Hiihtämisestä ja hiihtohinauksesta hiukkasen verran kun on joskus tullut oltua sillä tavalla narun jatkeena (RVL files ja siviilielämä).
Aloitin hiihtohinauksessa olemisen harjoittelun kolmivuotiaana kultaisella 60-luvulla kun olin isän mukana ensin pienillä ja myöhemmin pitemmillä hiihtoreissuilla. Isä hiihti ummenajokkailla latua ja minulla oli omatekoiset puusukset (parempia kuin kaupan tekeleet*), joilla hiihdin minkä jaksoin ja sitten olin vyö-vyö -hinauksessa narulla. Koko perheenäkin reissuja tehtiin ja eväät olivat tuolloin usein mukana.
Myöhemmin 70-luvulla mutta vielä puusuksiaikana olin joskus hinauksessa kun kaksitelaisella Okkelilla ajettiin kylän ympäri latua. Siinähän ei sen kummempaa ollut kun latu tuli saman tien valmiiksi. Tosin alamäissä kelkka oli syytä päästää menemään ensin, ettei tuore latu mennyt (siinä tilanteessa tarpeellisessa) aurajarrutuksessa heti pilalle.
Mäkiseen maastoon ja narun nokkaan suksien päällä pikkupiltistä saakka tottuneen ei ollut hankala selvitä palvelusaikana Lynxin perässä. Ei silloinkaan, kun muu ryhmä oli perässä ja radiot ja rensselit taakkana (mutkissa naru oikaisee ja keulamiehellä saattaa pitää kiirettä jos kelkkamiehellä kurvailuttaa). Koko homman juju on oikeastaan siinä, että on koko ajan hyvin lievässä Telemark-asennossa, vaihtaa asennon puolta tarpeen mukaan ja askeltaa käännöksissä tilanteen vaatimalla tavalla. Käännökset tehdään metsäsuksilla askeltamalla, ei kantin varassa karvaamalla. Niin, on ennakoitava tapahtumat eli seurattava, mitä kelkkamies on tekemässä, millainen lumi, maasto, puusto jne. on tulossa vastaan. Jarrutus aina auraamalla.
Bankun perässä on sama juttu, mutta porukkaa on enemmän ja sitä myöten myös erilaisia inhimillisiä virhemahdollisuuksia. Sillä ei tosin mahdu yhtä kapeisiin paikkoihin kuin kelkalla.
Telemark-suksilla on tullut oltua myös jonkin verran vauhtihinauksessa 80-luvun lopussa ja 90-luvulla. Tellut olivat tuolloin nykymalleja hieman hiihdettävämpiä, samoin monot (minulla oli ja on edelleen nilkkamalliset nahkamonot).
———
Omaa jälkikasvua on luonnollisesti harjoitutettu sekä hinattu myös ja siitä olen kirjoitellut ahkioketjuun. Rohkaisen tässä samalla tenavavanhempi-foorumilaisia aloittamaan mukavan yhteisen harrastuksen. Hiihditpä ladulla tai umpista, yhteiset hiihtoretket voivat olla mieleenpainuvia kokemuksia. Eväitäkin voi ottaa mukaan. Ja matkat voivat olla pidempiä kun on hinauskalusto mukana.
Välineet ovat yksinkertaisia. Leveähkö vyö, muutaman euron kuormansidontanauha (esim. joku kapeahko 3-5m voi sopia hyvin) ja harjanvarren pätkä, joka sidotaan matkustajalle liinaan poikittain. Vetää voi perinteisellä sekä latu-uralla myös luistelutyylillä. Vauhti riippuu veturista ja matkustajan taitotasosta. Luistelutyylillä vetäessä on syytä pyrkiä tasaiseen vetoon, eli ei nykimistä. Luistelutyylillä hiihdettäessä hihnan tulee olla niin pitkä, että sauvat eivät mene liian lähelle hinattavaa. Hinatessa hinaajan on hyvä ottaa esim. mäessä löysät liinasta pois ettei liina sotkeudu suksien alle. Tämä korostuu latu-uralla alamäissä. Isoimmat ja jyrkimmät mäet on hyvä laskea yhdessä auraamalla.
