Ammattiarmeijan myytit

Second kirjoitti:
Mitä mieltä olet pitäisikö innokkaille sotakarjuille järjestää ihan miehistön tasolla pidempää koulutusta? Kävisivät vaikka jonkinlaisen kärkitaistelija-kurssin, joka valmentaa kavereita jääkärikomppanian avainpaikoille miehistön tehtävissä. Palvelusaika olisi sen 12kk tai vaikka 9kk.
Eipä tuollaiseen koulutukseen paljon halukkaista varmaan ole. Jos nyt korpin natsoilla ei saada kavereita houkuteltua... Ei varmaankaan saada :D

Ajatus on minusta hyvä, mutta ei tarvitse kovin montaa hetkeä katsella varusmiehiä, niin huomaa sen valitettavan faktan, ettei tuohon koulutukseen olisi halukkaita kuin häviävän pieni määrä. Ongelma kai juontaa siitä, että johtajakoulutukseen valitaan/pääsee suhteellisen suuri osa kavereista, joille pidempi palvelusaika ei ole ongelma. Miehistöön jäävä, ehkä hieman rumasti sanottuna, "kelvollisin" aines taas on päätynyt miehistöön juuri, vain ja ainoastaan sen 6kk:n palvelusajan takia..tai siis opiskelujensa ym siviilimaailman tarpeiden takia.
Ajatus "kärkitaistelijalinjasta" on siis periaatteessa hyvä, mutta rekrytointi siihen olisi äärimmäisen haastavaa.
 
Imagine kirjoitti:
Se asenne ettei rivimiehiä oikeasti harjoituksiin kaivata. Epämukavaa olla saunassa korpraalin kanssa kun ei kehtaa sanoa että mene sinä poika ulos täältä, tämä paikka kuuluu upseeristolle.
Tämä on se asenne. Kajaanissa paleltiin lumihangessa, autuasta oli päästä toviksi komentotelttaan josta minuutin selonteon jälkeen annettiin ymmärtää että ulos. Kaiketi tilanne olisi ollut toinen jos me kivääriorjat oltaisiin oltu luutnantteja?
Se on tietysti yksi näkemys tuokin, mutta mielestäni jonkinverran kapea sellainen.
Tehokkaan johtamisen kannalta miehistön ja päällystön välillä on mielestäni säilytettävä tietty etäisyys. "Koskeloiminen", eli miehistön kanssa kaveeraaminen ja "saunominen" saattaa miehistön silmin tuntua mukavalta, mutta se kääntyy organisaation tehokkuuden kannalta nopeasti itseään vastaan tuo "koskeloiminen".
Usein tässä asiassa jää huomioimatta mm. sellainen seikka, että se johtaja/upseerikin on tosiasiassa ihminen, tunteineen, heikkouksineen ja vahvuuksineen. Minä en henkilökohtaisesti haluaisi olla kovin läheisissä väleissä miehistöni kanssa sotatilanteessa. Yksinkertaisesti siitä syystä, että kun normaali ihminen on läheisissä väleissä toisen kanssa, syntyy enemmin tai myöhemmin kiintymyssuhde. Kun sitten sodassa olemme kuitenkin vähän väliä tilanteessa, jossa johtaja joutuu tekemään päätöksiä joita tehdessään hän tietää päätöksensä asettavan alaiset tilanteeseen, joka on kaikkea muuta kuin edullinen heidän terveytensä ja elossasäilymisensä kannalta.
Miehistö ajattelee, että onpa mulkku ja vittumainen äijä tuokin upseeri..upseeri taas kantaa huolta kyvystään suoriutua hänelle määrätystä tehtävästä ja samalla tuntee itsensä ja siksi haluaa välttää läheisiä välejä miehistöön, koska kiintymys vaikeuttaisi olennaisesti hänen kykyään täyttää tehtävänsä joukon johtajana.

Toinen juttu, mitä miehistö ei ehkä tule ajatelleeksi on tämä: Miehistöhän tapaa viettää aikaansa purnaten, valittaen ja morkaten esimiehiään. Eikä siinä mitään pahaa ole, se on eräänlaista terapiaa ja auttaa ihmisiä jaksamaan eteenpäin. Ihan samalla tavalla päällystö purnaa, valittaa ja morkkaa esimiehiään..se on heille samallalailla terapiaa kuin mitä se on miehistölle. Asia kuitenkin on niin, että jos saunassa on sotamiehet, korpraalit ja luutnantit yhtäaikaa ,ei kukaan voi purnata ja morkata esimiehiään.. Sotamiehet ja korpraalit eivät voi purnata luutnateistaan, koska luutnantit ovat paikalla. Luutnantit eivät voi purnata ja valittaa kapteeneista ja majureista koska alaiset ovat paikalla..

Se on totta, että luutnantit saunovat mieluummin keskenään kuin miehistön kanssa..mutta ihan sama kuvio toistuu siinäkin kun saunassa ovat everstit. Ei siihen saunaan ole luutnanteilla ja kapteeneillä asiaa, eikä monesti haluakaan mennä.
Eri henkilöstöryhmillä on kullakin omat juttunsa, huolensa ja murheensa. Niitä ei monestikaan oikein sovi ruotia sen enempää alempien kuin ylempienkään henkilöstöryhmien kuullen.

Tämä on asia, joka tottakai juontuu armeijaorganisaatiosta, joka on yksiselitteisen hierarkinen. Asia muuttuu toisenlaiseksi vasta sitten kun armeijaorganisaatio muutetaan joksikin muuksi kuin vallitsevalla tavalla hierarkiseksi.
 
Ihan hyvästi kirjoitit Kapiainen. Sinulle kuitenkin usein on myös juolahtanut mieleen (tai oletko huomannut?) se seikka että hyvä reserviläinen joskus tietoineen ja taitoineen "vie" joukkueen siihen käskettyyn tehtävään upseerien jäädessä lähinnä statikseiksi. Ja toteuttaa sen pilkkua myöten. Sitten pidetään saunailta: nämä statistit istuvat lauteilla. Tehtävän loppuun saattanut korpraali sahaa klapeja saunan ulkopuolella.
AI NIIN: miehistön kaveriin ei saa kiintyä?
 
Omat havaintoni niin sotilas- kuin siviiliorganisaatioista voidaan tiivistää suurin piirtein näin: pitkällä aikavälillä suurin osa kyvykkäämmistä henkilöistä päätyy johto- tai vaativiin asiantuntijatehtäviin. Aina voidaan vatuloida yksittäisiä tapauksia, mutta ennen kaikkea paukkuja kannattaisi käyttää siihen että "laatikkoleikissä" on oikea johtamisrakenne ja tehtäväsisältö kaikilla tasoilla.

Kapiaisen kanssa olen hyvin samaa mieltä siitä mitä samaistumista ja lähentymistä kannattaa ja voi tehdä, ja missä kohtaa on pakko huoltaa omaa suorituskykyään ja kehittyä vertaisryhmän kautta muissa "piireissä". Herrat ja duunarit, aina ja kaikilla tasoilla sopivasti erillään. Niin se loppujen lopuksi toimii parhaiten. Siihen muuten kuuluu syvästi se että oman roolinsa hyvin hoitavaa kaveria osaavat arvostaa kaikki. Niinhän se onkin terveissä organisaatioissa. Jos laatikot ovat sekaisin eikä odotuksia osata hallita, niin sitten menee vaikeaksi. Tästähän nykyajan työelämässä on usein kysymys.

Pitänee mainita etten ole eversti enkä pörssiyrityksen johtaja, sellainen välimallin kolaaja vain.
 
koponen kirjoitti:
Herrat ja duunarit, aina ja kaikilla tasoilla sopivasti erillään. Niin se loppujen lopuksi toimii parhaiten.

Nyt menee jo konfutselaiseksi tämäkin keskustelu: kun hyväksyt oman paikkasi yhteiskunta on onnellinen… Eihän täällä ole kukaan sanonut että väärät kaverit olisivat noin yleisesti ottaen väärissä tehtävissä, vaan että ihmisten työpanosta ei saada optimaalisesti hyödynnettyä henkilöstöryhmien raja-aitojen takia.

Kyllä tulevaisuuden sotilasorganisaatiot varmaankin menevät enemmän hierarkkisuudesta kohti pienempiä osastoja ja toisiaan täydentäviä tiimejä. Siellä pitää hyväksyä että se vuosia "rivimiehenä" palvellut ammattisotilas tietää ja osaa aika paljon matalasta sotilasarvostaan huolimatta. Ihmisiä pitää sitten kohdella hyvin jotta se osaamispääoma saadaan ylipäätään kartutettua ja pidettyä talossa. Nykyjärjestelmässähän on yleisen asepalveluksen johdosta saatu osaamista taloon ilman suurempia ponnisteluja. Ne ajat voivat joku kaunis päivä loppua.
 
Täytyy Museolle vängätä, että 1) ensimmäisessä kappaleessa lienen jo ottanut kantaa henkilöstöryhmien dynamiikkaan yksilötasolla, vieläpä salaisesti tyytyväisenä suomalaisesta vallitsevasta tasosta asiassa 2) olen oikeasti sitä mieltä että vaikeissa ja vaarallisissa töissä - kuten vaikkapa sotatöissä - tietty erottelu henkilöstöryhmien välillä on välttämätöntä.

Jälkimmäisen perustan yleisen kirjaviisauden lisäksi (tietäen hyvin sen että vastaava pino löytyy myös vasta-argumentteja) omaan kokemukseeni ryhmädynamiikasta kun oikeasti aletaan repimään tehoja irti ihmisistä. Virka-aikaan tehtävä siisti sisätyö on tietenkin syytä rakentaa yhteensopivaksi vallitsevan arvoilmaston kanssa, ja samassa iloisessa tasapäistämisessä meidänkin muksut kasvavat. Kun haetaan tiukinta piikkiä irti mistä tahansa porukasta, pitää erottaa senhetkinen suoritus ja keskipitkän aikavälin kehitys toisistaan puhtaasti, jotta väärät motiivit ja ylimääräinen henkilöjohtaminen eivät tule saavutuksen tielle. Kaikki edellytykset tälle tulee rakentaa jo kun joukko valmistellaan suoritukseen - siinä syy ylläpitää kynnyksiä myös nyt.

Rauhan aikainen reserviläistoiminta on osaltaan tästä syystä pirun vaikeaa. Lyhyet harjoitukset ja parhaimmillaan oikeasti kova oppimisvaade viittilöivät toiseen suuntaan, henkilökohtaisen motivaation ylläpitäminen jokaisen kohdalla toiseen. Entä sitten "aktiiviset reserviläiset", jotka touhuavat monin motiivein? Ei sillä etteikö niissäkin porukoissa olisi ihan mukava puuhata ajoin, mutta moni asia tehdään väistämättä tavalla joka ei palvele sotilasjoukon suorituskykyä parhaiten.

Ei sillä että hierarkkisempi palkka-armeija sisäsyntyisesti sen parempi olisi. Edellytyksiä nykyistä asevelvollisuusarmeijaamme vastaavalla henkilöstörakenteella siihen väitän kyllä olevan. Tästä siirto ripeästi rekrytointiongelman vääntämiseen. Oma ratkaisumalliehdotukseni lainaa Sveitsistä ja soveltaa nopeimman kierron henkilöstöön.
 
Mistäköhän täällä nyt vängätään? Onko se nykypäivänä oikein että miehistö laitetaan lumihankeen pilkkomaan polttopuita kun herrat menevät saunaan? Mistä sitä osaavaa miehistöä oikein revitään jos kohtelu on tuota tasoa? Suomessa sosiaaliluokkien erot muutenkin sen verran matalat että tuollainen eron tekeminen herrojen ja duunareiden välillä on usein aika hataralla pohjalla.

Kun olen sanonut että kaikkien yksilöiden ammattitaitoa pitää arvostaa en suinkaan tarkoita että kaikki pitää tasapäistää tai että eri henkilöstöryhmistä pitäisi hankkiutua eroon. Ei tietenkään. Jos joku on hankkinut itselleen hienon koulutuksen ja työkokemusta arvostetuissa paikoissa niin kai siitä nyt saa ylpeä olla ja tämä näkyy varmaankin palkkapäivänä. Mutta samalla pitää arvostaa myös muilla tavoin kokemuksensa ja tietonsa hankkineita. Kyllä sinne suorittavaan portaaseenkin kertyy vuosien saatossa aika paljon hiljaista tietoa, kokemusta ja osaamista. Tätä porukkaa olisi suotavaa arvostaa eikä kohdella karjana. Näin voidaan kehittää myös alaistaitoja ja siitä organisaatiosta saadaan tehokkaampi.

En vain jotenkin usko että ehdotettu nopeamman kierron henkilöstö olisi suomalaisessa ammattiarmeijassa mahdollinen ottaen huomioon täkäläisten työmarkkinoiden rakenteet. Tuohon rivimiesten rekrytointiongelmaan ja kannusteisiin tämä keskustelu ammattiarmeijasta näemmä aina menee.
 
Kah, ollaan Muson kanssa kuitenkin samaa mieltä kaikesta (paitsi siitä puiden pilkkomisesta).

Sotatyön työntekijätason ammattilaisten rekrytointi on kuin onkin se haasteista suurin ammattiarmeijoissa, siksi siihen aina päädytään. Olen ollut vilpittömän ihmeissäni esim. suht naapurissa aikanaan olleen brittikasarmin jengin työolosuhteista ja -motivaatiosta vs. palkkaus. Puolella ympäröivän yhteiskunnan rahasta - kaikki korvaukset ja lisät huomioiden - jätkät ja mimmit painoivat aivan apinana hommia surkeissa puitteissa. Silloin ei edes ollut mikään isompi kriisi tulilla, eli perustana tekemiselle ei voinut olla "huomenna sotaan".

Ja on se ehkä kuitenkin niin, että jos ne puut pitää pilkkoa ja jonkun pitää muutaman tunnin päästä kyetä tekemään selväpäistä tilanteenarviota ja päätöstä, niin... No joo.
 
Otetaan sitten vänkäämisen pohjaksi tällainen hyvin karrikoitu esimerkki Tuntemattomasta sotilaasta kun kerran siihen pitää suomalaisessa johtamiskeskustelussa aina viitata. Kuvitellussa Suomen ammattiarmeijassa on kaksi prikaatia: Koskelan valmiusprikaati ja Lammion moottoroitu jalkaväkiprikaati.

Lammion prikaati on kalliista rekrytointikampanjasta huolimatta kroonisesti alimiehitetty. Miehistöä on 70% ja aliupseereita 80% kirjavahvuudesta. Henkilöstön vaihtuvuus on ollut suurta. Alaiset ovat esimiehilleen etäisiä ja katkeruutta on ollut ilmassa. Toisaalta koulutus on ollut kovaa ja realistista.

Koskelan prikaatin työnantajabrändi on ollut rauhan aikana hyvä ja se on saanut valikoida henkilöstönsä pätevistä hakijoista. Henkilöstövajetta ei ole ja sama kokoonpano on kiertänyt vuosien varrella yhdessä monet harjoitukset ja kriisinhallintaoperaatiot. Esimiehet ja alaiset ovat kavereita keskenään.

Kumpi prikaati pärjää taistelussa tai kansainvälisessä kriisinhallintatehtävässä paremmin? Mitä arvelette?
 
Minä häpeisin, jos vaikkapa mpk;n harjoituksissa näkisin piiripäällikön ev.lut. evp:n hakkaamassa pilkkeitä....todennäköisesti menisin ja pyytäisin kirveen käteeni ja toteaisin, että minä joudan hyvin tähän pestiin. Ihan ilman sarkasmin häivää tämän totean. Hommansa kullakin, näin se vaan on.

Minusta koko tämän keskustelun ydinkysymys on, miten tosiasiassa saataisiin miehistön kyvyistä, motivaatiosta jne. kaikkein eniten irti? Jos se keino on kategorinen: lavalla ollaan sitten hiljaa! niin oukei, niillä sitä jo mennään nyttenkin. Ja tämä toimii ihan ok. muutaman nuorimman ikäluokan kanssa aivan niinkuin pitääkin. Van annas, kun näille sotamiehille tulee ikää lisää, eipä heitä kovin monta kertaa saakaan tällä keinolla "ruotuun", vielä vähemmän sitten, jos nämä ovat maistelleet jo taisteluja. Ja tässä on minusta ilman muuta erotettava tämä: vm-ikäluokkien käsittely ja varttuneempien "kohtelu". Aika aikaansa kutakin.

Yksi juttu: kyllä jokaisen miehisen miehen on itse tiedettävä arvonsa ilman ylempiensä selälle taputtelua tai kutsua herrojen kanssa saunaan. Vaikka kuuluisikin sotaväen alimpaan kastiin, voi silti olla ylpeä itsestään, luja ja oma-aloitteinen, ei ole pakko ottaa sluib-asennetta, joka tosiasiassa vie vain hlön itsekunnioituksenkin mennessään. Olkaa vaan pojat omalla paikallanne lujia, pitäkää kavereista ja itsestänne huolta, älkää olko mukana negatiivisessa rinnakkaisorganisaatiossa jne. Heh, toivottavasti itse osaisin toimia kuten neuvon...yrittää silti pitää. Se mitä tarkoitan on, että jokainen kunnolla vm-palvelunsa suorittanut ja tehtävänsä hoitava sotilas voi olla itsestään ylpeä ja tyytyväinen, ei siihen tarvi kysellä sotilasarvoja tms.
 
Museo kirjoitti:
Otetaan sitten vänkäämisen pohjaksi tällainen hyvin karrikoitu esimerkki Tuntemattomasta sotilaasta kun kerran siihen pitää suomalaisessa johtamiskeskustelussa aina viitata. Kuvitellussa Suomen ammattiarmeijassa on kaksi prikaatia: Koskelan valmiusprikaati ja Lammion moottoroitu jalkaväkiprikaati.

Lammion prikaati on kalliista rekrytointikampanjasta huolimatta kroonisesti alimiehitetty. Miehistöä on 70% ja aliupseereita 80% kirjavahvuudesta. Henkilöstön vaihtuvuus on ollut suurta. Alaiset ovat esimiehilleen etäisiä ja katkeruutta on ollut ilmassa. Toisaalta koulutus on ollut kovaa ja realistista.

Koskelan prikaatin työnantajabrändi on ollut rauhan aikana hyvä ja se on saanut valikoida henkilöstönsä pätevistä hakijoista. Henkilöstövajetta ei ole ja sama kokoonpano on kiertänyt vuosien varrella yhdessä monet harjoitukset ja kriisinhallintaoperaatiot. Esimiehet ja alaiset ovat kavereita keskenään.

Kumpi prikaati pärjää taistelussa tai kansainvälisessä kriisinhallintatehtävässä paremmin? Mitä arvelette?

Entäs jos olisi kolmas prikaati vielä, jota johtaisi se komppanianpäällikkö, joka kaatui Äänislinnan valtauksen alla pikakiväärisuihkusta..."reikiä oli niin monta kuin yhdestä suihkusta voi sattua". Se oli Linnan(kin) mielestä todennäköisesti kirjan "paras" upseeri, mutta lyhytikäinen.
 
Oletteko jo lakanneet lyömästä äitejänne?

Jos henkilöstöryhmien välinen etäisyys on automaattisesti ymmärrettävissä huonoksi kohteluksi ja sitä kautta tuo Lammion prikaati todellista tulemaa kuvaavaksi, olisi tuossa tolkkua. Miksi on niin vaikeaa erottaa toisistaan ammattimiesten arvostaminen tehtävätasosta riippumatta, mikä puolestaan parantaa työtyytyväisyyttä mutta voi hyvinkin jopa itsessään johtaa tiettyyn eriytymiseen?

Populaarihistoriasta edelleen ammentaen löytyy hyvä esimerkki sotilasesimiehestä joka pelaa alaisten kanssa korttia rahasta kunnes kollegansa tulee tempaisemaan pois pelistä. "Entä jos olisit voittanut?" Jos ylipäätään alais-esimiessuhde hyväksytään johtamisrakenteeseen, on pakko rakentaa loppukin paletti hyödyntämääön valitun rakenteen mukaista menestymismahdollisuutta. Kimppamökkien hoito tasaosuuksin on sitten asia erikseen; usein varsin kuvaavin tuloksin.

Esimiehen velvollisuus ja siitä kumpuavat toimintatavat ovat kovin laajakantoiset. On niitä alaisia sitten muutama tai muutama kymmen, on sitten osana isoa kokonaisuutta tai erillisenä soluna, sosiaalinen rakenne auttaa saavuttamaan tuloksia.

Loppuun vielä: mitä syväjohtaja tekee jos johdettava ei halua suorittaa tehtävää motivoinnista riippumatta?
 
Museo kirjoitti:
Mistäköhän täällä nyt vängätään? Onko se nykypäivänä oikein että miehistö laitetaan lumihankeen pilkkomaan polttopuita kun herrat menevät saunaan?
Mistä se miehistö tietää mitä ne "herrat" ovat tehneet ennen saunaa ja mitä he tekevät saunan jälkeen??
Kyllä se nyt vaan piru vie niin on, että tuo jossain määrin jopa kommunismivivahteinen "herraviha" jonkun hiton "koskelan" ihannoiseen liitettynä saisi alkaa jo pikkuhiljaa loppumaan tästä maasta! Johan sen on nyt jo tänä päivänä todennyt kommunistinenkin tiedemies, että "koskelointi" on huonoa johtamista....

Se nyt vaan on niin, että "herroilla" on herrojen hommat ja miehistöllä on miehistön hommat. Molempien kannattaisi keskisttyä omien hommiensa hoitamiseen mahdollisimman hyvin, eikä kytätä mitä "ne toiset" tekee ja sitten vetää johtopäätöksiä niiden tekemisistä ja tekemättä jättämisistä hyvin minimaallisin tiedoin ja havainnoin.

Se nyt vaan pojat on niin, että on aikamoinen harhakuvitelta, että sotaväessa "herrat" pääsivät jotenkin helpommalla kuin miehistö. Kun mennään riittävän korkealla "herratasolle" on selvä, että hikoilu on todennäköisesti vähempää kuin miehistötehtävissä, mutta mitä ylemmäs mennään, sitä suuremmaksi kasvaa erilaiset paineet.
Alokas luulee, että kun pääsee upseerikokelaaksi, ei tarvitse tehdä enää oikeastaan mitään - ja erehtyy. Upseerikokelas luulee, että kun pääsee luutnantiksi, ei tarvitse tehdä enää juuri mitään - ja erehtyy. Luutnantti luulee, että kun pääsee majuriksi, niin hommat onkin sitten siinä - ja erehtyy. Majuri luulee, että kun pääsee everstiksi niin hommat ei paljoa enää paina - ja erehtyy. Eversti todennäköisesti jo tietää, että päätyessään kenraaliksi, hommat ei ainakaan helpota..
Totta hitossa jääkärin ja majurin hommat ovat erilaisia. Jääkäri voi joskus hakata puita kun majuri menee saunaan..mutta tietääkö jääkäri mitä majuri on tehnyt ennen saunaa tai mitä majuri tekee silloin kun jääkäri on omalla vuorollaan saunassa? Tuskin..
 
Kapiainen kirjoitti:
Alokas luulee, että kun pääsee upseerikokelaaksi, ei tarvitse tehdä enää oikeastaan mitään - ja erehtyy. Upseerikokelas luulee, että kun pääsee luutnantiksi, ei tarvitse tehdä enää juuri mitään - ja erehtyy. Luutnantti luulee, että kun pääsee ...

Mistä arvasit, että mulle kävi noin? Jos joskus mulle vielä tulee lisää noita nappuloita, niin sitten ei mun tarttekaan tehdä muuta kuin katsoa päältä... :)

Tuntemattomasta vielä. Kaikkihan me olemme jo ymmärtäneet, että tuntemattoman johtajista paras oli Kariluoto.
 
baikal kirjoitti:
Museo kirjoitti:
Otetaan sitten vänkäämisen pohjaksi tällainen hyvin karrikoitu esimerkki Tuntemattomasta sotilaasta kun kerran siihen pitää suomalaisessa johtamiskeskustelussa aina viitata. Kuvitellussa Suomen ammattiarmeijassa on kaksi prikaatia: Koskelan valmiusprikaati ja Lammion moottoroitu jalkaväkiprikaati.

Lammion prikaati on kalliista rekrytointikampanjasta huolimatta kroonisesti alimiehitetty. Miehistöä on 70% ja aliupseereita 80% kirjavahvuudesta. Henkilöstön vaihtuvuus on ollut suurta. Alaiset ovat esimiehilleen etäisiä ja katkeruutta on ollut ilmassa. Toisaalta koulutus on ollut kovaa ja realistista.

Koskelan prikaatin työnantajabrändi on ollut rauhan aikana hyvä ja se on saanut valikoida henkilöstönsä pätevistä hakijoista. Henkilöstövajetta ei ole ja sama kokoonpano on kiertänyt vuosien varrella yhdessä monet harjoitukset ja kriisinhallintaoperaatiot. Esimiehet ja alaiset ovat kavereita keskenään.

Kumpi prikaati pärjää taistelussa tai kansainvälisessä kriisinhallintatehtävässä paremmin? Mitä arvelette?

Entäs jos olisi kolmas prikaati vielä, jota johtaisi se komppanianpäällikkö, joka kaatui Äänislinnan valtauksen alla pikakiväärisuihkusta..."reikiä oli niin monta kuin yhdestä suihkusta voi sattua". Se oli Linnan(kin) mielestä todennäköisesti kirjan "paras" upseeri, mutta lyhytikäinen.

Millainen olisi Kariluodon prikaati?
 
ahkio kirjoitti:
Tuntemattomasta vielä. Kaikkihan me olemme jo ymmärtäneet, että tuntemattoman johtajista paras oli Kariluoto.

Kunhan nyt edes suurin osa ymmärtäisi, ettei koskela ole mikään johtajan esikuva..
Lisäksi olisi hyvä ymmärtää, että kyseessä on pelkkä fiktiivinen romaani, jota on erehdytty sittemmin käyttämään oppikirjamaisena opuksena vähän siellä sun täällä ja vieläpä kuviteltu, että siitä olisi sellaiseksi.
Ihan hyvä romaanihan se on, muttei siitä kyllä minkäänlaiseksi oppikirjaksi saati johtamisteorioiden pohjaksi ole. On valitettavaa, suorastaan haitallista, että sitä on erehdytty kuitenkin sellaisena käyttämään.
Jos sitä kuitenkin sellaisena välttämättä yhä edelleen joku haluaa käyttää, niin kaksi asiaa sieltä olisi olennaista poimia:
Ensinnä siis se, että koskela ei ole lähelläkään ideaalijohtajaa..hänessä on jopa enemmän johtamisen kannalta kielteisiä piirteitä kuin romaanin "pahiksessa" Lammiossa. Tosin Lammiosta on "pahis" tullut suurelta osin myös perusteettomasti. Miehistönäkökulmasta Lammio voi olla "pahis" ja "huono johtaja", mutta toisesta näkökulmasta hän on romaanin paras johtaja. Tästä johtopäätös on siis se, ettei käsiteä "hyvä johtaja" ole lainkaan yksiselitteinen asia.
Toinen merkittävä asia kyseisen romaanin "oppikirjakäytössä" onkin juuri em. seikan ymmärtäminen. Siitä ei edes pidä etsiä "hyviä johtajia" ja "huonoja johtajia"..koska siinä ei sellaisia ole. Siinä on erilaisia johtajia. Olennaista kuitenkin on siis huomata se, ettei Koskela todellakaan ole mikään ideaalijohtaja, vaan itseasiassa, kokonaisuuden ja sen tavoitteiden kannalta selvästi huonompi johtaja kuin Lammio. Miehistö tykkää Koskelasta, muttei se ole mikään hyvän johtajan ehdoton tunnusmerkki, että miehistö tykkää.. Siihen meillä on joskus takerruttu aivan liikaa ja väärin perustein. Ei miehistön (alaisten yleensäkin) tykkäämistä tai tykkäämättä jättämistä pidä yliampuvasta alkaa korostamaan sotilasjohtamisesta. Tykätkööt tai olkoot tykkäämättä..pääasia että johtamisen tulos on kunkin johtajan kykyihin nähden optimaalinen.
 
Kapiainen kirjoitti:
pääasia että johtamisen tulos on kunkin johtajan kykyihin nähden optimaalinen.

Olen samaa mieltä. Homma on kuitenkin niin että oikea kohdeyleisö tässä on nyt se armeijaan suorittavaan portaaseen värväytymistä suunnitteleva tulevaisuuden eurooppalaisnuori. Hän miettii itse, äitinsä ja kavereidensa kanssa onko armeijaan vapaaehtoisena menemisessä mitään järkeä. Kyllä tässä pohdinnassa nyt vain on firman työnantajabrändillä ja mielikuvilla aika suuri merkitys, jopa suurempi kuin ns. faktoilla. Esim. värväytyykö nuori jos esimiehet mielletään etäisiksi? Lopulta on kuitenkin armeijan kannalta ihan sama mikä on ideaalia sotilasjohtamista jos ei ole tarpeeksi sotilaita mitä johtaa…

No katsellaan tässä muutama vuosi miten ammattiarmeijaan siirtyneissä eurooppalaismaissa hommat etenevät. Tuskin ne armeijoiden käytännöt vallitsevan yhteiskunnan arvomaailmasta kovin etäälle eriytyvät.
 
Museo kirjoitti:
Esim. värväytyykö nuori jos esimiehet mielletään etäisiksi? Lopulta on kuitenkin armeijan kannalta ihan sama mikä on ideaalia sotilasjohtamista jos ei ole tarpeeksi sotilaita mitä johtaa…

No katsellaan tässä muutama vuosi miten ammattiarmeijaan siirtyneissä eurooppalaismaissa hommat etenevät. Tuskin ne armeijoiden käytännöt vallitsevan yhteiskunnan arvomaailmasta kovin etäälle eriytyvät.

No, jonkin verran sekä Britti-, että Amerikkalaista sotilaskulttuuria (ammattiarmeijoissa siis) seuranneena/ nähneenä täytyy kyllä sanoa, että miehistön, aliupseeriston ja upseeriston ero/ etäisyys toisiinsa nähden on TODELLA suuri. Jos joku luulee tai kokee, että Suomessa nuo erot ovat suuria, niin esim. Brittiarmeijassa puhutaan kokonaan toisen suuruusluokan asiasta kun puhutaan esimmerkiksi miehistön ja upseeriston etäisyydestä toisiinsa. "Lammiokin" on aikamoinen "koskela" siihen systeemiin verrattuna.
 
Muistaakseni Suomen yhteiskunnassa valtaetäisyys oli samaa luokkaa Norjan, Ruotsin, Uuden Seelannin ja Sveitsin kanssa. Nuo lienevät niitä sopivia vertailukohtia kun pohditaan ammattimaistumista Suomen puolustusvoimissa. Sen kai voi tämän vänkäämisen välitiivistelmänä sanoa että ammattiarmeijassa rekrytoinnin haasteet kyllä vaikuttaisivat koko organisaation kaikkien prosessien toimintaan paljon perustavammin kun nykyjärjestelmässä. Ja kun kerran rekrytointi olisi haastavampaa niistä rekrytoiduista pitäisi todella ottaa tehot irti. Itse en siviilinä tiedä miten se tehtäisiin ja jos joku joskus tulevaisuudessa väittää tuota läpihuutojutuksi niin puhuu kyllä paskaa... :gasmask:
 
Museo kirjoitti:
Muistaakseni Suomen yhteiskunnassa valtaetäisyys oli samaa luokkaa Norjan, Ruotsin, Uuden Seelannin ja Sveitsin kanssa. Nuo lienevät niitä sopivia vertailukohtia kun pohditaan ammattimaistumista Suomen puolustusvoimissa. Sen kai voi tämän vänkäämisen välitiivistelmänä sanoa että ammattiarmeijassa rekrytoinnin haasteet kyllä vaikuttaisivat koko organisaation kaikkien prosessien toimintaan paljon perustavammin kun nykyjärjestelmässä. Ja kun kerran rekrytointi olisi haastavampaa niistä rekrytoiduista pitäisi todella ottaa tehot irti. Itse en siviilinä tiedä miten se tehtäisiin ja jos joku joskus tulevaisuudessa väittää tuota läpihuutojutuksi niin puhuu kyllä paskaa... :gasmask:

No tätähän minä olen ainakin kolme vuotta kysellyt: millaiset ovat ammattimaistetut maavoimat Suomessa? Meri- ja Ilmavoimat käytännössä sitä jo ovatkin, melko pitkälle, SA-tilanteeseen niihinkin on jyvitetty melkoinen popula ressuja ja kumppaneita.
 
Back
Top