: Sovellettu taktiikka. Kokonaismaanpuolustuksen resurssien taloudellinen ja tehokas suunnittelu ja käyttö. Informaatiosota. Suorituskykyjen suunnittelu. Paikkatieto- ja systeemianalyysi taistelun mallinnuksessa.
Löysin paljon kiertoilmaisuja väkivallalle, mutta en sanaakaan etiikasta. Puolustusvoimiin erikoistunut kollega vinkkasi, että kenttäpiispa pohtii niitä juttuja työkseen.
HARRI NURMINEN
”Tappaminen on oikeutettua, jos pienemmällä väkivallalla voidaan estää suurempi väkivalta”, sanoo kenttäpiispa Pekka Särkiö.
Nykyinen kenttäpiispa on Pekka Särkiö, joka toimi aiemmin Keski-Lahden kirkkoherrana. Hän istuu Lahden-kotinsa yläkerrassa itse rakentamansa cembalon vieressä ja sanoo, että suomalainen sotilas on lähimmäisenrakkauden asialla.
”Kun näkee sotilaan kypärä päässä ja rynnäkkökivääri kädessä, ymmärrän, ettei tämä ajatus tule mieleen ensimmäisenä.”
Särkiö perustelee väitteensä sillä, että suomalainen sotilas puolustaa yhteiskuntaa, joka takaa hyvän elämän ihmisille.
”Tappaminen on oikeutettua, jos pienemmällä väkivallalla voidaan estää suurempi väkivalta.”
Hän ottaa esimerkiksi Helsingin ilmatorjunnan jatkosodan aikana. Suomalaiset pudottivat venäläisiä pommikoneita ja tappoivat niissä olleita sotilaita, mutta näin estettiin tuhansien siviilien kuolema kaupungissa.
Eikö Jeesus olisi kääntänyt toisenkin poskensa?
Särkiö sanoo, että Israel oli Jeesuksen aikana roomalaisten miehittämä. Jeesuksen pasifistinen kehotus oli keino suojella kansaa, jolle niskurointi olisi voinut tietää väkivaltaista loppua.
Presidentti Risto Ryti perusti kenttäpiispan tehtävän vuonna 1941. Kenttäpiispa vastaa sotilasarvoltaan prikaatikenraalia ja johtaa sotilaspappeja ja ”sotilassielunhoitoa”.
Särkiön mukaan sotilaspapiston tehtävä on tukea hengellisesti ja henkisesti kaikkia palveluksessa olevia. Papisto auttaa sotilasta kuoleman mahdollisuuden pohtimisessa ja osallistuu sota-aikana kaatuneiden huoltoon.
”Pappi tarjoaa sotilaalle venttiilin. Hän on ikään kuin lääkintämies.”
Olin jo ehtinyt kuvitella, että kenties juuri papisto on väkivaltakoneiston omatunto, joka muistuttaa, että tappaminen on perimmältään väärin. Onko sittenkin niin, että papisto tekee koneesta entistä tehokkaamman? Että se on pelkkä henkinen laastari, joka voidaan lätkäistä omantunnontuskia potevaan jääkäriin, jolloin tämä tarttuu aseeseen entistä reippaampana?
”Aika kyyninen näkökulma”, Särkiö sanoo.
Hänen mukaansa asiaa voidaan katsoa myös siten, että sielultaan haavoittunutta ei voida jättää hoitamatta.
Särkiö korostaa, että jokainen sotilas on velvollinen mitoittamaan väkivaltansa oikean suuruiseksi.
Hänen mukaansa suomalainen sotilaskoulutus perustuu avoimuuteen: sotilas tietää tehtävänsä ja syyn siihen, jolloin hän pystyy eettisesti tutkimaan toimiensa seurauksia.
KUKAAN EI KERTONUT Sarriojärvellä, miksi minun piti syöksyä mättään luota toiselle ja ampua rikki sinisiä ilmapalloja. Mitä ne olivat tehneet väärin?
Syöksähtelin ja ammuin, koska kouluttaja määräsi.
Eettinen pohdiskelu Puolustusvoimissa on virallisesti delegoitu papistolle, vaikka sen tulisi kuulua kaikille.
KAISA RAUTAHEIMO / HS
”Tappamisesta ei saisi koskaan tulla refleksinomaista maalien eliminointia”, sanoo emeritusprofessori Jarmo Toiskallio.
Tätä mieltä on emeritusprofessori Jarmo Toiskallio, everstiluutnantti evp., joka lanseerasi sotilaspedagogiikan käsitteen Puolustusvoimissa 1990-luvulla.
Sotilaspedagogiikan ytimessä on sotilaan toimintakyky. Se koostuu neljästä osasta: fyysisestä, psyykkisestä, sosiaalisesta ja eettisestä.
Fysiikan tarkastelussa Puolustusvoimilla on pitkät perinteet. Joka vuosi kirjoitetaan artikkeleita siitä, miten liikuntatieteilijät tutkivat synkkinä alokkaiden Cooperin testin tuloksia.
Sosiaalista ulottuvuutta asevoimat on käyttänyt hyväkseen kautta historian. Tupakulttuurilla ja ryhmäharjoituksilla luodaan kuuluisaa ”kaveria ei jätetä” -henkeä, joka lujittaa sotilaan taistelutahtoa. Psyykeä taas on mitattu ensimmäisestä maailmansodasta lähtien soveltuvuustesteillä ja paineensietokokeilla.
Eettinen puoli onkin sitten toinen, vähemmälle huomiolle jäänyt juttu. Toiskallion mielestä etiikka on sotilaan toimintakyvyn kivijalka. Sen vahvistaminen on kaikkien vastuulla.
”Sillä vaikka ihminen toimisi millaisten lakien ja säädösten alaisuudessa, yksin hänellä itsellään on viime kädessä vastuu omasta toiminnastaan”, Toiskallio siteeraa lempifilosofiaan J. V. Snellmania.
Ei kuulosta sopivan armeijan meininkiin. Missä välissä sotilaan pitäisi ajatella itse, kun johtaja määrää kaiken vaatekerrasta tuliasemaan?
”Koko ajan siinä tottelemisen ohessa”, Toiskallio sanoo. ”Kyllähän minulle tultiin sanomaan, että jos etiikkahommiin lähdetään, niin sittenkö se homma on vain kannonnokassa istumista ja miettimistä. Mutta ei se sitä tarkoita. Päinvastoin, siinä ollaan nyrkit savessa koko ajan, pään pitää toimia ja ruumiin.”
Toiskallion mukaan Puolustusvoimissa on traditiota itsenäiselle ajattelulle. 1900-luvun alussa Keski-Eurooppaan oppia hakemaan lähteneet suomalaiset jääkärit kritisoivat preussilaista kuriarmeijaa. Talvisodassa suomalaiset liikkuivat pieninä ryhminä, jolloin jokaisen ryhmässä piti käyttää omaa harkintaa.
Kyse on viime kädessä väkivallan mitoittamisesta, josta Särkiökin puhui. Toiskallion mielestä tappamisesta ei saisi koskaan tulla refleksinomaista maalien eliminointia.
”Paras sotatoimen voitto on sellainen, jossa ei ammuta laukaustakaan.”
TOISKALLIO VIITTAA brittifilosofi Jonathan Gloverin moraaliresurssien käsitteeseen. Sotilaan moraaliresurssit pitäisi rakentaa niin jykeviksi, etteivät ne romahda taistelussa – kuten My Lain teurastuksessa Vietnamissa vuonna 1968, jolloin yhdysvaltalainen joukkue menetti tyystin itsehillintänsä ja lahtasi kylällisen siviilejä.
Nämä ovat oppeja, joita imetään jo kotoa, koulusta ja kaveripiiristä. Toiskallio vetää suoran syy-seuraussuhteen armeijan ja maailmantalouden välille. Terve armeija edellyttää tervettä yhteiskuntaa.
”Kyllä minä olen huolissani alokkaista, joita lama-Suomi synnyttää. Voivatko he olla vakuuttuneita siitä, että yhteiskuntamme edistää yhteistä hyvää? Että kannattaako sellaista järjestelmää edes puolustaa, jossa työntekijöille jaellaan potkuja surutta ja asioita arvotetaan välittömän hyödyn kannalta.”
Sotilaan ei pitäisi oikeuttaa toimintaansa yhteiskunnan puolustamisella, Toiskallio tuumii. Ei, vaikka sana ”isänmaa” toistuu juhlapuheissa tiuhaan.
Sotilaan pitäisi sotia ihmisen, ei vain valtion puolesta. ”Ihmisen turvallisuus on ensisijaista.”
Toiskallio kaipaa syvempää keskustelua inhimillisen ja sotilaallisen turvallisuuden välille.
”Etiikka on toisen ihmisen kasvojen kohtaamista”, hän siteeraa toista lempifilosofiaan, ranskalaista Emmanuel Lévinas’ta.
Tämä tarkoittaa kahta asiaa. Ensinnäkin sitä, että sotilaan pitäisi ymmärtää puolustavansa ennen kaikkea lähimmäisiään. Toisekseen sitä, että hän muistaa kiikaritähtäimeen löytyvän vihollisen olevan ihminen, jonka tuhoamisesta yksin hän on vastuussa.
Henkilökohtaisen vastuun luovuttamattomuus on etiikan kivikova ydin. Tähän pohjaten Toiskallio lausui eräässä ulkomaisessa sotakoulussa vetämässään etiikan seminaarissa:
”Teette niin tai näin, voitte hyvinkin löytää itsenne syytettynä ihmisoikeuksien rikkomisesta tai annetun tehtävän toteuttamatta jättämisestä. Pääasia on, että omassatunnossanne voitte ottaa vastuun päätöksestänne ja elää loppuelämänne sen kanssa.”
VIHOLLINEN on perinteisten asevoimien lempisanoja. Vihollinen on erilainen, joku muu, jota vastaan voidaan nostaa pyssy tanaan.
Hetken näytti siltä, että kehittyvä teknologia hävittää ihmisen käsitteen sodasta lopullisesti. Yhdysvaltain ilmavoimat on tehnyt 2000-luvulla tunnetuiksi miehittämättömät pommituslennot, joissa lentäjä istuu mukavalla tuolilla tukikohdassa ja ohjailee joystickilla toisella puolella maailmaa kiitävää sotalaitetta, jonka siivistä hän irrottelee pommit putoamaan päin ihmisiä.
Tällaista sodankäyntiä on verrattu videopelien pelaamiseen. Voisi kuvitella, että toimistossa kököttävä etätappaja ei kärsi veteraaneja aina piinanneesta post-traumaattisesta stressihäiriöstä.
Päinvastoin, Birminghamin yliopiston ilmailun asiantuntija Peter Gray kertoo brittiläisen The Telegraph -lehden jutussa, että lennokkiohjaajien psyyke tutisee siinä missä muidenkin.
He seuraavat kohteidensa elämää satelliittien ja kameroiden avulla häiritsevän läheltä. Gentleme’s Quarterlyn haastattelema entinen sotilas Brandon Bryant kuvailee, miten istui pilottitoverinsa kanssa bunkkerissa Nevadassa ja räjäytti Hellfire-ohjuksilla palasiksi kaksi ihmistä Afganistanissa vuonna 2007. Lämpökameran ruutu näytti tarkasti, miten savun hälvennyttyä toinen miehistä puristi käsillään jalkansa tynkää, josta purskahteli kuumaa verta maahan.
Kesti kauan ennen kuin mies lakkasi liikkumasta.
Kuva jäi kummittelemaan Bryantin päähän. Suomessa sodan psykologisista vaurioista on kirjoittanut muun muassa historiantutkija Ville Kivimäki, joka voitti Tieto-Finlandian vuonna 2013 talvi- ja jatkosodan traumoista kertovalla teoksellaan Murtuneet mielet.
ASEET OVAT muuttuneet keihäistä liipaisimien kautta tietokoneen nappeihin, mutta sotilas ei pääse pakoon tekemäänsä väkivaltaa.
Sodankylässä minulla oli tupakaverina savukoskelainen, vanhoillislestadiolainen ikätoveri, joka oli meistä ehkä ainoana miettinyt tappamisongelman kohdallaan läpi.
Hän sanoi kouluttajille alusta lähtien, että hänestä on tehtävä lääkintämies. Näin kävi. Myöhemmin metsässä, kun muut kokosivat hakkuuaukean laitaan ohjusjärjestelmää, savukoskelainen rakensi mäntyriu’uista paareja, kasvoillaan sellainen ilme, että oli sinut itsensä ja tehtävänsä kanssa.
Inhimillisyyden ja ihmisen muistaminen sodassa on sivistystä. Toiskallion seuraaja, Maanpuolustuskorkeakoulun sotilaspedagogiikan professori everstiluutnantti Juha Mäkinen uskoo ihmiskunnan sivistyneen ajan saatossa, sotienkin saralla.
On pakko uskoa. Eihän kasvattamisella ja pedagogiikalla olisi muuten mitään merkitystä.
Hän puolustaa asevoimien tappamispuheen välttelyä, sillä ”eihän asevoimat ole ensisijaisesti tappamista varten. Asevoimat pyrkii tuottamaan turvallisuutta.”
”Ne, joille tappaminen on tärkeintä, tuppaavat istumaan vankilassa.”
Toiskallion tavoin hän korostaa, että vihollispuhe on syytä unohtaa kokonaan. Hän sanoo, että ihmiskunta on ”samassa veneessä” ja tämän päivän vihollinen voi olla ystävä seuraavana päivänä.
”Ei siinä voi ruveta ketään demonisoimaan.”
EMILIA KANGASLUOMA / HS
”Haluaisin tavata sen fakiirin, joka takoo kuusi kuukautta palvelevan saapumiserän päähän identtisen arvokoodiston”, sanoo kenttärovasti Janne Aalto.
Sotilasetiikka on kasvavan kiinnostuksen kohteena maailmalla. Aihetta tutkineen kenttärovasti Janne Aallon mukaan tämä johtuu siitä, että sotien luonne on muuttunut.
”Käänne alkoi 1990-luvulla. Ennen puhuttiin sodan etiikasta, ja se liittyi nimenomaan kansallisvaltioiden välisiin sotiin, mutta nykyään kun on kaikenlaista kybersotaa, kriisinhallintaa ja terrorisminvastaista sotaa, yksittäisen sotilaan päätöksillä on paljon vaikutusta lopputulokseen.”
Aalto on kirjoittanut väitöskirjan nimellä Hyvä sotilas – oikea toiminta: miksi asevoimissa opetetaan sotilasetiikkaa?, joka esitarkistettiin juuri Maanpuolustuskorkeakoulussa. Väitöskirjassaan Aalto tutkii viiden eri maan asevoimien eettistä koodistoa.
Hän otti selvää Yhdysvaltojen kolmen suurimman sotilasoppilaitoksen sekä Hollannin, Ruotsin, Norjan ja Israelin asevoimien eettisestä opetuksesta. Sitä varten hän luki kirjallisuutta ja kiersi seminaareissa maailmalla.
”Jollain luennolla vieressä saattoi istua Kolumbian armeijan heppu, joka tutki etiikkaa huumeidenvastaisessa sodankäynnissä.”
Aalto löysi koodistoista sekä hyviä että huonoja juttuja ja totesi, ettei yhtäkään systeemiä voida tuoda Suomeen sellaisenaan.
Jotain on kuitenkin hänen mielestään meillä tehtävä, sillä Suomen eettinen koodisto on ”sekava”. ”Käytännössä meillä on varusmiehille pari perustason luentoa etiikasta, ja siinä se.”
AALLON TULOKSET pähkinänkuoressa:
Yhdysvalloissa on palkka-armeija, jossa koulutetaan ammattisotilaita: he tietävät, mihin ovat ryhtyneet. Amerikkalainen sotilas taistelee amerikkalaisen elämäntavan ja perustuslain puolesta. Arvot ovat julistuksellisia ja paikoin kaukana käytännöstä.
Hollannissa etiikkaa opetetaan paljon ja käytännönläheisesti. Tämä johtuu siitä, että maa on osallistunut moniin kriisinhallintatehtäviin, jotka eivät ole menneet putkeen.
Norja ja Ruotsi muistuttavat yhteiskunniltaan ja asevoimiltaan eniten meikäläistä, mutta Ruotsissa korostetaan yksittäisen sotilaan psykologista dilemmaa; sitä, miten hän pystyy mielessään käsittelemään taistelukentällä kohtaamansa hirveydet.
Israelilla on tarkka eettinen ohjeistus, joka iskostetaan varusmiehiin kahden vuoden palveluksen aikana. Etiikkaa opetetaan ennen kaikkea siitä näkökulmasta, että sotaa joudutaan usein käymään siviilien keskellä.
Aalto on Suomen järjestelmässä ylpeä yhdestä asiasta. ”Puolustusvoimista ei voi tulla vastakulttuuria, kuten vaikka Amerikassa. Puolustusvoimat on väistämättä osa nykyaikaista yhteiskuntaa jo siitä syystä, että kahdesti vuodessa kasarmien porteista lampsii sisään 13 000 uutta alokasta.”
Aalto tarkoittaa yleistä asevelvollisuutta. Se on myös Puolustusvoimien ongelma.
”Haluaisin tavata sen fakiirin, joka takoo kuusi kuukautta palvelevan saapumiserän päähän identtisen arvokoodiston. Se ei yksinkertaisesti ole mahdollista. Lyhyenkin palvelusajan suorittavalle pitää antaa mahdollisuus eettiseen pohdiskeluun, mutta rehellisyyden nimissä ei voida olettaa, että jokainen alokas miettii etiikkaa hirveän syvällisesti. Kantahenkilökunnalta voi ja pitää vaatia enemmän.”
Aalto ei ota väitöskirjassaan kantaa siihen, miten Puolustusvoimien eettinen koulutus pitäisi käytännössä järjestää. Yhdestä asiasta hän on varma:
”Ensin pitää kouluttaa johtajat. Kun johtajat on koulutettu, temppu tapahtuu itsestään, koska silloin koko kulttuuri muuttuu.”
Aalto kertoo, että Puolustusvoimissa on ollut runsaan vuoden käynnissä toimintakyvyn pilottihanke, joka lähtee itse asiassa toisesta päästä, alokkaista. Muutamien joukko-osastojen alokkaita on kannustettu käyttämään enemmän omaa päätään.
”Heitä kehotetaan asettamaan itselleen tavoitteita, vaikkapa Cooper-tuloksen nostaminen 2 300 metriin, ja miettimään itse, miten tavoitteen voisi saavuttaa. Tai sitten alokas pannaan kirjoittamaan teksti, jossa hän vertailee kotona oppimiaan arvoja Puolustusvoimien arvoihin”, Aalto kertoo.
Miksi etiikkaa sitten opetetaan asevoimissa?
”Jos ei opetettaisi, luopuisimme ihmisyydestä.”
MINÄ EN POHTINUT ihmisyyttä syksyllä 2004. Vedin kättä lippaan, petasin punkan ja marssin muodossa sääntöjen mukaan.
Kouluttajat äyskivät käskyjään leipiintyneinä. Muistan upseereista parhaiten yhden palavasilmäisen luutnantin, joka tuli varuskuntaan suoraan Maanpuolustuskorkeakoulusta.
Hänellä oli muita reippaampi askel, ryhti suora ja olemus valpas. Kun hän käski, hänen äänessään ei kuulunut muilta tuttu väsynyt äksyily, vaan kirkasotsainen vakaumus, ikään kuin luotto johonkin. Meihin?
Elävästi on jäänyt mieleen se hetki, kun metsäleirillä muiden kouluttajien kokoontuessa nuotiolle nuori luutnantti heittäytyi vatsalleen kanervikkoon ja ryhtyi tekemään etunojapunnerruksia.
En päässyt tarkemmin selville luutnantin sielunelämästä, mutta upseerin käytös teki suuren vaikutuksen.
Ehkä Janne Aalto on oikeassa: jos kantahenkilökuntaan juntataan jokin oppi, vaikkapa eettisten kysymysten pohtimisen tärkeys, se säteilee heidän kauttaan koko asevoimiin ja yksittäiseen varusmieheen asti.
Ampuisinko ihmisen? Varusmies joutuu pian oikeasti miettimään sitä
Varusmiehet voivat pian joutua torjumaan yllätyshyökkäystä. Emeritusprofessori Jarmo Toiskallio muistuttaa, että teki tositilanteessa miten tahansa, pääasia on, että sotilas voi elää päätöksensä kanssa loppuelämänsä.
SUNNUNTAI 7.8.2016 2:00
Juhani Karila HS
LIIKUTTELIN PIIPPUA ja painelin liipaisinta. Makasin juoksuhaudassa suon laidalla Sarriojärvellä Pohjois-Suomessa ja pudottelin peltisiä maaleja, joita automaattinen mekanismi pompautteli näkyviin rinteeseen.
Toimin ajattelematta: maali, laukaus, maali...
Entä jos pellinpalat olisivat olleet ihmisiä?
Kun puolustusministeri Jussi Niinistö (ps) sanoi heinäkuussa, että varusmiehiä voidaan käyttää yllätyshyökkäyksen torjumisessa, mietin, olisiko minusta ollut tappamaan 19 vuoden ikäisenä.
Suoritin varusmiespalvelukseni Sodankylässä syksyllä 2004.
Minusta koulutettiin ohjusjoukkueen taistelulähetti. Kenttäkelpoisuudekseni merkittiin ”hyvä”, vaikka opin hädin tuskin käyttämään tärkeintä työkaluani, jumppakuutioksi kutsuttua kenttäradio LV 217:ää.
Sodassa olisin varmaan väännellyt radioni nappeja holtittomasti, eksynyt metsään viestiä viedessäni ja tulittanut sarjoja taivaalle silmät kiinni.
Dave Grossman kertoo kirjassaan On killing (1995), että suurin osa toisen maailmansodan taistelijoista ei kyennyt ampumaan päin toista ihmistä. Lähietäisyydellä monet joko kieltäytyivät tappamasta tai tappamisen jälkeen oksensivat.
Kun ranskalainen ja venäläinen joukko-osasto kohtasivat yllättäen sumussa Krimin sodassa vuonna 1854, sotilaat alkoivat läpsiä toisiaan pistimiensä lappeilla sen sijaan, että olisivat työntäneet terät toistensa sisuksiin.
Tarinat ovat lohdullisia. Ne kertovat siitä, miten vastenmielistä ihmisen tappaminen lähtökohtaisesti on. Siksi tuntuu erikoiselta, että mikään, mitä minulle varusmiesaikana opetettiin, ei valmentanut minua kohtaamaan ihmishengen riistämistä.
KANNUSTAAKO Puolustusvoimat yksittäistä sotilasta pohtimaan toimintaansa eettisesti? Onko asevoimilla tappamisvastaava?
Menin Maanpuolustuskorkeakoulun nettisivuille. Vierittelin hiirellä esiin yhä lisää professoreita, joilla oli asiantuntemusta seuraavilta aloilta: Sovellettu taktiikka. Kokonaismaanpuolustuksen resurssien taloudellinen ja tehokas suunnittelu ja käyttö. Informaatiosota. Suorituskykyjen suunnittelu. Paikkatieto- ja systeemianalyysi taistelun mallinnuksessa.
Löysin paljon kiertoilmaisuja väkivallalle, mutta en sanaakaan etiikasta. Puolustusvoimiin erikoistunut kollega vinkkasi, että kenttäpiispa pohtii niitä juttuja työkseen.
HARRI NURMINEN
”Tappaminen on oikeutettua, jos pienemmällä väkivallalla voidaan estää suurempi väkivalta”, sanoo kenttäpiispa Pekka Särkiö.
Nykyinen kenttäpiispa on Pekka Särkiö, joka toimi aiemmin Keski-Lahden kirkkoherrana. Hän istuu Lahden-kotinsa yläkerrassa itse rakentamansa cembalon vieressä ja sanoo, että suomalainen sotilas on lähimmäisenrakkauden asialla.
”Kun näkee sotilaan kypärä päässä ja rynnäkkökivääri kädessä, ymmärrän, ettei tämä ajatus tule mieleen ensimmäisenä.”
Särkiö perustelee väitteensä sillä, että suomalainen sotilas puolustaa yhteiskuntaa, joka takaa hyvän elämän ihmisille.
”Tappaminen on oikeutettua, jos pienemmällä väkivallalla voidaan estää suurempi väkivalta.”
Hän ottaa esimerkiksi Helsingin ilmatorjunnan jatkosodan aikana. Suomalaiset pudottivat venäläisiä pommikoneita ja tappoivat niissä olleita sotilaita, mutta näin estettiin tuhansien siviilien kuolema kaupungissa.
Eikö Jeesus olisi kääntänyt toisenkin poskensa?
Särkiö sanoo, että Israel oli Jeesuksen aikana roomalaisten miehittämä. Jeesuksen pasifistinen kehotus oli keino suojella kansaa, jolle niskurointi olisi voinut tietää väkivaltaista loppua.
Presidentti Risto Ryti perusti kenttäpiispan tehtävän vuonna 1941. Kenttäpiispa vastaa sotilasarvoltaan prikaatikenraalia ja johtaa sotilaspappeja ja ”sotilassielunhoitoa”.
Särkiön mukaan sotilaspapiston tehtävä on tukea hengellisesti ja henkisesti kaikkia palveluksessa olevia. Papisto auttaa sotilasta kuoleman mahdollisuuden pohtimisessa ja osallistuu sota-aikana kaatuneiden huoltoon.
”Pappi tarjoaa sotilaalle venttiilin. Hän on ikään kuin lääkintämies.”
Olin jo ehtinyt kuvitella, että kenties juuri papisto on väkivaltakoneiston omatunto, joka muistuttaa, että tappaminen on perimmältään väärin. Onko sittenkin niin, että papisto tekee koneesta entistä tehokkaamman? Että se on pelkkä henkinen laastari, joka voidaan lätkäistä omantunnontuskia potevaan jääkäriin, jolloin tämä tarttuu aseeseen entistä reippaampana?
”Aika kyyninen näkökulma”, Särkiö sanoo.
Hänen mukaansa asiaa voidaan katsoa myös siten, että sielultaan haavoittunutta ei voida jättää hoitamatta.
Särkiö korostaa, että jokainen sotilas on velvollinen mitoittamaan väkivaltansa oikean suuruiseksi.
Hänen mukaansa suomalainen sotilaskoulutus perustuu avoimuuteen: sotilas tietää tehtävänsä ja syyn siihen, jolloin hän pystyy eettisesti tutkimaan toimiensa seurauksia.
KUKAAN EI KERTONUT Sarriojärvellä, miksi minun piti syöksyä mättään luota toiselle ja ampua rikki sinisiä ilmapalloja. Mitä ne olivat tehneet väärin?
Syöksähtelin ja ammuin, koska kouluttaja määräsi.
Eettinen pohdiskelu Puolustusvoimissa on virallisesti delegoitu papistolle, vaikka sen tulisi kuulua kaikille.
KAISA RAUTAHEIMO / HS
”Tappamisesta ei saisi koskaan tulla refleksinomaista maalien eliminointia”, sanoo emeritusprofessori Jarmo Toiskallio.
Tätä mieltä on emeritusprofessori Jarmo Toiskallio, everstiluutnantti evp., joka lanseerasi sotilaspedagogiikan käsitteen Puolustusvoimissa 1990-luvulla.
Sotilaspedagogiikan ytimessä on sotilaan toimintakyky. Se koostuu neljästä osasta: fyysisestä, psyykkisestä, sosiaalisesta ja eettisestä.
Fysiikan tarkastelussa Puolustusvoimilla on pitkät perinteet. Joka vuosi kirjoitetaan artikkeleita siitä, miten liikuntatieteilijät tutkivat synkkinä alokkaiden Cooperin testin tuloksia.
Sosiaalista ulottuvuutta asevoimat on käyttänyt hyväkseen kautta historian. Tupakulttuurilla ja ryhmäharjoituksilla luodaan kuuluisaa ”kaveria ei jätetä” -henkeä, joka lujittaa sotilaan taistelutahtoa. Psyykeä taas on mitattu ensimmäisestä maailmansodasta lähtien soveltuvuustesteillä ja paineensietokokeilla.
Eettinen puoli onkin sitten toinen, vähemmälle huomiolle jäänyt juttu. Toiskallion mielestä etiikka on sotilaan toimintakyvyn kivijalka. Sen vahvistaminen on kaikkien vastuulla.
”Sillä vaikka ihminen toimisi millaisten lakien ja säädösten alaisuudessa, yksin hänellä itsellään on viime kädessä vastuu omasta toiminnastaan”, Toiskallio siteeraa lempifilosofiaan J. V. Snellmania.
Ei kuulosta sopivan armeijan meininkiin. Missä välissä sotilaan pitäisi ajatella itse, kun johtaja määrää kaiken vaatekerrasta tuliasemaan?
”Koko ajan siinä tottelemisen ohessa”, Toiskallio sanoo. ”Kyllähän minulle tultiin sanomaan, että jos etiikkahommiin lähdetään, niin sittenkö se homma on vain kannonnokassa istumista ja miettimistä. Mutta ei se sitä tarkoita. Päinvastoin, siinä ollaan nyrkit savessa koko ajan, pään pitää toimia ja ruumiin.”
Toiskallion mukaan Puolustusvoimissa on traditiota itsenäiselle ajattelulle. 1900-luvun alussa Keski-Eurooppaan oppia hakemaan lähteneet suomalaiset jääkärit kritisoivat preussilaista kuriarmeijaa. Talvisodassa suomalaiset liikkuivat pieninä ryhminä, jolloin jokaisen ryhmässä piti käyttää omaa harkintaa.
Kyse on viime kädessä väkivallan mitoittamisesta, josta Särkiökin puhui. Toiskallion mielestä tappamisesta ei saisi koskaan tulla refleksinomaista maalien eliminointia.
”Paras sotatoimen voitto on sellainen, jossa ei ammuta laukaustakaan.”
TOISKALLIO VIITTAA brittifilosofi Jonathan Gloverin moraaliresurssien käsitteeseen. Sotilaan moraaliresurssit pitäisi rakentaa niin jykeviksi, etteivät ne romahda taistelussa – kuten My Lain teurastuksessa Vietnamissa vuonna 1968, jolloin yhdysvaltalainen joukkue menetti tyystin itsehillintänsä ja lahtasi kylällisen siviilejä.
Nämä ovat oppeja, joita imetään jo kotoa, koulusta ja kaveripiiristä. Toiskallio vetää suoran syy-seuraussuhteen armeijan ja maailmantalouden välille. Terve armeija edellyttää tervettä yhteiskuntaa.
”Kyllä minä olen huolissani alokkaista, joita lama-Suomi synnyttää. Voivatko he olla vakuuttuneita siitä, että yhteiskuntamme edistää yhteistä hyvää? Että kannattaako sellaista järjestelmää edes puolustaa, jossa työntekijöille jaellaan potkuja surutta ja asioita arvotetaan välittömän hyödyn kannalta.”
Sotilaan ei pitäisi oikeuttaa toimintaansa yhteiskunnan puolustamisella, Toiskallio tuumii. Ei, vaikka sana ”isänmaa” toistuu juhlapuheissa tiuhaan.
Sotilaan pitäisi sotia ihmisen, ei vain valtion puolesta. ”Ihmisen turvallisuus on ensisijaista.”
Toiskallio kaipaa syvempää keskustelua inhimillisen ja sotilaallisen turvallisuuden välille.
”Etiikka on toisen ihmisen kasvojen kohtaamista”, hän siteeraa toista lempifilosofiaan, ranskalaista Emmanuel Lévinas’ta.
Tämä tarkoittaa kahta asiaa. Ensinnäkin sitä, että sotilaan pitäisi ymmärtää puolustavansa ennen kaikkea lähimmäisiään. Toisekseen sitä, että hän muistaa kiikaritähtäimeen löytyvän vihollisen olevan ihminen, jonka tuhoamisesta yksin hän on vastuussa.
Henkilökohtaisen vastuun luovuttamattomuus on etiikan kivikova ydin. Tähän pohjaten Toiskallio lausui eräässä ulkomaisessa sotakoulussa vetämässään etiikan seminaarissa:
”Teette niin tai näin, voitte hyvinkin löytää itsenne syytettynä ihmisoikeuksien rikkomisesta tai annetun tehtävän toteuttamatta jättämisestä. Pääasia on, että omassatunnossanne voitte ottaa vastuun päätöksestänne ja elää loppuelämänne sen kanssa.”
VIHOLLINEN on perinteisten asevoimien lempisanoja. Vihollinen on erilainen, joku muu, jota vastaan voidaan nostaa pyssy tanaan.
Hetken näytti siltä, että kehittyvä teknologia hävittää ihmisen käsitteen sodasta lopullisesti. Yhdysvaltain ilmavoimat on tehnyt 2000-luvulla tunnetuiksi miehittämättömät pommituslennot, joissa lentäjä istuu mukavalla tuolilla tukikohdassa ja ohjailee joystickilla toisella puolella maailmaa kiitävää sotalaitetta, jonka siivistä hän irrottelee pommit putoamaan päin ihmisiä.
Tällaista sodankäyntiä on verrattu videopelien pelaamiseen. Voisi kuvitella, että toimistossa kököttävä etätappaja ei kärsi veteraaneja aina piinanneesta post-traumaattisesta stressihäiriöstä.
Päinvastoin, Birminghamin yliopiston ilmailun asiantuntija Peter Gray kertoo brittiläisen The Telegraph -lehden jutussa, että lennokkiohjaajien psyyke tutisee siinä missä muidenkin.
He seuraavat kohteidensa elämää satelliittien ja kameroiden avulla häiritsevän läheltä. Gentleme’s Quarterlyn haastattelema entinen sotilas Brandon Bryant kuvailee, miten istui pilottitoverinsa kanssa bunkkerissa Nevadassa ja räjäytti Hellfire-ohjuksilla palasiksi kaksi ihmistä Afganistanissa vuonna 2007. Lämpökameran ruutu näytti tarkasti, miten savun hälvennyttyä toinen miehistä puristi käsillään jalkansa tynkää, josta purskahteli kuumaa verta maahan.
Kesti kauan ennen kuin mies lakkasi liikkumasta.
Kuva jäi kummittelemaan Bryantin päähän. Suomessa sodan psykologisista vaurioista on kirjoittanut muun muassa historiantutkija Ville Kivimäki, joka voitti Tieto-Finlandian vuonna 2013 talvi- ja jatkosodan traumoista kertovalla teoksellaan Murtuneet mielet.
ASEET OVAT muuttuneet keihäistä liipaisimien kautta tietokoneen nappeihin, mutta sotilas ei pääse pakoon tekemäänsä väkivaltaa.
Sodankylässä minulla oli tupakaverina savukoskelainen, vanhoillislestadiolainen ikätoveri, joka oli meistä ehkä ainoana miettinyt tappamisongelman kohdallaan läpi.
Hän sanoi kouluttajille alusta lähtien, että hänestä on tehtävä lääkintämies. Näin kävi. Myöhemmin metsässä, kun muut kokosivat hakkuuaukean laitaan ohjusjärjestelmää, savukoskelainen rakensi mäntyriu’uista paareja, kasvoillaan sellainen ilme, että oli sinut itsensä ja tehtävänsä kanssa.
Inhimillisyyden ja ihmisen muistaminen sodassa on sivistystä. Toiskallion seuraaja, Maanpuolustuskorkeakoulun sotilaspedagogiikan professori everstiluutnantti Juha Mäkinen uskoo ihmiskunnan sivistyneen ajan saatossa, sotienkin saralla.
On pakko uskoa. Eihän kasvattamisella ja pedagogiikalla olisi muuten mitään merkitystä.
Hän puolustaa asevoimien tappamispuheen välttelyä, sillä ”eihän asevoimat ole ensisijaisesti tappamista varten. Asevoimat pyrkii tuottamaan turvallisuutta.”
”Ne, joille tappaminen on tärkeintä, tuppaavat istumaan vankilassa.”
Toiskallion tavoin hän korostaa, että vihollispuhe on syytä unohtaa kokonaan. Hän sanoo, että ihmiskunta on ”samassa veneessä” ja tämän päivän vihollinen voi olla ystävä seuraavana päivänä.
”Ei siinä voi ruveta ketään demonisoimaan.”
EMILIA KANGASLUOMA / HS
”Haluaisin tavata sen fakiirin, joka takoo kuusi kuukautta palvelevan saapumiserän päähän identtisen arvokoodiston”, sanoo kenttärovasti Janne Aalto.
Sotilasetiikka on kasvavan kiinnostuksen kohteena maailmalla. Aihetta tutkineen kenttärovasti Janne Aallon mukaan tämä johtuu siitä, että sotien luonne on muuttunut.
”Käänne alkoi 1990-luvulla. Ennen puhuttiin sodan etiikasta, ja se liittyi nimenomaan kansallisvaltioiden välisiin sotiin, mutta nykyään kun on kaikenlaista kybersotaa, kriisinhallintaa ja terrorisminvastaista sotaa, yksittäisen sotilaan päätöksillä on paljon vaikutusta lopputulokseen.”
Aalto on kirjoittanut väitöskirjan nimellä Hyvä sotilas – oikea toiminta: miksi asevoimissa opetetaan sotilasetiikkaa?, joka esitarkistettiin juuri Maanpuolustuskorkeakoulussa. Väitöskirjassaan Aalto tutkii viiden eri maan asevoimien eettistä koodistoa.
Hän otti selvää Yhdysvaltojen kolmen suurimman sotilasoppilaitoksen sekä Hollannin, Ruotsin, Norjan ja Israelin asevoimien eettisestä opetuksesta. Sitä varten hän luki kirjallisuutta ja kiersi seminaareissa maailmalla.
”Jollain luennolla vieressä saattoi istua Kolumbian armeijan heppu, joka tutki etiikkaa huumeidenvastaisessa sodankäynnissä.”
Aalto löysi koodistoista sekä hyviä että huonoja juttuja ja totesi, ettei yhtäkään systeemiä voida tuoda Suomeen sellaisenaan.
Jotain on kuitenkin hänen mielestään meillä tehtävä, sillä Suomen eettinen koodisto on ”sekava”. ”Käytännössä meillä on varusmiehille pari perustason luentoa etiikasta, ja siinä se.”
AALLON TULOKSET pähkinänkuoressa:
Yhdysvalloissa on palkka-armeija, jossa koulutetaan ammattisotilaita: he tietävät, mihin ovat ryhtyneet. Amerikkalainen sotilas taistelee amerikkalaisen elämäntavan ja perustuslain puolesta. Arvot ovat julistuksellisia ja paikoin kaukana käytännöstä.
Hollannissa etiikkaa opetetaan paljon ja käytännönläheisesti. Tämä johtuu siitä, että maa on osallistunut moniin kriisinhallintatehtäviin, jotka eivät ole menneet putkeen.
Norja ja Ruotsi muistuttavat yhteiskunniltaan ja asevoimiltaan eniten meikäläistä, mutta Ruotsissa korostetaan yksittäisen sotilaan psykologista dilemmaa; sitä, miten hän pystyy mielessään käsittelemään taistelukentällä kohtaamansa hirveydet.
Israelilla on tarkka eettinen ohjeistus, joka iskostetaan varusmiehiin kahden vuoden palveluksen aikana. Etiikkaa opetetaan ennen kaikkea siitä näkökulmasta, että sotaa joudutaan usein käymään siviilien keskellä.
Aalto on Suomen järjestelmässä ylpeä yhdestä asiasta. ”Puolustusvoimista ei voi tulla vastakulttuuria, kuten vaikka Amerikassa. Puolustusvoimat on väistämättä osa nykyaikaista yhteiskuntaa jo siitä syystä, että kahdesti vuodessa kasarmien porteista lampsii sisään 13 000 uutta alokasta.”
Aalto tarkoittaa yleistä asevelvollisuutta. Se on myös Puolustusvoimien ongelma.
”Haluaisin tavata sen fakiirin, joka takoo kuusi kuukautta palvelevan saapumiserän päähän identtisen arvokoodiston. Se ei yksinkertaisesti ole mahdollista. Lyhyenkin palvelusajan suorittavalle pitää antaa mahdollisuus eettiseen pohdiskeluun, mutta rehellisyyden nimissä ei voida olettaa, että jokainen alokas miettii etiikkaa hirveän syvällisesti. Kantahenkilökunnalta voi ja pitää vaatia enemmän.”
Aalto ei ota väitöskirjassaan kantaa siihen, miten Puolustusvoimien eettinen koulutus pitäisi käytännössä järjestää. Yhdestä asiasta hän on varma:
”Ensin pitää kouluttaa johtajat. Kun johtajat on koulutettu, temppu tapahtuu itsestään, koska silloin koko kulttuuri muuttuu.”
Aalto kertoo, että Puolustusvoimissa on ollut runsaan vuoden käynnissä toimintakyvyn pilottihanke, joka lähtee itse asiassa toisesta päästä, alokkaista. Muutamien joukko-osastojen alokkaita on kannustettu käyttämään enemmän omaa päätään.
”Heitä kehotetaan asettamaan itselleen tavoitteita, vaikkapa Cooper-tuloksen nostaminen 2 300 metriin, ja miettimään itse, miten tavoitteen voisi saavuttaa. Tai sitten alokas pannaan kirjoittamaan teksti, jossa hän vertailee kotona oppimiaan arvoja Puolustusvoimien arvoihin”, Aalto kertoo.
Miksi etiikkaa sitten opetetaan asevoimissa?
”Jos ei opetettaisi, luopuisimme ihmisyydestä.”
MINÄ EN POHTINUT ihmisyyttä syksyllä 2004. Vedin kättä lippaan, petasin punkan ja marssin muodossa sääntöjen mukaan.
Kouluttajat äyskivät käskyjään leipiintyneinä. Muistan upseereista parhaiten yhden palavasilmäisen luutnantin, joka tuli varuskuntaan suoraan Maanpuolustuskorkeakoulusta.
Hänellä oli muita reippaampi askel, ryhti suora ja olemus valpas. Kun hän käski, hänen äänessään ei kuulunut muilta tuttu väsynyt äksyily, vaan kirkasotsainen vakaumus, ikään kuin luotto johonkin. Meihin?
Elävästi on jäänyt mieleen se hetki, kun metsäleirillä muiden kouluttajien kokoontuessa nuotiolle nuori luutnantti heittäytyi vatsalleen kanervikkoon ja ryhtyi tekemään etunojapunnerruksia.
En päässyt tarkemmin selville luutnantin sielunelämästä, mutta upseerin käytös teki suuren vaikutuksen.
Ehkä Janne Aalto on oikeassa: jos kantahenkilökuntaan juntataan jokin oppi, vaikkapa eettisten kysymysten pohtimisen tärkeys, se säteilee heidän kauttaan koko asevoimiin ja yksittäiseen varusmieheen asti.
Tkm
Alikersantti
http://yle.fi/uutiset/oletko_antanu...ia_kokemuksia_sinulla_on_kurituksesta/9082807
Omasta mielestäni aihe liittyy, modet voi siirtää, jos toisin näkevät.
Ylen palstalle en ehkä henk. koht. vastaisi. Minun mielestäni, jos murkku ei muuten tottele, pitää roudata vaikk niska perse otteella omaan looshiinsa oppimaan. Tämä ei kuitenkaan tarkoita mitään vapaaapainiottelua tai muutakaan hakkaamista, pikkulapsista puhumattakaan. Rajat pitää kuitenkin kaikille asettaa ja joskus rajojen asettaminen poikkeaa kuitenkin nykyisetä lainsäädännöstä. Eli vuodatuksen pointti on, että jos ei junnu osaa kotonakaan noudattaa rajoja, miten se voisikaan osata esim. armeijassa tai muutenkaan yhteiskunnassa. Eli jos miehet ei ole kunnossa varusmiespalvelun aikaan, jotain on mennyt pieleen ja pahasti.
Omasta mielestäni aihe liittyy, modet voi siirtää, jos toisin näkevät.
Ylen palstalle en ehkä henk. koht. vastaisi. Minun mielestäni, jos murkku ei muuten tottele, pitää roudata vaikk niska perse otteella omaan looshiinsa oppimaan. Tämä ei kuitenkaan tarkoita mitään vapaaapainiottelua tai muutakaan hakkaamista, pikkulapsista puhumattakaan. Rajat pitää kuitenkin kaikille asettaa ja joskus rajojen asettaminen poikkeaa kuitenkin nykyisetä lainsäädännöstä. Eli vuodatuksen pointti on, että jos ei junnu osaa kotonakaan noudattaa rajoja, miten se voisikaan osata esim. armeijassa tai muutenkaan yhteiskunnassa. Eli jos miehet ei ole kunnossa varusmiespalvelun aikaan, jotain on mennyt pieleen ja pahasti.
miheikki
Greatest Leader
Eiköhän lääketeollisuudelta löydy sopiva kemikaali tottelevaisuuden edistämiseen.
Beerfect
Eversti
Tekemällä vaikutuksen osoittamalla ylivertaista taitoa, tietämystä, älyä, voimaa, kivunsietokykyä, huumoria tai viisautta. Lapsi tai aikuinen seuraa automaagisesti kyvykkäimmäksi kokemaansa aikuista. Paras tilaisuus ihmisen lojaliteetin voittamiseen on tämän kriisihetkellä. Kun auttaa ehdoitta ihmistä (lasta tai aikuista) hädän tai vitutuksen hetkellä, niin hän muistaa sen, vaikka takeita ei ole. Pienikin naljailu, nauraminen tai muu epäkunnioitus tuolla hetkellä voi vesittää koko homman. Lyöminen, ravistelu, talutus ym. voimakeinot on jätettävä niihin kriittisiin tilanteisiin kun aikaa väittelyyn ei ole. Ylipäätään aidon hätätilanteen signaalisanoista on sovittava etukäteen, eli lapsi tai alainen tietää silloin että nyt on saatana tosi kyseessä, eikä aikaa ole mihinkään kiukutteluhevonpaskaan tai vastaansanomisiin. Heikomman lyöminen, nolaaminen tai sättiminen on pääsääntöisesti sadismia, mielen heikkoutta tai henkistä antautumista, vaikka joissain tilanteissa voimat löytää oikeat sanat loppuvat keneltä tahansa uuvutetulta vanhemmalta tai auktoriteetilta.
Oma isäni ei lyönyt minua kertaakaan vaikka parissa kohtaa teki selvästi mieli. Sellainen (kirjaimellisesti lyömätön kasvatus) pistää miettimään myöhemmällä iällä, kun itse tekee suuresti mieli ojentaa joitain nuorempiaan. Sanottakoon vielä että isäni pinna oli normaalisti lyhyt, eli ei mikään pasifisti tai kirosanaton mies... Lyömistä ei tarvita jos hallitsee puhumisen, lepyyttäämisen, huumorin ja lahjomisen taidot. Koettelemuksia läpikäyvä nuori saattaa tarvita toisten kovia kokeneiden ihmisten selviytymistarinoita mutta vasta koettelemuksen ulkopuolella.
Tkm
Alikersantti
Viisaita sanoja. Kunpa kaikki toimisivat näin. Eipä tuohon ole paljon lisättävää.
Beerfect
Eversti
Eräs omalla kohdallani vastaantullut eettinen suosikkikysymys on että "Ampuisitko lapsen, joka vie juoksujalkaa panosvyötä vihollisen kk-pesää kohti?" Eli mielikuva on taistelusta Irakissa tai Afganistanissa. Kk-pesää operoi vihollistaistelija, ja poika on viemässä panosvyötä sinne. Ja aikaa päätöksentekoon on tietysti noin 5 sekuntia.
Meidän itänaapuri ei varsinaisesti ole Afganistan mutta toisinaan mietin, että kehtaisivatko lähettää lapsisotilaita (orpoja) meitä vastaan. Minkä ikäisiä ovat nuorimmat tunnetut venäläisten käyttämät taistelijat viime vuosikymmenten ajalta? Esim. Georgiassa tai Ukrainassa?
Itsehän ampuisin aseistetun lapsen (lapsisotilaan) ilman suurempia ongelmia vaikken tietenkään mielelläni, mutta vain koska olen saanut pohtia tätä etukäteen runsaasti. Kysymyksen tullessa kohdalle ensimmäisen olin varsin lamaantunut... Mutta järkeilyni menee siis siten, että jos jättäisin ampumatta, niin olisin käytännössä vastuussa sen mukulan kaikista jäljemmistä tekemisistä, ja sehän nyt ei sovi ollenkaan omatunnolleni, jos siis puhutaan varhaisteinistä jolla on automaattiase, kypärä, tetsari ynnämuut alan vermeet päällä. Minä en sitä lasta sinne laittanut vaan vihollisen upseeri sen teki, joten vastuusta on tavallaan helppo pestä kätensä (omatuntonsa). Ja tietysti riippuen tilanteesta, ampumaetäisyydestä sekä ampumakulmasta, yrittäisin ensin osua aseeseen tai jalkaan, ja jos etäisyys ei salli tarkkaa tähtäämistä, niin sitten tietysti keskimassaan ja toivotaan parasta, eli että nulikka haavoittuu lievimmällä mahdollisella tavalla ja lakkaa ampumasta.
Ja sehän puolestaan olisi aivan saakelin maagista jos se nulikka kaataisikin haavoittuneena pari suomalaistaistelijaa...
Ei taida olla niin likaista temppua ettei veli venäläinen kehtaisi sitä käyttää. Jos joskus sotaan naapurin kanssa joudumme niin siitä ei todennäköisesti kyllä tule sen tyyppistä että tuollaisia näpertelyjä joutuisi ensinkään miettimään.
Bodyguard
Kenraali
En kyllä todellakaan ymmärrä vatulointia siitä, joutuuko varusmies ampumaan kohti ihmistä vai ei. Sodassa ammutaan kohti ihmistä. Se toinen ihminen siellä toisella puolella ampuu myös kohti. Mielestäni ensisijainen kysymys on se, milloin varusmiehen voidaan katsoa olevan sotilas. Ts. milloin hän on saanut riittävästi sotilaskoulutusta voidakseen toimia sotilaana osana omaa joukkoaan. Jonkun tasoista koulutusta se edellyttää, mutta kuinka paljon...se on se kysymys.
Lone Soldier
Kapteeni
Sodassa ammutaan vihollista!!!!! eikä ihmisiä. Ne ovat oikeasti kaksi aivan eri asiaa, toinen on painajaiset yöllä ja toinen on rauhallinen uni.
Jos teet vihollisestasi ihmisen, toimit aivan eri tavalla mitä luulet ja odotat. Yleensä aina se johtaa osumiin omissa, ennemmin taikka myöhemmin.
Vihollinen on AINA vihollinen, kunnes vihollisuudet ovat loppuneet!
Jos teet vihollisestasi ihmisen, toimit aivan eri tavalla mitä luulet ja odotat. Yleensä aina se johtaa osumiin omissa, ennemmin taikka myöhemmin.
Vihollinen on AINA vihollinen, kunnes vihollisuudet ovat loppuneet!
Joskus silkka tarve voi määrittää enemmän kuin asetettu ohje. On pakko vaan käyttää -keskentekoisia-.