Näkökulma: Tee uuden vuoden lupaus – älä jaa vihaa eteenpäin
Tee kohta satavuotiaalle Suomelle palvelus. Älä jaa maassa kytevää vihaa eteenpäin, ehdottaa toimittaja Eero Mäntymaa.
Mihin tämä maa on menossa? Se on hyvä kysymys päättynyttä vuotta arvioidessa. Se on hyvä kysymys silloinkin, kun kaikki merkit osoittavat maan kulkevan kohti entistä rauhallisempaa ja parempaa tulevaisuutta.
Nyt näin ei kaikilla mittareilla ole. Viimeisen parin vuoden aikana Suomesta näyttää tulleen ahdistuneempi ja vihaisempi paikka.
Suuri osa kirjoittamistani uutisista koskee maahanmuuttoa ja niihin liittyviä ilmiöitä, kuten kotoutumista ja sen epäonnistumista, radikalisaatiota, maahanmuuttovastaisuutta ja rasismia.
Juttuprosessit ovat välillä melkoista saastassa kahlaamista. Näen päivittäin roskapuhetta, rasistisia valheita, tappofantasiointia ja provosointia, jonka tarkoitus on ennen kaikkea suututtaa. Viha tihkuu kaikkien näiden aiheiden parissa työskentelevien postilaatikkoon ja someseinälle, oli mielipide mikä tahansa.
Osa siitä tarttuu. Vihaisten viestien pommitus tekee vihaiseksi ja houkuttelee vastaamaan samalla mitalla.
Huomaan sen nähdessäni kuinka soihtukulkueeseen osallistujat marssivat rinta rinnan uusnatsien kanssa, samalla puhuen siitä kuinka halveksittavia ihmisiä “suvakit ovat”. Huomaan sen seuratessani, kun jotkut leimaavat kaikki nämä soihtukulkueessa marssijat "natseiksi", ja sitten hurraavat kun anarkisti hakkaa sidotun uusnatsin poliisiautossa.
Huomaan sen, kun joukkosurman tapahtuessa aletaan välittömästi pohtia, minkä ideologian kätyreiden niskaan voisimme kohta vihamme kaataa. Huomaan sen lukiessani poliisiammattikorkeakoulun raporttia, jonka mukaan viharikollisuus on kasvanut 53 prosenttia yhdessä vuodessa. Huomaan sen, kun näen poliitikon provosointimielessä tehdyn kirjoituksen, provosoidun, ja jaan sen eteenpäin. Jotta voimme provosoitua kaikki yhdessä.
On paljon syitä olla vihainen. Lyhyellä tähtäimellä viha voi olla voimaannuttavaa, ja toimia polttoaineena myös hyvien asioiden toteuttamisessa. Pohjimmiltaan viha on kuitenkin rajoittava tunne. Näin minulle sanoi tänä vuonna entinen uusnatsi.
Viha voi yhdistäävain ne, joiden vihan kohde on sama. Sen sijaan viha erottaa meidät maahanmuuttajiin ja kantasuomalaisiin, “äärivasemmistoon”, “äärioikeistoon”, muslimeihin ja ei-muslimeihin. Toisistaan eristyviin ja toisiaan vihaaviin kuppikuntiin.
Julkinen keskustelu on pahimmillaan kunnan jätevesiputki. Meitä ei yllätä, mitä siellä virtaa, ja että tavaraa riittää kauhottavaksi, esiteltäväksi ja kauhisteltavaksi.
Mutta kannattaako se? Saako rasistin puheen esittely rasistin lopettamaan puheensa? Provosoivan lopettamaan provosointinsa? Syökseekö se viharetoriikalla suosionsa keränneen poliitikon uran laskuun? Antaako ajoittainen vihassa rypeminen meille paremmat työkalut tasa-arvoisemman yhteiskunnan rakentamiseen?
Ajattelin ensimmäistä kertaa tehdä uuden vuoden lupauksen. Lakkaan levittämästä muiden vihaa eteenpäin. En sulje siltä silmiäni, vaan suhtaudun siihen kuin syöpään: johonkin, johon auttaa kauhistelun ja huutamisen sijaan hoito, ja ennaltaehkäisy.
Viha on huonojen päätöksien ja huonon kehityksen sivutuote. Siitä kehityksestä meidän tulisi keskustella, ja siitä kuinka voimme taistella sitä vastaan. Jos vihaa jaetaan eteenpäin, se vain kasvaa.