pstsika
Haukka
Koska aihe on suurimmalle osalle suomalaisista melko vieras kirjoitin pitkähkön alustuksen, jotta nekin, joille aihe on vieras saisivat jonkinlaisen käsityksen ennen keskustelun aloittamista.
Ensimmäinen neuvostomiehitys ja kesäsota 1941
Suomen neuvotellessa Neuvostoliiton kanssa syksyllä -39 myös Baltian maat olivat vastaavanlaisessa tilanteessa. Virossa neuvottelut johtivat siihen, että historiaa alettiin kirjoittaa venäjäksi.
Lokakuussa 1939 Suomessa alkoi liikekannallepano. Samaan aikaan lahden toisella puolen 18.10.1939 ensimmäiset neuvostojoukot saapuivat Viron alueelle.
Vuonna 1940 Viro miehitettiin muiden Baltian maiden tavoin. Miehityksen alettua neuvostovalta aloitti ”puhdistukset vastavallankumouksellisista ja neuvostovastaisista elementeistä”.
Tulilinjalle joutuivat Viron tasavallan entiset ministerit, oikeuslaitoksen- ja valtion virkamiehet, puolueiden jäsenet, poliisit, upseerit, vapaaehtoisten maanpuolustusjärjestöjen jäsenet, papit, pankkiirit yms.
Uusi valta käski 17. kesäkuuta 1940 riisua aseista ja sen jälkeen hajoittaa Viron suojeluskuntajärjestö Kaitseliiton.
Suojeluskuntalaiset ”tottelivat” käskyä ja aloittivat aseiden ja muun varustuksen kätkemisen sekä mahdollisesti arkaluonteisten asiakirjojen hävittämisen. Järjestöä ei saatu kuin näennäisesti hajoitettua, koska ne pitivät edelleen yhteyttä kunta- ja maakuntatasolla.
Virumaan suojeluskunnan johto antoi ohjeeksi olla näennäisen lojaali uudelle vallalle, säästää aseita ja odottaa parempaa aikaa, jolloin voitaisiin tarttua tilaisuuteen ja palauttaa itsenäisyys.
Ensimmäiset merkittävät vastarintaryhmittymät alkoivat samaan aikaan muodostua, mutta varsinkin alkuun niiden toiminta oli ”puuhastelua”, jossa härnättiin miehittäjää nostamalla näkyviin itsenäisen Viron lippuja ja levittämällä lentolehtisiä.
Maaliskuussa 1941 Suomessa alettiin kouluttaa virolaisista koostuneelle ryhmälle radio- ja vakoilutoimintaa.
Kesäkuussa ryhmä liitettiin toiseen, hieman isompaan virolaisryhmään, jota saksalaiset kutsuivat nimellä Gruppe Erna – Erna ryhmä.
Ernaa oli tarkoitus käyttää tiedustelu ja sabotaasitehtäviin ja se lähetettiin tehtäviinsä heinäkuussa 1941. Ryhmän merkitys erityisesti Pohjois-Virossa oli huomattava.
Saksa-Neuvostoliitto sodan alkamisen yhteydessä aseellinen vastarinta Virossa roihahti liekkeihin ja etenevä Saksan Wehrmacht tottui siihen, että kylään tai kaupunkiin saavuttaessa neuvostoliittolaiset oli tapettu tai ajettu pakoon ja lipputangossa liehui sinimustavalkoinen lippu.
Saksalaismiehityksestä takaisin neuvostovaltaan
Saksalaismiehityksen aikana tehokasta ja organisoitua vastarintaa ei juuri ollut, vaan virolaiset suureksi osaksi taistelivat joko Suomen tai Saksan asetakissa Neuvostoliittoa vastaan tai pakko-oton seurauksena Neuvostoliiton riveissä.
Suomen armeijassa palveli 3273 virolaista, jotka muodostivat JR 200:n ja 10 % merivoimien vahvuudesta.
Jonkin verran metsäveljiä kuitenkin oli, mutta toiminta oli lähinnä miehittäjältä piileskelyä.
Saksan aloitti vetäytymään Virosta syksyllä 1944. Näihin aikoihin Viroon perustettiin Otto Tiefin johtama hallitus, joka 19.9. ilmoitti olevansa puolueeton Saksan ja Neuvostoliiton välisessä sodassa ja pyysi apua länsimailta.
Saksalaiset tulkitsivat tämän kapinaksi, jonka seurauksena virolaiset ja saksalaiset sotilaat ottivat yhteen eri puolilla Viroa.
Syyskuun 26. päivään mennessä koko Manner-Viro oli Neuvostoliiton miehittämä.
Uusi neuvostomiehitys 1944-1991
Neuvostoterrorin pelossa metsiin alkoi syksyllä 1944 paeta suurin joukoin miehiä, naisia ja lapsia. Tuolloin ihmiset vielä uskoivat, että Saksan romahdettua länsiliittoutuneet ja Neuvostoliitto alkaisivat sotimaan keskenään ja Viro vapautuisi tämän sodan seurauksena. Sotaan asti tulisi pysyä piilossa ja valmistautua taistelemaan kuten vuonna 1941.
Toisen maailmansodan päättyminen pakotti kuitenkin myöntämään, että uuden sodan alku voi viivästyä ja miehityksestä tulla odotettua pidempi. Tämän johdosta metsäveljien tuli muuttaa taktiikkaansa hyökkäävämmäksi.
Kesällä 1945 toiminta siirtyi uuteen vaiheeseen.
Metsäveljet tekivät iskuja neuvostovallan hallintokoneistoa, turvallisuuspalvelun työntekijöitä ja pieniä armeijan yksiköitä vastaan koko maassa. Suuria sotilasyksiköitä vastaan ei vielä hyökätty vaan iskut olivat nopeita ja rajuja, jonka jälkeen irtauduttiin välittömästi metsän suojiin.
Toiminta piti sisällään myös erilaista sabotaasia ja iskuja vankiloihin tms. putkatiloihin, joista vapautettiin kiinni jääneitä metsäveljiä, siviilejä ja sotavankeja.
Kansakunnan vastarintamielialan ja kansallisen identiteetin ylläpitäminen katsottiin tärkeäksi tehtäväksi ja kun Neuvostoliitto alkoi hävittämään Viron vapaussodan muistomerkkejä siihen vastattiin tuhoamalla neuvostopatsaita ja nostamalla kansallisina juhlapäivinä oma lippu näkyvälle paikalle. Esim. kirkon torneihin ja maanmittaustorneihin.
”Neuvostopyhien” ja vaalipäivien aikana sabotaasi ja ”kiusanteko” kiihtyivät.
Aktiivisia yhteistoimintamiehiä lähestyttiin aluksi varoituskirjeillä ja ellei se tehonnut kyseinen kollaboraattori yleensä tapettiin.
Vuoden 1949 kyyditysten jälkeen kostotoimenpiteet yhteistoimintamiehiä vastaan raaistuivat ja tavaksi tuli tappaa koko perhe. Olihan monen metsäveljen perhe ja lähimmäiset kyyditetty Siperiaan ja mielessä oli luonnollisesti tuon kostaminen. Ennen vuoden -49 kyydityksiä vastarintaliike ei järjestelmällisesti hyökännyt yhteistoimintamiesten perheitä vastaan ja mikäli jonkun kollaboraattorin perhe joutui tulilinjalle, oli kyseessä yleensä yksittäisen vastarintamiehen henkilökohtainen kosto, jolle ei ollut ns. ylempää lupaa.
Lähteistä riippuen vastarintaliike tappoi 900-2000 yhteistoimintamiestä, joista suurin osa kuului hävityspataljooniin tai toimi yhteistyössä Neuvostoliiton turvallisuuspalvelun kanssa.
Vastarintaliike pyrittiin jo alusta alkaen koordinoimaan koko maan kattavaksi ja yhden keskusjohdon alaisuudessa toimivaksi.
Ensimmäisenä tätä yritti Viron armeijan majuri Hendrikson vuonna 1945, mutta turvallisuuspalvelu onnistui hajottamaan kolmen maakunnan yhdistäjäksi perustetun Viron pelastuskomitean (Eesti Päästekomitee) saman vuoden loppuun mennessä.
Viron pelastuskomitean tuhosta huolimatta neuvostoliitto ei pystynyt estämään suuren metsävelijärjestön syntymistä ja -46 alkuvuodesta virolaisupseeri Endel Redlich perusti Aseellisen taistelun liiton (Relvastatud Voitluse Liit, RVL).
RVL pystyi kokoamaan keskitetyn johdon alle useita maakuntia ja luomaan yhteydet länteen.
RVL:n jäsenmäärästä ei ole tarkkoja tietoja, mutta lähteestä riippuen sen vahvuus arvioidaan 2000-5000 mieheksi.
Suurin osa metsäveljistä siis eli, piileskeli ja taisteli pienehköissä 3-20 miehen soluissa eikä ollut keskusorganisaatioon yhteydessä. Nämä ryhmät pystyivät jatkamaan toimintaansa pidemmälle kuin keskusorganisaatioon kuuluneet, mutta niiden toiminta ei ollut yhtä merkittävää.
Neuvostoliittolaisten mukaan vuoden 1947 marraskuuhun mennessä oli tapettu tai vangittu 8468 ”bandiittia”. Noin 6000 oli ”legalisoitu” ja päästetty palaamaan yhteiskuntaan sen jälkeen kun nämä olivat oma-aloitteisesti luopuneet taistelusta. Historian tässä vaiheessa vastarintataistelijoita oli metsässä vielä noin 15 000 eli karkeasti puolet.
Alkuvuodesta 1948 turvallisuuspalvelu pääsi RVL:n jäljille ja sen johto tuhottiin/vangittiin vuoden -49 loppuun mennessä.
Vuoden -49 keväällä toteutettu suurkyyditys, jossa kyydittiin +20 000 virolaista Siperiaan nosti vastarintaliikkeen aktiivisuutta huomattavasti, vaikkakaan kyyditystä ei pystytty estämään.
Vuosi 1949 oli aktiivisuudesta huolimatta käännöskohta metsäveljien taistelussa, koska pakkokollektivisointi heikensi mahdollisuutta saada tukea talonpojilta ja kyydityksen veivät suurimman osan metsäveljien tukijoista mukanaan.
Taistelu kuitenkin jatkui aktiivisena vuoteen 1952 asti ja senkin jälkeen metsässä oli vielä miehiä. Viimeiset taistelut järjestyneiden vastarintamiesten ja neuvostosotilaiden välillä käytiin 1955-56.
1956-57 neuvostojohto lupasi armahduksen vielä metsässä oleville ja tällöin suurin osa vielä jäljellä olevista luovutti aseensa, mutta metsiin jäi vielä miehiä jotka olivat päättäneet taistella kuolamaansa saakka.
Viimeiset turvallisuuspalvelun kiinnisaamat metsäveljet kaatuivat vasta 1970- luvulla.
Vaikka aseellinen vastarintaliike loppuikin käytännössä 1950-luvun puoliväliin mennessä se ei merkinnyt kaiken vastarinnan loppumista, vaan metsäveljien perinnettä jatkoivat mm. maanalaiset koululaisryhmät ja myöhemmin avoin vastarinta, joka johti Viron ja muiden Balttien maiden uudelleen itsenäistymiseen 1991.
Punaisen terrorin uhreina henkensä menetti 180 000 ihmistä eli 17 % Viron tuolloisesta väestöstä. Vastaava osuus kansakunnasta olisi merkinnyt USA:ssa 22,4 miljoonaa, Saksassa 13,7 miljoonaa ja Suomessa 630 000 kuolonuhria.
Jos aihe kiinnostaa niin suosittelen luettavaksi seuraavia teoksia, jotka kaikki löytyvät suomenkielisinä.
- Mart Laar: Unohdettu sota – Sissi- ja tiedustelusotaa Virossa toisen maailmansodan aikana ja sen jälkeen.
- Mart Laar: Viro toisessa maailmansodassa
- Mart Laar: Unohdettu sota – Viron aseellinen vastarintaliike 1944-1956
- Mart Laar: Punainen terrori – Neuvostoväkivallan vuodet Virossa
Keskustelu ja täsmentävät tiedot tervetulleita.
Ensimmäinen neuvostomiehitys ja kesäsota 1941
Suomen neuvotellessa Neuvostoliiton kanssa syksyllä -39 myös Baltian maat olivat vastaavanlaisessa tilanteessa. Virossa neuvottelut johtivat siihen, että historiaa alettiin kirjoittaa venäjäksi.
Lokakuussa 1939 Suomessa alkoi liikekannallepano. Samaan aikaan lahden toisella puolen 18.10.1939 ensimmäiset neuvostojoukot saapuivat Viron alueelle.
Vuonna 1940 Viro miehitettiin muiden Baltian maiden tavoin. Miehityksen alettua neuvostovalta aloitti ”puhdistukset vastavallankumouksellisista ja neuvostovastaisista elementeistä”.
Tulilinjalle joutuivat Viron tasavallan entiset ministerit, oikeuslaitoksen- ja valtion virkamiehet, puolueiden jäsenet, poliisit, upseerit, vapaaehtoisten maanpuolustusjärjestöjen jäsenet, papit, pankkiirit yms.
Uusi valta käski 17. kesäkuuta 1940 riisua aseista ja sen jälkeen hajoittaa Viron suojeluskuntajärjestö Kaitseliiton.
Suojeluskuntalaiset ”tottelivat” käskyä ja aloittivat aseiden ja muun varustuksen kätkemisen sekä mahdollisesti arkaluonteisten asiakirjojen hävittämisen. Järjestöä ei saatu kuin näennäisesti hajoitettua, koska ne pitivät edelleen yhteyttä kunta- ja maakuntatasolla.
Virumaan suojeluskunnan johto antoi ohjeeksi olla näennäisen lojaali uudelle vallalle, säästää aseita ja odottaa parempaa aikaa, jolloin voitaisiin tarttua tilaisuuteen ja palauttaa itsenäisyys.
Ensimmäiset merkittävät vastarintaryhmittymät alkoivat samaan aikaan muodostua, mutta varsinkin alkuun niiden toiminta oli ”puuhastelua”, jossa härnättiin miehittäjää nostamalla näkyviin itsenäisen Viron lippuja ja levittämällä lentolehtisiä.
Maaliskuussa 1941 Suomessa alettiin kouluttaa virolaisista koostuneelle ryhmälle radio- ja vakoilutoimintaa.
Kesäkuussa ryhmä liitettiin toiseen, hieman isompaan virolaisryhmään, jota saksalaiset kutsuivat nimellä Gruppe Erna – Erna ryhmä.
Ernaa oli tarkoitus käyttää tiedustelu ja sabotaasitehtäviin ja se lähetettiin tehtäviinsä heinäkuussa 1941. Ryhmän merkitys erityisesti Pohjois-Virossa oli huomattava.
Saksa-Neuvostoliitto sodan alkamisen yhteydessä aseellinen vastarinta Virossa roihahti liekkeihin ja etenevä Saksan Wehrmacht tottui siihen, että kylään tai kaupunkiin saavuttaessa neuvostoliittolaiset oli tapettu tai ajettu pakoon ja lipputangossa liehui sinimustavalkoinen lippu.
Saksalaismiehityksestä takaisin neuvostovaltaan
Saksalaismiehityksen aikana tehokasta ja organisoitua vastarintaa ei juuri ollut, vaan virolaiset suureksi osaksi taistelivat joko Suomen tai Saksan asetakissa Neuvostoliittoa vastaan tai pakko-oton seurauksena Neuvostoliiton riveissä.
Suomen armeijassa palveli 3273 virolaista, jotka muodostivat JR 200:n ja 10 % merivoimien vahvuudesta.
Jonkin verran metsäveljiä kuitenkin oli, mutta toiminta oli lähinnä miehittäjältä piileskelyä.
Saksan aloitti vetäytymään Virosta syksyllä 1944. Näihin aikoihin Viroon perustettiin Otto Tiefin johtama hallitus, joka 19.9. ilmoitti olevansa puolueeton Saksan ja Neuvostoliiton välisessä sodassa ja pyysi apua länsimailta.
Saksalaiset tulkitsivat tämän kapinaksi, jonka seurauksena virolaiset ja saksalaiset sotilaat ottivat yhteen eri puolilla Viroa.
Syyskuun 26. päivään mennessä koko Manner-Viro oli Neuvostoliiton miehittämä.
Uusi neuvostomiehitys 1944-1991
Neuvostoterrorin pelossa metsiin alkoi syksyllä 1944 paeta suurin joukoin miehiä, naisia ja lapsia. Tuolloin ihmiset vielä uskoivat, että Saksan romahdettua länsiliittoutuneet ja Neuvostoliitto alkaisivat sotimaan keskenään ja Viro vapautuisi tämän sodan seurauksena. Sotaan asti tulisi pysyä piilossa ja valmistautua taistelemaan kuten vuonna 1941.
Toisen maailmansodan päättyminen pakotti kuitenkin myöntämään, että uuden sodan alku voi viivästyä ja miehityksestä tulla odotettua pidempi. Tämän johdosta metsäveljien tuli muuttaa taktiikkaansa hyökkäävämmäksi.
Kesällä 1945 toiminta siirtyi uuteen vaiheeseen.
Metsäveljet tekivät iskuja neuvostovallan hallintokoneistoa, turvallisuuspalvelun työntekijöitä ja pieniä armeijan yksiköitä vastaan koko maassa. Suuria sotilasyksiköitä vastaan ei vielä hyökätty vaan iskut olivat nopeita ja rajuja, jonka jälkeen irtauduttiin välittömästi metsän suojiin.
Toiminta piti sisällään myös erilaista sabotaasia ja iskuja vankiloihin tms. putkatiloihin, joista vapautettiin kiinni jääneitä metsäveljiä, siviilejä ja sotavankeja.
Kansakunnan vastarintamielialan ja kansallisen identiteetin ylläpitäminen katsottiin tärkeäksi tehtäväksi ja kun Neuvostoliitto alkoi hävittämään Viron vapaussodan muistomerkkejä siihen vastattiin tuhoamalla neuvostopatsaita ja nostamalla kansallisina juhlapäivinä oma lippu näkyvälle paikalle. Esim. kirkon torneihin ja maanmittaustorneihin.
”Neuvostopyhien” ja vaalipäivien aikana sabotaasi ja ”kiusanteko” kiihtyivät.
Aktiivisia yhteistoimintamiehiä lähestyttiin aluksi varoituskirjeillä ja ellei se tehonnut kyseinen kollaboraattori yleensä tapettiin.
Vuoden 1949 kyyditysten jälkeen kostotoimenpiteet yhteistoimintamiehiä vastaan raaistuivat ja tavaksi tuli tappaa koko perhe. Olihan monen metsäveljen perhe ja lähimmäiset kyyditetty Siperiaan ja mielessä oli luonnollisesti tuon kostaminen. Ennen vuoden -49 kyydityksiä vastarintaliike ei järjestelmällisesti hyökännyt yhteistoimintamiesten perheitä vastaan ja mikäli jonkun kollaboraattorin perhe joutui tulilinjalle, oli kyseessä yleensä yksittäisen vastarintamiehen henkilökohtainen kosto, jolle ei ollut ns. ylempää lupaa.
Lähteistä riippuen vastarintaliike tappoi 900-2000 yhteistoimintamiestä, joista suurin osa kuului hävityspataljooniin tai toimi yhteistyössä Neuvostoliiton turvallisuuspalvelun kanssa.
Vastarintaliike pyrittiin jo alusta alkaen koordinoimaan koko maan kattavaksi ja yhden keskusjohdon alaisuudessa toimivaksi.
Ensimmäisenä tätä yritti Viron armeijan majuri Hendrikson vuonna 1945, mutta turvallisuuspalvelu onnistui hajottamaan kolmen maakunnan yhdistäjäksi perustetun Viron pelastuskomitean (Eesti Päästekomitee) saman vuoden loppuun mennessä.
Viron pelastuskomitean tuhosta huolimatta neuvostoliitto ei pystynyt estämään suuren metsävelijärjestön syntymistä ja -46 alkuvuodesta virolaisupseeri Endel Redlich perusti Aseellisen taistelun liiton (Relvastatud Voitluse Liit, RVL).
RVL pystyi kokoamaan keskitetyn johdon alle useita maakuntia ja luomaan yhteydet länteen.
RVL:n jäsenmäärästä ei ole tarkkoja tietoja, mutta lähteestä riippuen sen vahvuus arvioidaan 2000-5000 mieheksi.
Suurin osa metsäveljistä siis eli, piileskeli ja taisteli pienehköissä 3-20 miehen soluissa eikä ollut keskusorganisaatioon yhteydessä. Nämä ryhmät pystyivät jatkamaan toimintaansa pidemmälle kuin keskusorganisaatioon kuuluneet, mutta niiden toiminta ei ollut yhtä merkittävää.
Neuvostoliittolaisten mukaan vuoden 1947 marraskuuhun mennessä oli tapettu tai vangittu 8468 ”bandiittia”. Noin 6000 oli ”legalisoitu” ja päästetty palaamaan yhteiskuntaan sen jälkeen kun nämä olivat oma-aloitteisesti luopuneet taistelusta. Historian tässä vaiheessa vastarintataistelijoita oli metsässä vielä noin 15 000 eli karkeasti puolet.
Alkuvuodesta 1948 turvallisuuspalvelu pääsi RVL:n jäljille ja sen johto tuhottiin/vangittiin vuoden -49 loppuun mennessä.
Vuoden -49 keväällä toteutettu suurkyyditys, jossa kyydittiin +20 000 virolaista Siperiaan nosti vastarintaliikkeen aktiivisuutta huomattavasti, vaikkakaan kyyditystä ei pystytty estämään.
Vuosi 1949 oli aktiivisuudesta huolimatta käännöskohta metsäveljien taistelussa, koska pakkokollektivisointi heikensi mahdollisuutta saada tukea talonpojilta ja kyydityksen veivät suurimman osan metsäveljien tukijoista mukanaan.
Taistelu kuitenkin jatkui aktiivisena vuoteen 1952 asti ja senkin jälkeen metsässä oli vielä miehiä. Viimeiset taistelut järjestyneiden vastarintamiesten ja neuvostosotilaiden välillä käytiin 1955-56.
1956-57 neuvostojohto lupasi armahduksen vielä metsässä oleville ja tällöin suurin osa vielä jäljellä olevista luovutti aseensa, mutta metsiin jäi vielä miehiä jotka olivat päättäneet taistella kuolamaansa saakka.
Viimeiset turvallisuuspalvelun kiinnisaamat metsäveljet kaatuivat vasta 1970- luvulla.
Vaikka aseellinen vastarintaliike loppuikin käytännössä 1950-luvun puoliväliin mennessä se ei merkinnyt kaiken vastarinnan loppumista, vaan metsäveljien perinnettä jatkoivat mm. maanalaiset koululaisryhmät ja myöhemmin avoin vastarinta, joka johti Viron ja muiden Balttien maiden uudelleen itsenäistymiseen 1991.
Punaisen terrorin uhreina henkensä menetti 180 000 ihmistä eli 17 % Viron tuolloisesta väestöstä. Vastaava osuus kansakunnasta olisi merkinnyt USA:ssa 22,4 miljoonaa, Saksassa 13,7 miljoonaa ja Suomessa 630 000 kuolonuhria.
Jos aihe kiinnostaa niin suosittelen luettavaksi seuraavia teoksia, jotka kaikki löytyvät suomenkielisinä.
- Mart Laar: Unohdettu sota – Sissi- ja tiedustelusotaa Virossa toisen maailmansodan aikana ja sen jälkeen.
- Mart Laar: Viro toisessa maailmansodassa
- Mart Laar: Unohdettu sota – Viron aseellinen vastarintaliike 1944-1956
- Mart Laar: Punainen terrori – Neuvostoväkivallan vuodet Virossa
Keskustelu ja täsmentävät tiedot tervetulleita.