Benelli
Respected Leader
No aina välillä unohtaa että meikäläisellä on tavallista voimakkaammat jalat suhteessa muuhun kroppaan.
Ei kaikista esteettisin ratkaisu mutta hyvin sidottu kuorma kulkee.
5.56 vs 7.62
- Viestiketjun aloittaja Second
- Aloitus PVM
Ei kaikista esteettisin ratkaisu mutta hyvin sidottu kuorma kulkee.
Mitenköhän tuollainen luoti lentää jossa keerna on noin epäkesko eli ei keskellä. Lienee kuitenkin eroa metallien tiheydessä.
Siksi pyssyissä on rihlat ja luoti lentää pyörien vakautettuna.
Tiedän rihloituksesta. Jopa vähän nousukulmista suhteessa luodin pituuteen. Tasapainoisessakin luodissa on taipumus, että kärki "väpättää" saati jos se luoti ei ole tasapainossa. Tässä tapaukseesa keerna ei näytä olevan edes silmämääräisesti pituussunnassa luodin keskilinjalla.
Viimeksi muokattu:
Jos tuo oli PKM:n patruuna, niin siitä olen kuullut ja nähnyt mainintoja, että tietyillä etäisyyksillä tuollaisella rakenteella saadaan hallitusti lisättyä hajontaa, jolloin sellaisella 5-6 patruunan sarjalla on paremmat mahdollisuudet osua ihmisen kokoiseen maaliin. Taisi kuitenkin vaikuttaa vasta jossakin 500-600 metrin päässä.
Jaa, siis mielestäsi keerna on luodin pituuslinjan keskellä? Sanoisin että ei ole. Ei se ryssäkään niin pahasti ryssi. Halkileikkauksen profiili ja tai kuvakulma voivat antaa vaikutelman.
vastarannankiiski
Kenraali
Hassua, paljon olen tuota kuvaa katsellut ja nyt vasta kiinnitän asiaan huomiota sinun kertomana. Itse asiassa, en pysty edes muodostamaan vaikutelmaa siitä onko tuo kuvassa näkyvä vaippa keernalla vai ilman keernaa?
Ei keernan käyttö tarkkuuspotentiaalia ainakaan lisää. Ei liene sattumaa, että tarkkuusluotien ydin on mahdollisimman homogeeninen tai muuten massaltaan yhtenäinen. Kuten umpijöötistä sorvattu solidi tai lyijytäytteinen vaippaluoti.
Kuitenkin pitää muistaa että nuo ryssän perusampumatarvikkeet, ei niitä olla tarkoitettukaan miksikään match-grade latauksiksi ja tarkkuuskäyttöön. Tavallisen jalkaväkimiehen käytössä ja tulen volyymiin nojaavassa doktriinissa tarkkuspatruuna jokamiehen patruunana menee hukkaan ja on myös silkkaa resurssien tuhlaamista. RK- tai KK-miehelle ei tarvita 1moa tarkkuuspotentiaalia. 3 moa riittää ryntöpyssyille kun kuitenkin noin 90% tulesta ammutaan yleensä alle 200m matkalle.
Keernallisen 7N10 tarkkuus, R50 tarkkuus on 6cm/200m matkalta Rosoboronexportin kataloogin mukaan (= mainosmiesten puheiden siis
).http://roe.ru/eng/catalog/land-forces/strelkovoe-oruzhie/pistol-cartridges/7n10/
PS. Kannattaa myös tsiigata ryssien RS101 patruuna kaliperissa 5.56x45 Nato. Luoti on valmistettu saman "teknologiapaketin" mukaan kun 7N10 eli vastaava rakenteeltaan.
http://roe.ru/eng/catalog/land-forces/strelkovoe-oruzhie/pistol-cartridges/rs-101/
Viimeksi muokattu:
fulcrum
Greatest Leader
Eikö tuo NIJ-standardi ole jo aikansa elänyt, ainakin sotilaskäytössä? Eihän mikään armeija käytä 30-06 panssarinläpäisevää tai .44 Magnumia. Yhtään nykyaikaista sotilaskalipeeria ei edes mainita.
J0h1F
Ylipäällikkö
No aika lailla kaikissa sotilaskäyttöön tarkoitetuissa henkilönsuojaimissa sitä käytetään silti luokituksissa.
.30-06 on siitä hyvä, että sehän käyttää samoja luoteja kuin muut pitkät .308:t, ja on merkittävästi mm. .308 Winchesteriä suurienergisempi, noin 7,62x54R:n tasolla (joka on myös ballistisesti hyvin samanlainen). Käytännössä siis NIJ IV -suojaustaso suojaa panssarinläpäiseviltä .308 Winchesteriltä ja 7,62x54R:ltä.
vastarannankiiski
Kenraali
Juu, ja kannattaa muistaa tausta alunperinkin. Kyseessä on siis "NATIONAL INSTITUTE OF JUSTICE" eli jenkkien oma, kansallinen govermental organization, joka toimii oikeusministeriön tutkimus- ja kehitysyksikkönä. Eli puhtaasti maan sisäisiin, ja vieläpä siviilipuolen asioihin erikoistunut liiteri. Siksi kaliperit ja verrannot ovat vahvasti siviililuontoisia ja vielä amerikkalaistautaisia. Eipä siellä sotalatinkeja pahemmin näy luokituksessa muutamaa poikkeusta lukuunottamatta, ja vielä vähemmän ulkomaalaisia. He kehittivät NIJ luokituksen alunperin maan sisäiseen käyttöön ja siitä se sitten levisi ajan kanssa sotilaspuolelle ja siitä myös kansainväliseen käyttöön. Eli NIJ luokitusta on sovellettu aivan täysin muuhun tarkoitukseen ja ympäristöön, kun mihin se on alunperin suunniteltu.
Siviiliviranomaiset ovat muutenkin käyttäneet "luotiliivejä" huomattavasti pidempään ja laajemmin kun sotilaspuoli. Sotilaspuolellakin suojaliivit alkoivat yleistymään vasta 80- ja 90-luvuilla, mutta tällöinkin oli kyseessö olivat enemmänkin sirpaleliivit joille ei välttämättä ole tai ole ollut lainkaan määritelty NIJ suojaluokitusta.
Samses
Ylipäällikkö
Muuten oikein, mutta .30-06 ja .308 ei ole kyllä mitään eroa iskuenergiassa, on meinaan yleensä sama luoti ja yleensä sama lähtönopeus.
MeriTJ
Ylipäällikkö
Sillä erolla että 30-06 suurempi ruutitilavuus mahdollistaa raskaammille luodeille pikkuriikkisen enemmän pelivaraa ruudin suhteen siinä vaiheessa kun .308 hylsystä loppuu tila pitkää luotia käytettäessä eli sitä ei saada enää ladattua maksimipaineiden tuntumaan. Ero hyvin marginaalinen mutta 30-06 on noista ladattavissa pienen pykälän räväkämmäksi kun sinne mahtuu ruutia enemmän silloin kun pitkä luoti vie tilaa hylsystä.
Samses
Ylipäällikkö
Kyllä, mutta käytännössä .30-06:n isompaa ruutitilavuutta melko harvoin käytetään hyväksi (tehdaspatruunoissa) vaan ne yleensä tulpataan samalla kuulalla samaan lähtönopeuteen kuin .308.
Sitten kun ruvetaan lataamaan pitkän matkan tarkkuuspaukkuja, käyttäen pitkiä korkean BC:n luoteja, niin juuri näin.
Mutta kuten sanoit niin silloinkin ero on pieni, eli alkuperäiseen viestiin viitaten kyseessä ei ole "merkittävästi .308:ia suurienergisempi" patruuna.
Tied ups
Korpraali
On yksi vanhempilataaja lataillu sotkunpaukkuja D166 luodilla ja perillinen niitä kokeillu.Oli pikkasen potkassu niin oli lainannu nopeusmittaria niin reilu 1300 lähtönopeutta.Ei varmaa räväkkyyttä tarvitse enempää ja ei varmaan muu pyssy ois kestänykkää ku mosi nagant.
Mitähän ruutia ja kuinka paljon oli käytetty? Kuinka vanhoja patruunoita (tai ruutia) ja miten säilytetty? D166 sinänsä ihan mosinin peruskauraa ollut iät ajat
Tied ups
Korpraali
Tietoa ei ole ruudista mutta oli laittanut hylsyn täyteen ruutia niin tulee ainakin tasavahvoja panoksia
.Vielä jos on ladannut jollain pistooliruudilla niin lähtönopeus ei ku kasvaa.
MeriTJ
Ylipäällikkö
Niissä ei ainakaan ole nallit olleet tasaisina paikallaan jos lukemat puoliksikaan oikein nopeuden suhteen... Ruudin klimppiintyminen (kastuu ja kuivuu klöntiksi) tekee kanssa tuota, julmettu suuliekki ja palaminen nopeutuu. Kiekkopatruuna löi 20" haulikonpiipusta kunnon Hollywood liekkiä kun yhdet perintöpaukut hävitin nuorempana.
Antares
Respected Leader
Minun täytyy hieman paikkailla tuota omaa kirjoitusta, ennen kuin joku toinen ehtii korjaamaan.
Suosittelin Nathaniel Fick -nimisen miehen artikkeleita The Firearms Blog -sivulla. Hän kirjoitti sinne nimellä "Nathaniel F" ja muistin hänen sukunimensä väärin: Nathaniel Fitch on oikea nimi, ei Fick. Hän siirtyi muihin töihin vuoden 2018 aikana, joten ei ole kirjoituksia sen jälkeen. Muistaakseni siirtyi silloin jonkin ballistisen laboratorion tms. tutkimuslaitoksen palkkalistoille, en ole seurannut urakehitystä sen jälkeen. En ole myöskään tutkinut, kirjoittaako hän vapaa-ajalla esim. blogia tai muuta alaa käsittelevää. Hänen kirjoittamansa artikkelit löytyvät mm. tästä: LINKKI
Jos aihe kiinnostaa, suosittelen vilkaisemaan hänen "Modern Intermediate Calibers" -artikkelisarjaa (taisi olla reilusti yli 30 artikkelia): LINKKI
HUOM: näissä on laskettu luotien lentonopeuksia, sivutuulen vaikutusta yms. En muista millä ohjelmalla nämä on laskettu, joten paras ottaa kuvaajat suuntaa-antavina sen sijaan että uskoo niitä absoluuttisena totuutena. Käteviä silti, jos haluaa vertailla nopeasti kahta eri kaliiperia tai kahta eri piipun pituutta.
-
Kirjoitin 5,45x39 historiasta lyhyesti ja sanoin että sen perustana käytettiin 5,56x45 luoteja jotka oli hankittu Yhdysvalloista. Tuo perustuu venäläisen Vladislav Dvoryaninov nimisen miehen kirjoituksiin, hän on julkaissut moderneista kaliipereista 4-osaisen kirjasarjan. LINKKI Tämä on äärimmäisen kehuttu, suositeltu ja kuulemani mukaan perusteellinen katsaus moderneihin kaliipereihin. Neuvostoliittoa käsittelevä osuus (kirjat 3 ja 4) erityisesti sisältävät sellaista tietoa joka on harvoin nähty länsimaissa.
HUOM: en omista tätä kirjasarjaa mutta olen nähnyt siitä käännöksiä ja lainauksia, jotka kertovat tästä historiasta (toki Neuvostoliitto tutki 7,62mm pienempiä jo aikaisemmin, kuten tekivät kaikki muutkin maat). Tässä muutama lähde (lukemani perusteella näissä olisi taustalähteenä Dvoryaninovin kolmas kirja):
5.45×39: Small But Perfect, A History of Development (Part 1)
Review of "Modern Russian Cartridges, how Legends were Created" by Dvoryaninov
Pari lainausta näistä:
Tämä on lainattu The Firearms Blog -artikkelista:
Intelligence reports were solid…
Near the end of the 1950s Soviet intelligence reported of experimental developments conducted by Americans with the new automatic rifle AR-15 of a new 5.56 caliber by Remington. By the end of 1959 Soviet engineers had at their disposal two experimental 5.56 cartridges (that later would become known as M193). These would lay the groundwork for a future 5.45×39 – round that took almost 10 years to develop. This unusually long time can be explained by the fact that designers were forced to seek a ‘golden middle’ between seemingly conflicting requirements for a new proposed cartridge. They were asked to reduce bullet dispersion and increased hit ratio. Achieving this would normally necessitate reduction of recoil impulse and cartridge power factor. They were also asked for the new cartridge to have increased penetration and lethality. This in turn would call for increase in bullet mass and cartridge power factor. Additionally researchers had to come up with new statistical variables such as ‘effective range’ and ‘hit probability’ to be able to perform objective comparisons.
To conduct ballistics evaluations of a new American round (due to lack of any quantities of actual experimental 5.56 ammo) a ‘hybrid’ was created. It was based on 7.62×39 case necked-down to accept the American-type 5.6 caliber bullets. Bullets themselves were painstakingly re-created using American manufacturing methods. Experimental barrels were also made to replicate twist rate that of an American AR-15.
After numerous test firings conducted by НИИ-61 using ‘hybrid’ rounds, comparison charts were compiled. High instability of 5.6mm bullets (compared to native 7.62×39 round) was noted. This was the result of the length and shape of 3.56 gram M193 bullet, as well as the twist rate that was employed. Further ballistics analysis of the American bullet, it’s construction as well as penetration capability and lethality failed to render straightforward, satisfactory conclusions. As a result, all further small-caliber research studies with the American equivalent were abandoned in favor of a bullet of own design (that was yet to be developed).
First, R&D was focused on selecting the most ballistically efficient shape and construction for the future bullet. Step two of the process was optimizing bullet trajectory and recoil impulse. At that stage necessary powder charges were also worked out. This, in turn, led to the development of a new type of powder and as a result caused change in shape and dimensions of the cartridge case itself. To better the aerodynamics of the bullet it’s length was increased substantially compared to the American bullet. To maintain optimal mass-to-length ratio it was decided to manufacture the bullet core out of steel (that is also served to improve penetrative ability). For the new bullet a bi-metal (also known as CNCS) jacket was developed. It was much more resilient than tombac alloy used in the American bullet. Tombac was deemed too soft and too prone to excessive fragmentation. As the result of all experimental work, final bullet length and weight were designed to be 25.55mm and 3.4g respectively. Bullet received nomenclature index 5.45 PS that stood for caliber 5.45 mm Steel Bullet (Пуля Стальная).
Tein pari hakua artikkelin nimen käännöksellä ja löytyi mm. tämä linkki. Käännöksen jälkeen luettavissa, jos ei lue kyrillisiä, mutta en mene takuuseen sivun laadukkuudesta. Asiaa on paljon: LINKKI
-
Tämä puolestaan Reddit-ketjusta:
The US really got started in this field in the early 50s, drawing from Korea. The number got tossed around in a number of official reports (eg Hitchman, dating 1952) that the vast majority of rifle fire fell within 300yds. This was to be the original requirement for M193, it got upped to 500yds in 1957 - it was a round satisfying precisely this requirement which the Soviets stole in 1958, and started their development process. By 1962, the M16 had already been seeing combat for several years, but they're still pretty close.
Where it gets fascinating is that the Soviets weren't really aware of SS109 until the NATO trials, so during 7N6's development they used M193 as a comparison. Then SS109/M855 comes out only a few years into the fielding of 7N6, where the US and NATO have made a longer ranged version of 5.56, pushing the range requirement back out to 800ish. The Soviets are actually congratulatory of themselves - with good reason - because 7N6 stands up reasonably well in comparison to SS109.
Effective range, and the requirements set on the range of a cartridge, are really fuzzy and complex, and frankly that's one of the big reasons I purchased this book. Setting requirements is the hardest part of designing something, imo, and this applies to range in spades.
Intelligence reports were solid…
Near the end of the 1950s Soviet intelligence reported of experimental developments conducted by Americans with the new automatic rifle AR-15 of a new 5.56 caliber by Remington. By the end of 1959 Soviet engineers had at their disposal two experimental 5.56 cartridges (that later would become known as M193). These would lay the groundwork for a future 5.45×39 – round that took almost 10 years to develop. This unusually long time can be explained by the fact that designers were forced to seek a ‘golden middle’ between seemingly conflicting requirements for a new proposed cartridge. They were asked to reduce bullet dispersion and increased hit ratio. Achieving this would normally necessitate reduction of recoil impulse and cartridge power factor. They were also asked for the new cartridge to have increased penetration and lethality. This in turn would call for increase in bullet mass and cartridge power factor. Additionally researchers had to come up with new statistical variables such as ‘effective range’ and ‘hit probability’ to be able to perform objective comparisons.
To conduct ballistics evaluations of a new American round (due to lack of any quantities of actual experimental 5.56 ammo) a ‘hybrid’ was created. It was based on 7.62×39 case necked-down to accept the American-type 5.6 caliber bullets. Bullets themselves were painstakingly re-created using American manufacturing methods. Experimental barrels were also made to replicate twist rate that of an American AR-15.
After numerous test firings conducted by НИИ-61 using ‘hybrid’ rounds, comparison charts were compiled. High instability of 5.6mm bullets (compared to native 7.62×39 round) was noted. This was the result of the length and shape of 3.56 gram M193 bullet, as well as the twist rate that was employed. Further ballistics analysis of the American bullet, it’s construction as well as penetration capability and lethality failed to render straightforward, satisfactory conclusions. As a result, all further small-caliber research studies with the American equivalent were abandoned in favor of a bullet of own design (that was yet to be developed).
First, R&D was focused on selecting the most ballistically efficient shape and construction for the future bullet. Step two of the process was optimizing bullet trajectory and recoil impulse. At that stage necessary powder charges were also worked out. This, in turn, led to the development of a new type of powder and as a result caused change in shape and dimensions of the cartridge case itself. To better the aerodynamics of the bullet it’s length was increased substantially compared to the American bullet. To maintain optimal mass-to-length ratio it was decided to manufacture the bullet core out of steel (that is also served to improve penetrative ability). For the new bullet a bi-metal (also known as CNCS) jacket was developed. It was much more resilient than tombac alloy used in the American bullet. Tombac was deemed too soft and too prone to excessive fragmentation. As the result of all experimental work, final bullet length and weight were designed to be 25.55mm and 3.4g respectively. Bullet received nomenclature index 5.45 PS that stood for caliber 5.45 mm Steel Bullet (Пуля Стальная).
Tein pari hakua artikkelin nimen käännöksellä ja löytyi mm. tämä linkki. Käännöksen jälkeen luettavissa, jos ei lue kyrillisiä, mutta en mene takuuseen sivun laadukkuudesta. Asiaa on paljon: LINKKI
-
Tämä puolestaan Reddit-ketjusta:
The US really got started in this field in the early 50s, drawing from Korea. The number got tossed around in a number of official reports (eg Hitchman, dating 1952) that the vast majority of rifle fire fell within 300yds. This was to be the original requirement for M193, it got upped to 500yds in 1957 - it was a round satisfying precisely this requirement which the Soviets stole in 1958, and started their development process. By 1962, the M16 had already been seeing combat for several years, but they're still pretty close.
Where it gets fascinating is that the Soviets weren't really aware of SS109 until the NATO trials, so during 7N6's development they used M193 as a comparison. Then SS109/M855 comes out only a few years into the fielding of 7N6, where the US and NATO have made a longer ranged version of 5.56, pushing the range requirement back out to 800ish. The Soviets are actually congratulatory of themselves - with good reason - because 7N6 stands up reasonably well in comparison to SS109.
Effective range, and the requirements set on the range of a cartridge, are really fuzzy and complex, and frankly that's one of the big reasons I purchased this book. Setting requirements is the hardest part of designing something, imo, and this applies to range in spades.
-
Tohtori Martin Fackler on varmasti useimmille tuttu, mutta laitetaan varmuuden vuoksi: tarkoitin TÄTÄ MIESTÄ ja hänen tutkimuksiaan. Hänen kirjoituksensa ovat mielestäni käypää valuuttaa nykypäivänäkin: kaliiperit, luodit ja niiden vaikutus ihmiseen tai muuhun eläimeen osuessa eivät ole muuttuneet kovin paljon vaikka osa kirjoituksista onkin 80-luvulta.
Hänen tutkimustensa perusteella on päätelty että 5,45x39 luodit ovat epävakaita ja pääasiallinen haavoitusmekanismi on luodin pyöriminen ("tumbling"). Lisäksi epävaraus yhdessä tämän pyörimisen kanssa muuttaa luodin lentorataa kohteeseen osumisen jälkeen eli voisi sanoa että luoti "kimmahtaa" eri suuntaan kuin mitä alkuperäinen lentorata antaisi ymmärtää. Tämä ei tietysti ole näiden luotien yksinoikeus JA riippuu suuresti siitä, mihin se osuu läpäisyn ainana (luut, elimet, lihakset, jänteet jne.).
5,56x45 osalta pääasiallinen haavoitusmekanismi on luodin sirpaloituminen kohteen sisällä ja näiden sirpaleiden hajaantuminen monelle eri lentoradalle. Tämä pitää paikkansa ainakin alkuperäisten kevyempien luotien osalta, en mene takuuseen että 62 grain tai 77 grain luodit käyttäytyvät edelleen tällä tavalla. Sirpaloitumiseen vaikuttaa suuresti paitsi osumanopeus niin myös luodin rakenne. Tästä huolimatta nykypäivänäkin näkee nopeuskarttoja erilaisille 5,56x45 luodeille eri pituisista piipuista ammuttaessa JA näissä alleviivataan pelkästään nopeus tietyllä etäisyydellä.
MUTTA hänen tutkimustuloksistaan ollaan montaa mieltä JA kaikki luodit eivät tietysti ole veljiä keskenään. Pelkkä osumanopeus ei siis riitä ja osumapaikalla on suuri merkitys siihen miten luoti käyttäytyy. Tutkimuksissa on käytetty ballistista geeliä jotta ne ovat keskenään vertailukelpoisia mutta ihminen tai eläin on tietysti paljon monimutkaisempi maali. Tässä ovat siis ristiriidassa toistettavuus ja todellisuus. Tutkimusten voisi sanoa antavan suuntaa sille miten luoti voi käyttäytyä mutta ei voida olla varmoja, että se käyttäytyy näin joka kerta joka tilanteessa.
Tässä pari viittausta:
Piipun pituuden vaikutus tuumina eri painoisten .223 / 5,56mm luotien lähtönopeuksiin (selaa artikkelia alaspäin niin löytyy taulukot): LINKKI
Kuuluisa kuva .223 / 5,56mm luodin sirpaloitumisesta osumanopeuden mukaan (muistaakseni tämä on jostain Facklerin tutkimuksesta):
.223 / 5,56mm luotien "sirpaloitumistaulukko":
25 yds = 22,86 m
50 yds = 45,72 m
75 yds = 68,58 m
100 yds = 91,44 m
125 yds = 114,3 m
150 yds = 137,16 m
Kun näkee netissä tai muualla kirjoituksia siitä miten .223 / 5,56mm on "velocity dependent cartridge" niin sillä tarkoitetaan juuri tätä sirpaloitumista. Kirjoittajasta riippuu, mitä nopeuksia tarkoitetaan mutta useimmiten maaginen raja tuntuu olevan "noin 2 700 feet per second" eli 823 m/s.
Sitten on vielä erilaisia tuumailua, joskus kuulee että haavoitusmekanismi on "explosive cavitation" tai "hydrostatic shock" tai jotain muuta kudosten nesteiden välittämää impulssia. Muistan kuulleeni tuoreehkosta tutkimuksesta jossa oli mitattu eläinkokeiden kautta, että tällainen impulssi tosiaan kulkee kehossa kun eläimeen osuu luoti, mutta en menisi luottamaan siihen että tämä impulssi rikkoo tai vaurioittaa esim. elimiä, aivoja tai muuta.
Muutenkin tämä menee nopeasti salatieteilyn puolelle, koska maailmalta löytyy paljon kokemuksia ampumistapauksista, toisissa yksi osuma riitti, toisissa piti ampua puolet lippaasta ennen kuin meno loppui. Minua ei ole suuremmin kiinnostanut internetin tappelut eri kaliiperien suhteellisesta hyödystä toisiinsa nähden tai eri luotien vaikutuksesta, koska aitoa faktaa on niin viheliäisen vaikea löytää. On liian paljon hajontaa luotien massoissa, rakenteessa, osumanopeudessa, osumapaikoissa yms. jotta voisi antaa helppoja ja suoria vastauksia tai suosituksia.
Jos minulta kysytään niin yksi tärkeimpiä tekijöitä on ammusten hinta ja paino: halvempia voi ampua enemmän samalla rahalla JA kevyempiä voi kantaa suuremman määrän mukana. Kaikki muu näiden jälkeen menee akateemisen tai epäakateemisen kinaamisen puolelle, toki jos siitä nauttii niin antaa mennä vain. Poikkeus minun kriteereihin tulee tietysti esim. metsästyksestä, jos laki vaatii tietyn kaliiperin, luodin massan tai iskuenergian käyttöä tiettyjä eläimiä vastaan. Silloin pitää tietysti mennä sen mukaan mitä laissa vaaditaan. Toinen poikkeus ovat tarkka-ampujat tai muut erikoistehtävät missä tarkkuus, toistettavuus tai esim. panssariteräksen läpäisy ovat tärkeitä, silloin olen myös valmis joustamaan hinnan ja painon osalta.
Sotilaan kannalta mielestäni se mitä yksittäinen luoti tekee on käytännössä hyvin merkityksetön asia (paitsi edellä mainitut ja ehkä muut unohtamani poikkeukset): ampumista jatketaan kunnes kohde on liikkumaton möykky maassa. Silloinkin voi olla viisainta laittaa pari luotia lisää, ihan vain kaiken varalta. Muistaakseni panssarisotamiehille opetataan hieman samanlainen mantra: ampumista jatketaan kunnes kohde syttyy palamaan tai muuttaa muotoa. Ei siis luoteta siihen että yksi osuma on läpäisevä ja teki kohteelle niin paljon vahinkoa, ettei tarvitse osua toista tai kolmatta kertaa.
Muutenkin kiväärimiehenä voi kuvitella, miten vaikeaa on havainnoida osumia tai hutilaukauksia, kun taistellaan jossain maastossa ja vihollinen pyrkii piiloutumaan tai liikkumaan nopeasti suojasta toiseen. Ehkä osuin, ehkä ammuin huti. Ehkä vihollinen kaatui maahan osuman takia, ehkä kompastui, ehkä teki lyhyen syöksyn. Tämä on myös moninkerroin vaikeampaa jos ammutaan rautatähtäimillä monen sadan metrin päähän. Silloin havainnot tehdään omilla silmillä ilman kiikaritähtäimen tai muun laitteen apua. Arvaappa siinä sitten, osuitko vai et. Muutenkin helppo uskoa epätäydellinen ampumasuoritus: on jo valmiiksi keskimääräistä huonompi ampuja, laitetaan siihen lisäksi hengästyminen, adrenaliini, kuolemanpelko, väsymys, nälkä, kylmyys yms. suoritukseen vaikuttavat tekijät. Onko aseen tähtäimet kohdistettu oikein? Arvioitko etäisyyden oikein? Luulet ampuneesi tähtäinten osoittamaan suuntaan mutta ehkä viime hetkellä tempaisit aavistuksen sivulle?
Nämä eivät toki vaikuta kokeneiden ampujien suorituksiin, mutta esim. minä en ole kokenut ampuja tai metsästäjä eikä minulla ole illuusioita omista taidoista. Arvaan että ihmisen kokoiseen maaliin voisi osua hyvällä todennäköisyydellä 100-150 metrin matkalle, mutta sen jälkeen voi olla vaikeampaa. En edes muista, milloin olen viimeksi ampunut kauemmas kuin 150 metriä ja useimmiten olen muutenkin ampunut makuulta rauhassa ampumaradalla selvästi näkyviin maaleihin. Varmasti hyvä harjoittelun kannalta mutta pitäisi sodanaikaisia taisteluammuntoja erilaisina: perusteet suorituksessa toki samat, mutta pitäisi lisätä suuri määrä epämukavuutta ja muuta kiusaa, mitä voi taisteluolosuhteissa tulla vastaan. Tästä syystä meilläkin lienee SRA.
Viimeksi muokattu:
Kommenttina muutamaan viiteviestin kohtaan, ei kuitenkaan kovinkaan akateemisena vaan fysiikan / mekaniikan perusteiden kautta, ehkä
Tämän viestin loppua kohden melko teknistä asiaa huonosti ilmaistuna, joten aiheesta kiinnostumattomien kannattanee tämä viesti ohittaa.
Ohessa kommentteja viitteen viestiin:
1. Nopeus: Eikös tietyn luodin sirpaloitumisen maalissa ja vastaava nopeus riipu erityisesti siitä, mikä on maali: Maalin materiaaliominaisuudet, osumakohta, iskukulma, rakenne jne? Arvelen sirpaloitumisnopeuden vaihtuvan kun maali vaihdetaan ensin teräkseen tai keraamiin iskukulmasta riippuen, jolloin ammus mahdollisesti sirpaloituu, sitten styroksiin tai ilmaan (ilmapalloon) eikä ammus enää sirpaloidu, vaikka mitä tekisi. Jos ei lähdetekstissä asiaa tarkemmin kuvata, tekstin tekninen anti / oppi lienee 0, vaikka sitä olisi mukava lukea.
2. Shokki-/kavitaatioaaltojen ja haavoittuvuusmekaniikan salatiede:
Johdantona: Valitettavasti Suomessa ei materiaalissa etenevien aaltoliikkeiden teknillis-tieteellistä teoriaa opeteta kovinkaan syvällisesti ja shokkiaaltojen mekaniikkaan liittyviä asioita ei taideta opettaa peruskursseilla lainkaan ehkä lentokoneen yliäänipamauksen mainintaa enempää. Jälkimmäinenkin käsiteltäneen esimerkkinä ohimennen fysiikan peruskursseilla, joten ne asiat eivät tartu edes akateemisessa perustutkintokoulutuksessa, elleivät tule vastaan työn, harrastuksen tai joskus jatko-opintojen kautta. Näin oli ainakin minun mekaniikan opiskeluaikoina takavuosina, jolloin vanhemmille opiskelijoille oli tarjolla yhtenä vuonna jatkotutkintokurssi lisensiaattiseminaarina "Aaltoliike kimmoisessa materiaalissa". Itsellä ei ollut tuolloin tiedollisia eväitä kurssille osallistumiseen, tuskin olisi nykyisinkään, ja muutoin aihetta ei muistaakseni(?) käsitelty opintojen aikana lainkaan. Toivottavasti nykyisin ovat asiat jo toisin, jota kuitenkin hieman epäilen.
Nykyään aiheesta saa kuka tahansa sujuvasti laskentatuloksina värikuvia aikaan erilaisilla simulointiohjelmilla. Se kertyykö, niistä laskijalle asian ymmärrystä ja laskettiinko lopulta mitään järkevää jää usein epäselväksi, poislukien ne akateemiset piirit (=tutkijat) ja heidän "salatieteensä". Onneksi heitäkin on olemassa, jotta esim. kiven särkemiseen/poraamiseen käytettävät menetelmät kehittynevät tai ydinvoimalan reaktoripaineastialle saadaan jonkinmoinen terroristisuoja rakennettua vaikkapa pienkoneen droonitörmäyslentoa vastaan. Joku henkilö voi pohtia tai joutuu pohtimaan aihetta jopa puolustustekniseltä tai sotilaslääketieteen kannalta työkseen tai työn ohessa, kieroutuneesta harrastustoiminnasta puhumattakaan.
Teknillisessä mielessä yksinkertaistettuna ballistisessa iskussa (osumassa maaliin) syntyy maalimateriaaliin puristusjännitysaalto, joka etenee materiaalissa "äänen nopeudella", esim. kimmoisessa teräksessä / alumiinissa ~5000 m/s. Vedessä äänen nopeus on ~1500 m/s, eläin-/ihmiskudoksessa keskimäärin ~1570 m/s ja tiiviissä luussa ~3600 m/s. Myös materiaalipartikkelit etenevät samaan suuntaan. Kun puristusjännitysaalto kohtaa materiaalien rajapinnan, osa heijastuu takaisin ja osa jatkaa seuraavaan materiaaliin. Vapaalta pinnalta puristusjännitysaalto (negatiivinen jännitys) heijastuu vetoaaltona (positiivinen jännitys), mutta materiaalipartikkelit jatkavat alkuperäiseen suuntaan ja vapaa pinta pullistuu hetken aikaa, kunnes vetojännitys vetää materiaalin takaisin kasaan. Puristusaallon heijastumiseen takapinnasta vetona perustuu esim. HESH-ammuksen toiminta. Pintaräjähdyksen aikaansaaman puristusaallon heijastumisesta vetoaaltona panssarin takapinnasta irtoaa korkean vetojännityksen vuoksi materiaalia ja panssari särkyy (spalling). Samoin voi käydä myös läpäisemättömän luoti-iskun seurauksena kovaan, mutta hauraaseen panssariteräkseen (UHHA Ultra High Hardness Armour) tai muuhun vastaavaan materiaaliin. Takapinnasta sirpaloituu materiaalia ja spall-linerille tulee tarvetta. Sama perusmekanismi esiintynee myös henkilömaaleissa ja niiden sisäisissä "materiaaleissa" fysiikan / mekaniikan / materiaaliopin jne. ollessa jokseenkin yleismaailmallista.
Puristusaallon heijastuminen vetona vapaasta pinnasta on suora seuraus tasapainoreunaehdon toteutumisesta: Vapaassa pinnassa täytyy siihen vaikuttavien voimien (jännityksien) olla 0. Tuleva puristusaalto vaatii kaverikseen yhtäsuuren "lähtevän" vetojännityksen, jotta pinta olisi "vapaa" ja jännityksetön. Reunaehto on mekaniikan opetuksen perusasia, eikä suinkaan salatiedettä. Sitä ei vaan ehkä ihan heti huomaa, jos ei asiaa ole miettinyt. Hitailta oppijoilta, kuten minulta, asian kypsyminen ymmärryksen tasolle vie ehkä pitkäänkin omin voimin sitä pohtiessa, mutta ei siitä pidä hermostua.
Eläin- ja ihmiskudos on pääosin vettä. Nesteet tai kaasut eivät ota vastaan "vetoa", joten vapaasta pinnastaan heijastuessaan alunperin iskun puristusaallon heijastuvan vetoaallon rasituksen ottaa vastaan vain kudoksen vetoa kantavat "kiinteät" osat. Ne voivat repeytyä heijastuneen vetoaallon rasitustasosta johtuen.
Puristus-vetoheijastumsilmiö näkyy joissakin gelatiiniin ammutuissa kokeissa hyvin, kun gelatiini-tiilen takapinta ensin pullistuu ulospäin ja sitten vetäytyy takaisin selvästi alkuperäistä mittaa sisemmälle ja lopulta muutaman värähtelyaallon jälkeen rauhoittuu ~alkuperäisiin mittoihin. Gelatiini kestänee vetoa kohtuullisen hyvin, mutta tietyt kudokset ehkä eivät kestä. Lihakset ja jänteet kestänevät kohtuullisesti vetoa, kun se on niiden tarkoituskin, mutta joku "veto"-raja niilläkin lienee olemassa. Haavoittuminen heijastuneen isku-vetoaallon seurauksena on mahdollinen ja todennäköinen vammautumismekanismi, vaikka "läpäisyä" ei syntyisikään ja pelkän paineaallon (esim räjähdys) tapauksessa se on myös mahdollinen vammamekanismi. Heijastumisrajapintoja on ruumiissa paljon, esim. suolistossa ja keuhkoissa on ilmaa ---> vapaa pinta ja vetoaalto heijastuksessa. Keuhkokudoksessa on paljon vetoakestäviä lihässäikeita, mikä edistänee keuhkojen "vetorasitus-kestävyyttä". Lisätekijänä kehon osien vaihtelevasta äänennopeudesta johtuen, elimien geometriset sijainnit muuttuvat toistensa suhteen, kun paineaalto ja materiaalipartikkelit liikkuvat eri nopeuksilla eri kudoksissa ja heijastusaaltojen seurauksena ne ovat menossa ehkä "eri suuntiinkiin".
Kavitaatiossa läpäisyreiän ympäristöön syntyy "alipaine" eli vetoa ja siten se vaurioittaa kudosta ammuksen poikkipintaa laajemmalta alueelta. Kavitaation suhteen aivot ja selkäydin ovat herkkiä vaurioitumaan, vaikka niiden ominaisuudet muistuttavat lihaskudosta. Aivo- ja selkäydinnesteen hydrodynamiikka pahentaa painevaikutuksen seurauksia, jonka arvelen ehkä osaltaan liittyvän edellä esitettyyn paineaallon heijastuksiin ja tietysti ensipuristuspaineaallon korkeaan arvoon. Jos oikein ymmärrän, niin munuaiskivien poistossa hauraita kiviä murennetaan suunnatuilla iskuaalloilla, jotka heijastuvat vetona kiven "takapinnasta" ja kivet murenevat ainakin osittain tällä mekanismilla suoran ensi-painevaikutuksen ohella.
Lähteenä tekstille "sotilaslääketieteen osalta": Vammamekanismi ja taistelijan suojaaminen kenttälääkinnässä. S. Tikka. In: Sotilaan suoja ja sen läpäiseminen. 1996. Toim. L. Salonen. Puolustusvoimien tutkimuskeskus. Ylöjärvi. ss. 21,..., 33.
Akustinen aalto (=ääniaalto), kimmoinen aalto, plastinen aalto, shokkiaalto ja partikkelin nopeus sekä liike ja niiden suunnat, aaltoliikkeiden lajit jne lienevät kaikki eri asioita. Niiden selvitteleminen jääköön kunkin harkinnan ja mielenkiinnon varaan. Aloitukseksi suosittelen tutustumista alan klassikkoon: Kolsky, H. Stress waves in solids, 1953 / 1963. Toki muitakin hyvia teoksia löytyy, mutten niitä välttämättä tunne ja melko suurella varmuudella niissä lopulta viitataan muutaman kerran Kolskyn kirjaa.
3. Lähteitä vammautumisaiheeseen:
Foorumin vanhasta viestistä #520 löytyy linkki suomalaiseen väitöstyöhön aiheesta.
Kohtuullinen haavaballistiikan kokoomateos löytyy vapaasti ladattavana pdf-tiedostona linkeistä:
www.pdfdrive.com
oiipdf.com
ja hakuja aiheesta tehden löytyy paljon lisääkin sekä oppikirjoina että julkaisuina.
Kaiken kaikkiaan en tuomitsisi aihetta mitenkään akateemiseksi salatieteeksi ainakaan vammautumisen perusperiaatteiden suhteen. Yksinkertaista, kaiken kattavaa mekaanista ja / tai lääketieteellistä vammautumismallia ei liene olemassa eikä sitä kannatane odotella. Excel-malleihin täytyy varata parametreille lisää syöttö- sekä laskentasoluja ja kaavat lienevät jonkin verran peruskirjanpitoa monimutkaisempia, mutta eivät millään tavoin lopulta "salatiedettä".
4. Laukausmäärä. Näin taistelukentän taktiikasta mitään ymmärtämättömänä arvelen, että kaliiperista riippumatta tehokkaan osuman saanti on välttämätön edellytys vihollisen vammautumiselle. Mitä nopeammin sen saa aikaiseksi (vähemmillä laukauksilla), sen parempi sekä oman suojassa olon että resurssien käytön kannalta. Jokainen ammuttu laukaus paljastaa ampujan tai vähintän suunnan/sijainnin ja ilkeät vastatoimet alkanevat ripeästi. Yksi tai kaksi nopeaa osumaa on parempi kuin viisi ohi ammuttua yritystä, jotka menevät hukkaan. Summittaista "projektiilimyrskyä" varten epäsuora tuli (tykistö, raketit, krh jne) lienee monilaukauksittaista kivääriammuntaa järkevämpi, tuhovaikutukseltaan parempi sekä lopputuloksen kannalta varmempi vaihtoehto sekä entisissä että nykyisissä "totaalisissa" sodissa kuten nyt Ukrainassa. Rauhanturvatehtävistä en tiedä, saako siellä edes yrittää tai osumaa ampua ennen kuin ihan viimehädässä?
Tämän viestin loppua kohden melko teknistä asiaa huonosti ilmaistuna, joten aiheesta kiinnostumattomien kannattanee tämä viesti ohittaa.
Ohessa kommentteja viitteen viestiin:
1. Nopeus: Eikös tietyn luodin sirpaloitumisen maalissa ja vastaava nopeus riipu erityisesti siitä, mikä on maali: Maalin materiaaliominaisuudet, osumakohta, iskukulma, rakenne jne? Arvelen sirpaloitumisnopeuden vaihtuvan kun maali vaihdetaan ensin teräkseen tai keraamiin iskukulmasta riippuen, jolloin ammus mahdollisesti sirpaloituu, sitten styroksiin tai ilmaan (ilmapalloon) eikä ammus enää sirpaloidu, vaikka mitä tekisi. Jos ei lähdetekstissä asiaa tarkemmin kuvata, tekstin tekninen anti / oppi lienee 0, vaikka sitä olisi mukava lukea.
2. Shokki-/kavitaatioaaltojen ja haavoittuvuusmekaniikan salatiede:
Johdantona: Valitettavasti Suomessa ei materiaalissa etenevien aaltoliikkeiden teknillis-tieteellistä teoriaa opeteta kovinkaan syvällisesti ja shokkiaaltojen mekaniikkaan liittyviä asioita ei taideta opettaa peruskursseilla lainkaan ehkä lentokoneen yliäänipamauksen mainintaa enempää. Jälkimmäinenkin käsiteltäneen esimerkkinä ohimennen fysiikan peruskursseilla, joten ne asiat eivät tartu edes akateemisessa perustutkintokoulutuksessa, elleivät tule vastaan työn, harrastuksen tai joskus jatko-opintojen kautta. Näin oli ainakin minun mekaniikan opiskeluaikoina takavuosina, jolloin vanhemmille opiskelijoille oli tarjolla yhtenä vuonna jatkotutkintokurssi lisensiaattiseminaarina "Aaltoliike kimmoisessa materiaalissa". Itsellä ei ollut tuolloin tiedollisia eväitä kurssille osallistumiseen, tuskin olisi nykyisinkään
, ja muutoin aihetta ei muistaakseni(?) käsitelty opintojen aikana lainkaan. Toivottavasti nykyisin ovat asiat jo toisin, jota kuitenkin hieman epäilen.Nykyään aiheesta saa kuka tahansa sujuvasti laskentatuloksina värikuvia aikaan erilaisilla simulointiohjelmilla. Se kertyykö, niistä laskijalle asian ymmärrystä ja laskettiinko lopulta mitään järkevää jää usein epäselväksi, poislukien ne akateemiset piirit (=tutkijat) ja heidän "salatieteensä". Onneksi heitäkin on olemassa, jotta esim. kiven särkemiseen/poraamiseen käytettävät menetelmät kehittynevät tai ydinvoimalan reaktoripaineastialle saadaan jonkinmoinen terroristisuoja rakennettua vaikkapa pienkoneen droonitörmäyslentoa vastaan. Joku henkilö voi pohtia tai joutuu pohtimaan aihetta jopa puolustustekniseltä tai sotilaslääketieteen kannalta työkseen tai työn ohessa, kieroutuneesta harrastustoiminnasta puhumattakaan.
Teknillisessä mielessä yksinkertaistettuna ballistisessa iskussa (osumassa maaliin) syntyy maalimateriaaliin puristusjännitysaalto, joka etenee materiaalissa "äänen nopeudella", esim. kimmoisessa teräksessä / alumiinissa ~5000 m/s. Vedessä äänen nopeus on ~1500 m/s, eläin-/ihmiskudoksessa keskimäärin ~1570 m/s ja tiiviissä luussa ~3600 m/s. Myös materiaalipartikkelit etenevät samaan suuntaan. Kun puristusjännitysaalto kohtaa materiaalien rajapinnan, osa heijastuu takaisin ja osa jatkaa seuraavaan materiaaliin. Vapaalta pinnalta puristusjännitysaalto (negatiivinen jännitys) heijastuu vetoaaltona (positiivinen jännitys), mutta materiaalipartikkelit jatkavat alkuperäiseen suuntaan ja vapaa pinta pullistuu hetken aikaa, kunnes vetojännitys vetää materiaalin takaisin kasaan. Puristusaallon heijastumiseen takapinnasta vetona perustuu esim. HESH-ammuksen toiminta. Pintaräjähdyksen aikaansaaman puristusaallon heijastumisesta vetoaaltona panssarin takapinnasta irtoaa korkean vetojännityksen vuoksi materiaalia ja panssari särkyy (spalling). Samoin voi käydä myös läpäisemättömän luoti-iskun seurauksena kovaan, mutta hauraaseen panssariteräkseen (UHHA Ultra High Hardness Armour) tai muuhun vastaavaan materiaaliin. Takapinnasta sirpaloituu materiaalia ja spall-linerille tulee tarvetta. Sama perusmekanismi esiintynee myös henkilömaaleissa ja niiden sisäisissä "materiaaleissa" fysiikan / mekaniikan / materiaaliopin jne. ollessa jokseenkin yleismaailmallista.
Puristusaallon heijastuminen vetona vapaasta pinnasta on suora seuraus tasapainoreunaehdon toteutumisesta: Vapaassa pinnassa täytyy siihen vaikuttavien voimien (jännityksien) olla 0. Tuleva puristusaalto vaatii kaverikseen yhtäsuuren "lähtevän" vetojännityksen, jotta pinta olisi "vapaa" ja jännityksetön. Reunaehto on mekaniikan opetuksen perusasia, eikä suinkaan salatiedettä. Sitä ei vaan ehkä ihan heti huomaa, jos ei asiaa ole miettinyt. Hitailta oppijoilta, kuten minulta, asian kypsyminen ymmärryksen tasolle vie ehkä pitkäänkin omin voimin sitä pohtiessa, mutta ei siitä pidä hermostua.
Eläin- ja ihmiskudos on pääosin vettä. Nesteet tai kaasut eivät ota vastaan "vetoa", joten vapaasta pinnastaan heijastuessaan alunperin iskun puristusaallon heijastuvan vetoaallon rasituksen ottaa vastaan vain kudoksen vetoa kantavat "kiinteät" osat. Ne voivat repeytyä heijastuneen vetoaallon rasitustasosta johtuen.
Puristus-vetoheijastumsilmiö näkyy joissakin gelatiiniin ammutuissa kokeissa hyvin, kun gelatiini-tiilen takapinta ensin pullistuu ulospäin ja sitten vetäytyy takaisin selvästi alkuperäistä mittaa sisemmälle ja lopulta muutaman värähtelyaallon jälkeen rauhoittuu ~alkuperäisiin mittoihin. Gelatiini kestänee vetoa kohtuullisen hyvin, mutta tietyt kudokset ehkä eivät kestä. Lihakset ja jänteet kestänevät kohtuullisesti vetoa, kun se on niiden tarkoituskin, mutta joku "veto"-raja niilläkin lienee olemassa. Haavoittuminen heijastuneen isku-vetoaallon seurauksena on mahdollinen ja todennäköinen vammautumismekanismi, vaikka "läpäisyä" ei syntyisikään ja pelkän paineaallon (esim räjähdys) tapauksessa se on myös mahdollinen vammamekanismi. Heijastumisrajapintoja on ruumiissa paljon, esim. suolistossa ja keuhkoissa on ilmaa ---> vapaa pinta ja vetoaalto heijastuksessa. Keuhkokudoksessa on paljon vetoakestäviä lihässäikeita, mikä edistänee keuhkojen "vetorasitus-kestävyyttä". Lisätekijänä kehon osien vaihtelevasta äänennopeudesta johtuen, elimien geometriset sijainnit muuttuvat toistensa suhteen, kun paineaalto ja materiaalipartikkelit liikkuvat eri nopeuksilla eri kudoksissa ja heijastusaaltojen seurauksena ne ovat menossa ehkä "eri suuntiinkiin".
Kavitaatiossa läpäisyreiän ympäristöön syntyy "alipaine" eli vetoa ja siten se vaurioittaa kudosta ammuksen poikkipintaa laajemmalta alueelta. Kavitaation suhteen aivot ja selkäydin ovat herkkiä vaurioitumaan, vaikka niiden ominaisuudet muistuttavat lihaskudosta. Aivo- ja selkäydinnesteen hydrodynamiikka pahentaa painevaikutuksen seurauksia, jonka arvelen ehkä osaltaan liittyvän edellä esitettyyn paineaallon heijastuksiin ja tietysti ensipuristuspaineaallon korkeaan arvoon. Jos oikein ymmärrän, niin munuaiskivien poistossa hauraita kiviä murennetaan suunnatuilla iskuaalloilla, jotka heijastuvat vetona kiven "takapinnasta" ja kivet murenevat ainakin osittain tällä mekanismilla suoran ensi-painevaikutuksen ohella.
Lähteenä tekstille "sotilaslääketieteen osalta": Vammamekanismi ja taistelijan suojaaminen kenttälääkinnässä. S. Tikka. In: Sotilaan suoja ja sen läpäiseminen. 1996. Toim. L. Salonen. Puolustusvoimien tutkimuskeskus. Ylöjärvi. ss. 21,..., 33.
Akustinen aalto (=ääniaalto), kimmoinen aalto, plastinen aalto, shokkiaalto ja partikkelin nopeus sekä liike ja niiden suunnat, aaltoliikkeiden lajit jne lienevät kaikki eri asioita. Niiden selvitteleminen jääköön kunkin harkinnan ja mielenkiinnon varaan. Aloitukseksi suosittelen tutustumista alan klassikkoon: Kolsky, H. Stress waves in solids, 1953 / 1963. Toki muitakin hyvia teoksia löytyy, mutten niitä välttämättä tunne ja melko suurella varmuudella niissä lopulta viitataan muutaman kerran Kolskyn kirjaa.
3. Lähteitä vammautumisaiheeseen:
Foorumin vanhasta viestistä #520 löytyy linkki suomalaiseen väitöstyöhön aiheesta.
Kohtuullinen haavaballistiikan kokoomateos löytyy vapaasti ladattavana pdf-tiedostona linkeistä:
Wound Ballistics: Basics and Applications - PDF Drive
The definitive interdisciplinary reference work for wound ballisticsFundamentals in Physics, arms and ammunition, ballisticsSimulating gunshot wounds: Virtopsy – a virtual autopsy method, combining CT, MRT and surface scanning and Materials that reproduce the interaction of soft tissue, bone and b
Download Wound Ballistics: Basics and Applications free PDF by MD h. c. Beat P. Kneubuehl (eds.) - OiiPDF.COM
Download Wound Ballistics: Basics and Applications free PDF ebook.
ja hakuja aiheesta tehden löytyy paljon lisääkin sekä oppikirjoina että julkaisuina.
Kaiken kaikkiaan en tuomitsisi aihetta mitenkään akateemiseksi salatieteeksi ainakaan vammautumisen perusperiaatteiden suhteen. Yksinkertaista, kaiken kattavaa mekaanista ja / tai lääketieteellistä vammautumismallia ei liene olemassa eikä sitä kannatane odotella. Excel-malleihin täytyy varata parametreille lisää syöttö- sekä laskentasoluja ja kaavat lienevät jonkin verran peruskirjanpitoa monimutkaisempia, mutta eivät millään tavoin lopulta "salatiedettä".
4. Laukausmäärä. Näin taistelukentän taktiikasta mitään ymmärtämättömänä arvelen, että kaliiperista riippumatta tehokkaan osuman saanti on välttämätön edellytys vihollisen vammautumiselle. Mitä nopeammin sen saa aikaiseksi (vähemmillä laukauksilla), sen parempi sekä oman suojassa olon että resurssien käytön kannalta. Jokainen ammuttu laukaus paljastaa ampujan tai vähintän suunnan/sijainnin ja ilkeät vastatoimet alkanevat ripeästi. Yksi tai kaksi nopeaa osumaa on parempi kuin viisi ohi ammuttua yritystä, jotka menevät hukkaan. Summittaista "projektiilimyrskyä" varten epäsuora tuli (tykistö, raketit, krh jne) lienee monilaukauksittaista kivääriammuntaa järkevämpi, tuhovaikutukseltaan parempi sekä lopputuloksen kannalta varmempi vaihtoehto sekä entisissä että nykyisissä "totaalisissa" sodissa kuten nyt Ukrainassa. Rauhanturvatehtävistä en tiedä, saako siellä edes yrittää tai osumaa ampua ennen kuin ihan viimehädässä?