Aamen. Poliittiset mantrat ja konditionaalipuhe eivät muutu konkretiaksi ilman tervejärkistä valmistelua. Otetaan vaikka tämä "tarvitsemme pian insinöörejä ja teknikoita" ja poliitikko haluaa kirkkain silmin "lisätä maahanmuuttoa" tietämättä, mitä oikeastaan tarkalleen haluaa.
Otetaanpa yksi konkretia, tapausesimerkki, joka antaa suuntaa siihen, mitä ehkä pitää tehdä. Meillä on jatkuvasti 100 000 alle 26-vuotiasta nuorta ilman koulutus- tai työpaikkaa. No miksihän? Esimerkiksi ylioppilaista vain 16-18 prosenttia saa opiskelupaikan korkeakouluissa tai yliopistoissa. Ylioppilas voi hakea ylioppilaskiintiössä ammattikouluun, mutta perusaseteen opiskelijat ovat tietysti ensin. Suositun ammattikorkean sairaanhoitolinjoille voi päästä tuhansista ylioppilashakijoista jopa 400 pääsykokeeseen ja 90 sisään. Loput menköön McDonaldsiin tai työmarkkinatuelle, mikäli onnistuvat saamaan.
Samaan aikaan raahataan filippiiniläisiä ja espanjalaisia sairaanhoitajia maahan ja kielikursseille työntekijäpulan takia. Samaan aikaan kolme suurinta puoluetta ovat päättäneet leikata koulutuksesta vielä vähän lisää.
Me siis kykenemme Keskustan ja Kokoomuksen ja RKP:n poliittisen mantran mukaan tuomaan vaikka 200 000 ghanalaista maahan ja toivomme heistä tulevan meille insinöörejä, teknikoita ja sairaanhoitajia, mutta emme koulutettua sataatuhatta nuortamme hommiin?
Joku talousteoreetikko tilastoja tutkimalla esittää prognoosin, joka ei kohtaa käytäntöä. Mutta se, mitä pitää tehdä, on muuttaa koulutus tulevaan rakenteeseen ja antaa ylioppilaille enemmän mahdollisuuksia opiskella ammattikorkeakouluissa: koulutuspaikat oikeille aloille ja vaikka vähemmän lukioita sitten. Muuten tämä on aivan helkkarin absurdia. 60% ylioppilaista ei pääse mihinkään - joka jessuksen vuosi! Ylioppilaiden välitön pääsy jatko-opintoihin vaikeutuu vuosi vuodelta, millä on seurauksensa myös "työurien pidentymiseen", joka on juuri yksi mantra sekin...
Työperäinen maahanmuutto on muodostunut iskulauseenomaiseksi mantraksi, jota hoetaan virallisena dogmina ilman, että suurin osa on koskaan edes uhrannut ajatustakaan sen tosiasialliselle sisällölle. Koska mitään selkeää ajatusta tai tavoitetta ei ole, niin sitten näitä ulkomaisia huippuosaajia lähdetään haalimaan Afrikan sarvesta ja lähi-idästä, jonka jälkeen ihmetellään suuresti kun maahanmuutolla ei olekaan työperäisyyden kanssa mitään tekemistä. Suut puhuvat yhtä ja kädet tekevät jotain ihan toista.
Suomen korkeakoulujärjestelmän opiskelijavalinnassa ja erityisesti sen joustavuudessa olisi runsaasti viilaamisen varaa. Suomessa lukio on nykyään muodostunut käytännössä peruskoulun vakiojatkeeksi, minkä johdosta yleisen korkekoulukelpoisuuden täyttäviä potentiaalisia opiskelijoita on runsaasti enemmän kuin oppilaitoksissa on aloituspaikkoja. Karu tosiasia on, etteivät kaikki voi olla lääkäreitä, DI:tä tai edes maistereita tai muitakaan herroja, vaan jonkun on tyydyttävä myös narrin virkaan.
Tästä herää voimakas kysymys, että onko ylioppilastutkinto oikeasti niin tarpeellinen, että se kannattaa kouluttaa melkein koko kansalle, vaikka tie ei sen jälkeen korkeakouluopintoihin asti jatkuisikaan? Voisiko kenties ammattiopistotasoinen koulutus riittää useimpien pohjakoulutukseksi ja olisiko sekin järkevämpi suorittaa Saksan mallin mukaisesti firmojen tarjoamana oppisopimuskoulutuksena, joka samalla tarjoaisi nuorelle suoran väylän työnsyrjään kiinni? Eräs vaihtoehto voisi tietysti olla nykymallin mukaisesti ylioppilastutkinto ja sen jälkeen ammatillinen oppisopimuskoulutus. Jos ala osoittautuisikin myöhemmin epämieluisaksi, olisi kuitenkin taustalla oppisopimuksella saadun ammattitutkinnon lisäksi yo-tutkinto, jonka avulla voisi hakeutua korkeakouluopintoihin.
Saksan mallissa korkeakouluissa ei useimmille aloille ole pääsykoetta, vaan ylioppilas voi ryhtyä opiskelemaan haluamaansa alaa. Kuulostaa hyvältä ja helpolta. Saksalainen käytäntö on kuitenkin kova ja julma, sillä pelin henki on tulos tai ulos. Opintojen aikana suoritetaan karsintaa opintomenestyksen perusteella, joka saattaa vuosikurssien myötä johtaa jopa 80% karsiutumiseen. Käytännössä se tarkoittaa yksittäiselle opiskelijalle aufwiedersehen ohne wiedersehen ja bonuksena päälle lätkäistään usein porttikielto vähintään oppilaitoksen tiedekuntaan, jossain tapauksessa jopa koko alalle. Hyvä kysymys onkin, mitä karsiutuneet tekevät sen jälkeen. Jotkut jatkavat jollain toisella alalla, toiset oppisopimuksella duunaritöihin ja jotkut ryhtyvät tekemään hanttihommia. Joka tapauksessa yksilötasolla on käytetty opiskeluun hukkaan heitettyä aikaa ja energiaa, joka on samalla myös yhteiskunnan tuottavuudesta pois.
Mielestäni Suomessa paras keino opintoaikojen lyhentämiseen ja työurien pidentämiseen olisi nykyisen pääsykoejärjestelmän uusiminen tai luopuminen siitä kokonaan. Tällöin karsinta suoritettaisiin opintomenestyksen perusteella. Perustutkinnoksi riittää yleislänsimaisittain kandidaatin tutkinto, jolloin maisteriopintojen ei tarvitse olla automaatio. Poikkitieteellisen liikkuvuuden lisäämiseksi ja koulutuksen monimuotoistamiseksi maisteriopintojen perusopinnoiksi voisi kelpuuttaa eri alojen kandidaatin tutkintoja nykyistä laajemmalla skaalalla, jolloin maisterin tutkinnon ei tarvitse olla samalta alalta kuin kandidaatin tutkinnon.
Pääsykoejärjestelmän poistuessa olisi kuitenkin huolehdittava siitä, että laadukasta opiskelija-ainesta riittäisi oikeasti yhteiskunnan kannalta tärkeille aloille opiskelemaan eikä 75% ylioppilaista ryhtyisi opiskelemaan kukkopillitieteitä, folkloristiikkaa, etnomusikologiaa, hengentieteitä ja kananmunankatsomista. Opiskelijoiden suuntautumista voitaisiin ohjata muuttamalla opiskelu maksulliseksi siten, että yhteiskunta antaisi jokaiselle X-arvoisen opintosetelin. Tämän setelin voisi käyttää haluamaansa valtion subventoimaan koulutusohjelmaan. Subvention %-osuus määriteltäisiin alan tärkeyden ja työllisyyden perusteella.
Painopisteessä olisivat yhteiskunnan kannalta tärkeiksi määritellyt alat, joiden subvention %-osuus vastaisi 100% opintosetelin arvoa. Mitä kauemmaksi painopisteestä siirryttäisiin, sitä pienemmäksi subvention %-osuus muuttuisi ja sitä enemmän opiskelija joutuisi laittamaan omaa rahaa kiinni. Käytännössä esimerkiksi teekkari ja lääketieteen ylioppilas opiskelisivat opintosetelin avulla maksuttomasti, kun taas kukkopillitieteiden ylioppilas sekä kananmunankatsoja toteuttaisivat itseään omalla rahallaan. Painopisteeseen laskettavien yhteiskunnan kannalta tärkeiden ja tulevaisuudessa työllistävien alojen määritteleminen on tärkeä päätös, joka vaatii runsaasti tutkimustietoa ja näkemystä. Tähän astisten näyttöjen perusteella tässä piilee myös erittäin suuri epäonnistumisen riski, joka voi huonossa tapauksessa kaataa koko korkeakoulujärjestelmän.
Samalla on kuitenkin huolehdittava siitä, että myös työelämä on halukas vastaanottamaan vain kandidaatin tutkinnon suorittaneet, ettei ryhdytä suoltamaan kandidaatteja liukuhihnalta kortistoon. Lisäksi myös opinnot keskeyttäneille väliinputoajille on järjestettävä omaa kompetenssia vastaavia mahdollisuuksia siten, että myös heidän työpanos saadaan mukaan yhteiskunnan tuottavuuteen. Käytännössä se tarkoittaisi heidän osaltaan esimerkiksi ammatillista oppisopimuskoulutusta.
