Tämä viesti pitää edelleen paikkansa. Toki minusta näyttää että ongelmaan ollaan ehkä herätty, ja asioille ollaan tekemässä jotain.
Ongelmana on kuitenkin myös se, että koululaisten välillä on aivan uskomattomia tasoeroja. Osa on pelannut ja saanut valmennusta lätkään (ja/tai muita mailapeleihin) heti kävelemään opittuaan, ja osa pääsee koskemaan mailaan ensimmäistä kertaa koulussa. Kuinkahan kivaa vaikka se salibandyn pelaaminen on, kun ohjeistus on tasoa "Tässä on maila, tuo on pallo ja se pitäisi lyödä tuonne maaliin?" ja toiset ovat jo puolivälissä sitä 10 000 tuntiaan?
Kun kaikki eivät voi pelata koko ajan, pääsevät nämä aloittelijat lähinnä lämmittämään vaihtopenkkiä. Ei siinä ihan hirveästi tule hiki, kun katselee itseään parempien pelaavan. Ja jos sattumalta pääsee kentälle, niin tuskin tulet edes koskemaan pelivälineeseen, jolloin motivaatiokin on sitten varmasti kohdallaan.
Sama pätee myös yksilölajeihin. Vaikea on alkaa suorittaa, jos opastus on tasoa "Kyllä sun pitäis tää osata." Uimisen perusteita vielä taidetaan opettaa koulussa, mutta melkein kaikki muu näyttää jääneen pois.
Ongelma vielä korostuu kun tilat, mahdollisuudet ja valvojat ovat vähissä.
Kun koulussa lähinnä hinkataan muutamaa opettajalle helpointa lajia, minkään tason perusteita ei opeteta ja vanhemmilla ei ole resursseja antaa kokeilla tai harrastaa lajeja, niin lopputulos on tämä. On halvempaa ja helpompaa vain ostaa se pleikkari ja antaa lapsen pelaa sitä. Vielä kun kavereitakin kiinnostaa enemmän pelata videopelejä, kuin urheilla, niin terve menoa kunto.
Ja sitten jos mukulat keksivät jotain omaehtoista kivaa, kuten skeittauksen, parkourin tms. niin sitten itketään joukolla turuilla ja toreilla miten tuollainen toiminta pitäisi ehdottomasti kieltää, kun se häiritsee eläkeläisten ja palkansaajien elämää ja murentaa rauhan ja elämänlaadun.
Joukkuejaot ja vaihtopenkit jos jätetään täysin oppilaiden keskinäiselle vastuulle, niin voi hyvää päivää. Omalla yläasteella oli kylmästi jako kahteen(/kolmeen/neljään), mahdollisesti siihen päälle sitten yksittäisiä vaihtoja joukkueiden kesken, jos toiseen kerääntyi monta lajin harrastajaa ja toiseen pelkkiä amatöörejä. (Sama opettaja kyllä muuten myös punnerrutti kollektiivisena rangaistuksena pariin otteeseen, nykyäänhän sitä ei kai tee edes laskuvarjojääkärit.) Aika paljon siis ilmeisesti kiinni yksittäisestä opettajasta, kuten myös tekniikoiden opettaminen ja heikompien liikkujien kannustaminen. Lukiossa tuntui olevan tuota jälkimmäistäkin.
Tuo tekniikoiden opettaminen on kyllä sellainen, että siihen saisi panostaa. Sain tietää vasta yläasteella jossakin lyhyessä sprinttijuoksussa, että juoksen täysin väärin. En muista, alkoivatko vierestä seuranneet kaverit vai tuloksia kirjaava opettaja ihmetellä, mutta silloin minulle valkeni, että juostessa ei tulla alas kantapäälle, vaan sen pitäisi tapahtua päkiöiden varassa. No, vähän myöhäistä lähteä omaksumaan oikeaa tekniikkaa vuosikaudet käytetyn tilalle teini-iässä, vaikka uudella tekniikalla sainkin heti nopeamman ajan, kun uusin suorituksen.
Kyllä, nuoriso ei vaan jaksa yrittää. Kyseessä ei mitenkään voi olla se, että nuoret vain ovat todella paskassa kunnossa. Nuoriso on pilalla.
Itse ainakin juoksin Cooperin lähemmän toistakymmenta kertaa peruskoulussa, ja tasan kahdesti intissä. Kyllä ne intin molemmat Coopperit nyt vaan oli _niin_ paljon raskaammat juosta kuin ne 15 edellistä....
Koululiikunta ja Intin liikuntakasvatus on molemmat tasan samalla tavalla rikki. Pyritään tunkemaan sitä nelikulmaista palikkaa pyöreään reikään.
Tuo väite vanhempien / koulujen kilpailullisuudesta on minusta hieman kaukaa haettu. Mielestäni suurin ongelma on se lähtötasojen ero ja siitä kumpuavat ongelmat. Samoin myös vanhempien mahdollisuudet panostaa lapsiinsa. Onhan se ihan eri juttu luistella oikein teroitetuilla hokkareilla, kuin jostain koulun varaston nurkasta kaivetuilla luistimilla, jotka eivät ole ikinä nähneetkään teroituskonetta, ja ovat ainakin pari kokoa liian isot.
Sitten jos mennään junnu-urheiluun, niin allekirjoitan tuon voitonhalun ja "kunnian" tavoittelemisen 100%.
Itse haluaisinkin että Suomessa siirryttäisiin sellaiseen liikunnan opetuksen / kasvatuksen malliin, jossa eri lajeja opetellaan ja kokeillaan aina pari viikkoa ja sitten siirrytään seuraavaan lajiin. Ideana siis se, että jokaiselle löydettäisiin joku mieluisa laji mitä harrastaa.
Toki tämä nyt ei tule ikinä toteutumaan koska "tasaravoisuuden toteutuminen" ja muut todellisen elämän ongelmat kuten raha.
Juuri tuollaista tutustumistahan peruskoulut tekevät. Toki kalliit lajit jäävät vähemmälle.
Pari viikkoa pesäpalloa, pari viikkoa jalkapalloa, pari viikkoa lentopalloa, pari viikkoa koripalloa, pari viikkoa uintia, pari viikkoa hiihtoa, pari viikkoa jääpalloa, pari viikkoa kuntopiiriä, pari viikkoa suunnistusta, pari viikkoa yleisurheilua, pari viikkoa sählyä, pari viikkoa kuntotestejä... Sitten alkaakin uusi kouluvuosi ja sama alusta. Plus vuotuisena aktiviteettipäivänä pääsee ehkä kerran peruskouluaikana laskettelurinteeseen, kerran Megazoneen ja kerran seinäkiipeilemään, mikäli jostakin saadaan rahat.
Isompana ongelmana pidän tasapäistämistä. Oppilas ei pääse harrastamaan sitä mieluista lajia koululiikuntana, vaan koululiikunta sytyttää kipinän lajiin vapaa-ajan harrastuksena, jos sytyttää. Koulussa oppilas tekee aina samaa kuin muutkin. Jos myönteisiä liikuntakokemuksia ja pysyviä liikuntaharrastuksia halutaan edistää, niin olisi ehkä syytä etsiä ja tukea oppilaan vahvuuksia eikä yrittää tunkea pesäpalloa kurkusta alas yhdeksää vuotta. Toki ymmärrän, että tietyt asiat halutaan opettaa kaikille (esim. uimataito, jonka pitäisi olla lukutaidon kaltainen kansalaistaito), mutta jotakin rajaa niiden vähemmän merkityksellisten liikuntamuotojen hinkkaamiseen, kiitos.
Kun koulujen koot ovat mitä ovat, niin opettajaresurssit tietysti sallivat hyvin vähän vaihtoehtoja. Pitäisi olla enemmän opettajia pienempien ryhmien opettamiseen, mutta rahaa opettajien palkkaamiseen ei ole. Yläasteella kyllä taisi joskus saada valita, meneekö hiihtämään vai luisteleeko kentällä, mutta aika harvassa ne valinnanmahdollisuudet olivat noin yleisesti ottaen. Tiedä sitten, mitä opetussuunnitelmakaan sanoo yhteen tai muutamaan lajiin keskittymisestä...
Raha on sikäli hassu juttu, että kukaan ei ajattele kokonaistaloudellisuutta. Muistelen kuulleeni uhkauksia luokalle jäämisestä, numeron tiputtamisesta ym. ongelmista useampaan kertaan, jos jokin jää suorittamatta puuttuvien varusteiden takia, ja kolhoosikalusto oli monien lajien kohdalla vähintäänkin puutteellista, jopa olematonta. En sitten tiedä, miten asiat hoidettiin oikeasti vähävaraisten kohdalla, mutta näin se oli yleisellä tasolla. No, vanhemmat osti kiltisti tarvittavat kamat Intersportista meikäläiselle, jota meno alkoi tympiä siinä iässä, kun alkoi ymmärtää rahan arvon. Jos oikein muistelen, niin porukoiden luona on ainakin yhdet sukset ja sauvat, muutama pari monoja, ainakin kolme paria hokkareita, kaksi jääkiekkokypärää ja yksi jääkiekkomaila - mitään en käyttänyt koululiikunnan ulkopuolella eikä ollut sisaruksiakaan, joille kierrättää. Toki nuo olivat pääasiassa hinnat alkaen -malleja, mutta tulee siinä ihan kivasti hintaa yhdelle liikuntakerralle siitä huolimatta. Järkyttävää haaskausta näin jälkikäteen ajatellen, kun miettii vaikkapa uimahallilipun hintaa... ja olisi varmasti jäänyt positiivisempia liikuntakokemuksia kömpelölle ja ylipainoiselle.
Osa on SM-tason heppuja ja todella motivoituneita, muut ovat harrastaneet muuten vain liikuntaa. Rehellisesti sanottanu, niin nykyään eniten vaikuttaa johtajavalintoihin se, että paljonko on äänessä, eli kyselee oppitunneilla, onko edes jollain tasolla hyväkuntoinen (riippuu yksiköstä) ja lisäksi halukkuus ja motivaatio.